Mikään paikka ei enää tunnu siltä oikealta! Onko kenellekään käynyt näin?
Voi apua, tuntuu ihan oudolta... Asumme siis Saksassa ja voin järjelläni listata sekä Suomesta että Saksasta monta hyvää ja monta huonoa asiaa. Saksa ei ehdottomastikaan tunnu oikealta kodilta, en siis voisi kuvitella että jäisin tänne. Nyt kuitenkin ihan viime aikoina on tullut tunne, että en haluakaan Suomeen takas. Ei, joku siinä mättää. Mieheni on ruotsalainen ja todennäköstä on, että muutetaan sinne jossain välissä. Sekin epäilyttää.
Olen mielestäni ihan perusmyönteinen ihminen ja aivan äimänä, että tunnen näin. Eiks mulla enää ole kotimaata missään? Onko muille käynyt näin, meneekö se ohi itsestään?
Kommentit (24)
Siis toki, pahoittelut, tylsäähän se on, kun on niin hakoteillä, mutta mä olin jo varma, että olen ainoa...
Meillä suomi-ikävä sai varsin isot mittasuhteet, kun työnteko hankaloitui asuinmaassa ja arki alkoi väsyttää sen vuoksi. Samalla iski halu saada lisää jälkikasvua, ja päätös tulla suomeen oli lähinnä ainoa ja oikea ja sitä innolla odotettiin. Sen piti olla paluu perheen ja ystävien luo, hyvää ruokaa (what was I thinking...????), vauva, luotettavaa arkea ja taloutta, tasapainoa. Ja nyt, täällä härmässä taas, ei ollakaan kotona. Ystävät on ihania, mutta kun eivät he tätä ymmärrä... Arki on päivästä toiseen selviytymistä, kaikkien näiden muuttojen aiheuttamien kulujen selvittelyä, koko perhe kaipaa ihan toista kulttuuria. Töitä on opittu tekemään ihan erilailla, ja täällä odotetaan sellaista suhtautmista työelämään, mikä tuntuu ihan väärältä. Ja pahinta on, että olihan nämä asiat tiedossa. Ei vain jotenkin tiedostettu. Ehkä tämä on alkushokkia, ehkä ei, mutta yllättyneitä ollaan.
Siispä hyvin lohdullista lukea teidän kokemuksianne. Onko selviytymisvinkkejä jaossa?
tosiaan ja vaikka mikaan ei ole huonosti niin silti masentaa. Kaipaan vanhaa omaa elamaani. Meilla fyysiset olosuhteet on taalla paremmin ja elaman laatu parempaa - ainakin fyysinen, henkisesta en tieda. Eniten ehka rasittaa se, etta entisen anonyymin elaman sijaan, nyt kaikki tietaa mita tehdaan tai ainakin haluaa tietaa. Koko ajan joku haluaa tavata ja " joutuu" kaikenmaailman valienselvittelyihin ja pippaloihin missa ei tunne puoliakaan mukaan. Siis niin hienoa kuin onkin, etta on paljon kavereita ja kaikki haluaa nahda paljon, niin vaikea tottua siihen kun yleensa ollaan oman perheen kesken paljon ja nahdaan paria kaveria tiiviimmin. Tuntuu etta koko ajan joku vaatii jotain ja " sekaantuu" elamaan vaikka hyvalla sita tekevatkin ja kun sanon ettei haluta nyt nahda niin jotkut loukkaantuu ja selvasti odottivat enempaa nakemista ja yhdessaoloa.
Kaipa se vaan taytyy loytaa se oma elamanrytmi taalla ja tehda just niita asioita kun meidan perheelle sopii.
Muuten ei shokkeja, ihmiset ystavallisempia ja kaytostapaisempia (hih mika sana) kuin ennen, ulkkiksia paljon, tyomahdollisuuksia vaikka milla mitalla ja ulkomaankokemusta arvostetaan.
Ihanaa etta meita on muitakin...
Tsemppia itse kullekin
K
Ulkomailla ollessa ärsyttää monet jutut (etenkin etteivät asiat toimi niin kuin Suomessa - mikä on tietenkin ihan normaalia). Toisaalta tykkään asuinmaassani useasta asiasta, joita sitten taas Suomessa ollessani kaipaan. Suomessa taas heti iskevät päälle ne inhottavimmat jutut (kaljoittelu, pissiminen nurkkiin, tietyt poliittiset kuviot jne) ja sitä haluaa pian takaisin jonnekin, jossa taas ärsyttää toiset jutut.
Ajattelen itse, että tässä on kyse jostain isosta kolmenkympinkriisistä ja yleisestä elämän epävarmuudesta. Ehkä sitä viihtyisikin paremmin, jos olisi tutkinto kädessä ja joko ammatti tai sitten kaivattuja lapsia. Samoin rahatilanteen paraminen auttaisi huomattavasti, voisi matkustaa ja harrastaa. En tiedä, onko muilla samat olosuhteet, mutta luulisin identiteettiongelmien johtuvan usein juuri juurtumisesta ja perusturvallisuudesta. Siksi uskonkin, että tämä on vain väliaikainen olotila (tosin kestänyt jo aaltoilevana vuoden päivät). Kun saa toteuttaa itseään ja saa arvostusta esim. työelämästä tai perheeltä, niin sitä alkaa tuntea olonsa kotoisaksi ja ehkä hyväksyy monia vaikeita asioita (toivon siis näin). On myös tärkeää jakaa näitä ajatuksia ja puhua niistä sellaisten kanssa, jotka ymmärtävät, niin ne saa käsiteltyä myös omassa päässään. Oma mies ei välttämättä aina ymmärrä.
nyt olen asunut yhtäjaksoisesti 12 vuotta ulkomailla, kolmessa eri maassa, nyt olemme Saksassa eikä muuttoa minnekään ole tiedossa. Haikailen Suomeen säännöllisesti ja koko ajan kaihertaa pieni Suomi-ikävä, mutta sitten aina kun olen siellä niin jo viikon kuluttua tuntuu että ei, suomessa en voisi enää asua... Ja sitten heti kun ollaan taas kotona niin alkaa ikävä Suomeen. Täällä Saksassa viihdytään varsin hyvin ja olen kaikin puolin tyytyväinen elämään ihan joka suhteessa, mutta en voi sanoa olevani sillä tavalla kotiutunut tänne että osaisin kuvitella olevani täällä vuosikymmeniä. Toisaalta surettaa ajatus etten ehkä enää koskaan asu Suomessa, toisaalta sama ajatus huojentaa.
Eli tuttua on, kovin tuttua. Tunnistan itsestäni samaan aikaan sekä sen levottomuuden joka alun perin sai lähtemään ulkomaille (ehkä siksikin ajatus siitä, että jäisin tänne vuosikausiksi, aiheuttaa lievää ahdistusta) että kaipuun " kotisatamaan" josta ei enää tekisi mieli lähteä pois mutta jota ei ehkä ole olemassakaan meidänlaisillemme kiertolaisille :/
Näiden tunteiden kanssa kai on vaan opittava elämään ja löydettävä sellainen tasapaino Suomen ja muiden maiden välillä että pärjää. Itselleni parasta " lääkettä" ovat parin viikon Suomen-vierailut pari kertaa vuodessa. Sinä aikana ehtii aina palauttaa mieleen Suomen varjopuolet jota sitten voi lohduksi muistella kotona, kun Suome-ikävä iskee...