Synnytin täysin luomuna

Ihan joka viestiä en läpi lukenut, mutta muutama juttu on pakko kysyä ihan utelian silmin,ja jos joku viitsii vastata, hyvä niin.



Te jotka olette jo synnyttäneet kotona, miten varauduitte siihen mahdollisuuteen että jos kaikki ei menekkään hyvin? Eli suunnitelma A on synnyttää kotona, mutta jos joku menee vikaa niin mikä oli varasuunnitelma B? Eli miten varmistitte homman toimivuuden, esim ambulanssin kerkeävyyden jne.



Ja edelliseen kysymykseen tavallaan jatkoa: Miten käsittelitte menetyksen mahdollisuuden, eli synnytys ei mennytkään niin kuin piti ja varasuunnitelma petti, lopputuloksena pienen ihmiselämän menetys.

Miten puhuitte puolisonne kanssa tästä mustemmasta (täysin mahdollisesta) puolesta?



Mitä mieltä lapsen isä on yleensä ollut ajatuksesta kotisynnytys?



Kovasti kiinnostaisi myös lukea tasapainon vuoksi niitä " ei niin hyvin menneitä" tarinoita kotisynnytyksistä, ja niitten äitien mietteitä siitä vieläkö he seuraavan lapsen kohdalla miettisivät kovisynnytystä?

(Mutta niitä tarinoita on ehkä turha odotaa löytävänsä tästä ketjusta?)



Joku mallaili itseään vastarannan kiiskiksi, minä myös, mutta vain asioissa joissa en nää järkevyyttä.



Jep, en ymmärrä miksi joku haluaa ehdon tahdoin ottaa riskin ja synnyttää kotona.

Väittäisin edelleen, että mikäli todellista halua löytyy niin sairaalassa pystyy synnyttämään myös luomusti ja omin eväin, turvallisessa ympäristössä, ehkä siinä kohtaa olisi myös peiliin tuijottamisen paikka.. Jos asenne on valmiiksi se, että sairaala on kamala paikka, niin sehän on juuri niin kamala kuin olet itse päättänyt sen olevan.



Komppaan itseäni sen verran edellisestä viestistäni, että ne sikiön oikeudet... Eikö siloin hänellä ole myöskin oikeus syntyä mahdollisimman turvallisesti?



Ja anteeksi, mutta minusta tuntuu jotenkin karmivalta lukea ajatuksia siitä miten paljon tuntee huonoa omatuntoa sen vuoksi että lapsi onkin syntynyt keisarinleikkauksella... Eikö pääasia ole se, että lapsi on kunnossa ja hengissä?



Lopuksi vielä, kyllä ymmärrän myös sen että sairaalassa sattuu ja tapahtuu, myös niitä ikäviä asioita. Eihän kukaan pysty takaamaan että sairaalassa synnyttäessäni kaikki menisi loistavasti ja 100% varmuudella saan elävän lapsen, jolla kaikki on hyvin.

MUTTA,

Ainakin sairaalaan mennessäni ajatus siitä, että apua on lähellä mikäli lapsellani on hätä, rauhoittaa kummasti. Tiedän antavani lapselleni omasta mielestäni parhaimmat lähtökohdat elämään.



Peace,

Helga rv 35+1, jolla vauva perätilassa ja edessä melko varmasti sektio.

¿Te jotka olette jo synnyttäneet kotona, miten varauduitte siihen mahdollisuuteen että jos kaikki ei menekkään hyvin? Eli suunnitelma A on synnyttää kotona, mutta jos joku menee vikaa niin mikä oli varasuunnitelma B? Eli miten varmistitte homman toimivuuden, esim ambulanssin kerkeävyyden jne.¿



Itse en ole synnyttänyt kotona, mutta vastaanpa kumminkin yleisestä kotisynnytyskulttuurin näkökulmasta. Kotisynnytyskätilöllä on mukanaan tarpeelliset välineet, joiden avulla hän selviytyy suurimmasta osasta komplikaatioita, jos sellaisia synnytyksessä tulee eteen. Kätilö myös tarkkailee äidin ja vauvan vointia jatkuvasti ja jos jotain ongelmia ilmenee, ne havaitaan yleensä varhaisessa vaiheessa. Kotisynnytyskätilöhän huolehtii vain ja ainoastaan yhden asiakkaan synnytyksestä, eikä jätä äitiä yksin tai tarkkaile synnytystä monitorien kautta toisesta huoneesta. Laajimman kansainvälisen kotisynnytystutkimuksen mukaan noin 12% suunnitelluista kotisynnytyksistä siirretään sairaalaan jossain vaiheessa synnytystä. Suurin osa siirroista tapahtuu avautumisvaiheen aikana ja tietääkseni yleisin syy siirtoon on pysähtynyt synnytys, mikä ei siis ole mikään hätätapaus. Vakavat komplikaatiot ovat harvinaisempia kotisynnytyksissä, kuin sairaalassa. Tämän laajan (5000 synnytystä) tutkimuksen mukaan kaikista siirroista 3,5% oli kiireisiä siirtoja, eli vain noin 0,4% kaikista suunnitelluista kotisynnytyksistä. Sairaalaan siirretyistä synnytyksistä alle 1% tarvittiin apuna imukuppia tai pihtejä ja keisarinleikkaukseen päätyi 3,7%. Kotisynnytyksissä ei yleensä ole ongelmia tulehdusten kanssa, sillä omassa kodissa ei ole vieraita bakteereita eikä viiruksia.



¿Miten käsittelitte menetyksen mahdollisuuden, eli synnytys ei mennytkään niin kuin piti ja varasuunnitelma petti, lopputuloksena pienen ihmiselämän menetys. Miten puhuitte puolisonne kanssa tästä mustemmasta (täysin mahdollisesta) puolesta¿



Vauvan kuolema suunnitellussa kätilön avustamassa matalan riskin kotisynnytyksessä on yhtä harvinainen, kuin sairaalassakin. Kaikissa oikeilla perusteilla tehdyissä kotisynnytystutkimuksissa on tultu samaan tulokseen: Syntyvien lasten kuolleisuusluvuissa ei ole eroa verrattuna matalan riskin sairaalasynnytyksiin tai jos on, niin kotisynnytyksissä kuolee vähemmän lapsia, kuin sairaalasynnytyksissä. Syntyvällä lapsella ei siis ole sen suurempaa riskiä kuolla kotisynnytyksessä, kuin sairaalassa. On kuitenkin myös hyväksyttävä se tosiasia, että joskus synnytyksessä kuolee lapsi, tapahtuipa se sitten kotona tai sairaalassa.



¿Joku mallaili itseään vastarannan kiiskiksi, minä myös, mutta vain asioissa joissa en nää järkevyyttä. Jep, en ymmärrä miksi joku haluaa ehdon tahdoin ottaa riskin ja synnyttää kotona. Eikö lapsella ole myöskin oikeus syntyä mahdollisimman turvallisesti? Ainakin sairaalaan mennessäni ajatus siitä, että apua on lähellä mikäli lapsellani on hätä, rauhoittaa kummasti. Tiedän antavani lapselleni omasta mielestäni parhaimmat lähtökohdat elämään.¿



On täysin ymmärrettävää, että kotisynnytystä pidetään vaarallisena. Onhan se nyt ihan mahdotonta kuvitella, että kotisynnytys olisi yhtä turvallista, kuin sairaalasynnytys. Kotisynnytyksen turvallisuus on ymmärrettävissä vasta, kun ymmärtää miten naiskeho toimii normaalissa synnytyksessä, mitkä kaikki asiat vaikuttavat synnytyksen kulkuun ja kun ymmärtää eron eri hoitomallien välillä (medikaalinen tai naiskeskeinen hoitomalli). On totta, että jos jotain menee pieleen, sairaalassa apu on lähempänä, mutta on tärkeää tiedostaa, että kotisynnytyksissä komplikaatioita tapahtuu harvemmin, kuin sairaalassa. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että synnytyksen kulkuun ei puututa lääkkeillä ja toimenpiteillä ja omassa tutussa ympäristössään naiskeho toimii tehokkaammin. Yllättävän hätätilanteen sattuessa myös sairaalassa leikkaussalin valmisteluun menee aikaa. Jos sairaalaan on maksimissaan 30min matka, se katsotaan turvalliseksi paikaksi synnyttää.



¿Ja anteeksi, mutta minusta tuntuu jotenkin karmivalta lukea ajatuksia siitä miten paljon tuntee huonoa omatuntoa sen vuoksi että lapsi onkin syntynyt keisarinleikkauksella... Eikö pääasia ole se, että lapsi on kunnossa ja hengissä?¿



On totta, että kun asioista puhutaan avoimesti, niin joillekin äideille saattaa tulla huono omatunto sen takia, että synnytys ei ole mennyt optimaalisesti tai on päädytty sektioon. Mutta ei sen takia voi myöskään olla puhumatta selvistä tosiasioista, eri synnytytapojen hyödyistä tai haitoista, tai toimenpiteiden riskeistä. Jokainen äiti varmasti tekee parhaansa oman syntyvän lapsensa hyväksi, mutta aina kaikki eivät saa tarpeeksi asiallista tietoa eri vaihtoehdoista. Joskus vaan luontokin tekee tepposen ja synnytys päätyy kaikesta valmistautumisesta huolimatta sektioon. Äiti on kuitenkin siinä tilanteessa tehnyt parhaansa eikä silloin pitäisi kantaa syyllisyyttä tai huonoa omaa tuntoa asiasta. Toivotaan, että sinunkin pienokaisesi vielä kääntyy oikein päin.

Löysin tämän vasta ja kyllä kesti kahlata kokonaan lävitse, mutta kesken en malttanut jättää!!!!!!!!! Paljon erittäin hyviä ja perusteltuja mielipiteitä!!!!!!!!!



Itse olen synnyttänyt kaksi kertaa ja kolmas on edessä vielä tänä kesänä. Aina ole synnyttämään mennyt avoimin luottavaisin mielin! Itse uskon vahvasti että kyllä luonto hoitaa, mutta silti tai juuri sen takia en ole kokenut tarvitsevani mitään erityistä lisätietoa synnytksen kulusta, toimenpiteistä, synnytyslauluista, rentoutumisita..yms. Olen vain luottanut kehooni, kuunnellut tuntemuksiani ja " antanut mennä" .



Kuitenkaan en ole kieltäytynyt, enkä kieltäydy mistään tarpeellisista toimenpiteistä. Sillä tiedä että vaikka luonto hoitaa niin silti on aivan luonnollista että joskus joku voi luonnossakin mennä vikaan ja sitä varten meillä on sairaaloissa osaavaa ja ammattitaitoista henkilökuntaa!!!

Kaipa tuo epiduraalin haittavaikutusten suma riippuu aika paljon yksilöllisistä eroista ja saaduista lääkemääristä. Eli jos se aine on annosteltu todellakin tarpeen mukaan eli vain ja ainoastaan niin vähän että pahin kipu on hävinnyt, niin silloin se poistuukin elimistöstä nopeammin ja antaa taas tilaa luonnollisille hormoneille sun muille. Jos sinulla on lähtenyt maito nopeasti herumaan, sinulla on ilmeisesti ollut jokatapauksessa luonnostaan todella voimakas hormonituotano (hieno homma!) joten olet ollut paremmin haitoilta suojassa.



En nyt siteeraa mitään lähdettä, mutta tämän hetkisen ymmärrykseni mukaan homma menee juurikin niin, että epiduraali ei välttämättä aiheuta mitään ongelmia, mutta jos ongelmia esim. imetyksen aloituksessa ilmenee, ne useimmiten johtuvat nimenomaan lääkehuuruista joiden takia luonnolliset hormonit eivät toimi. Lisäksi on hyvä muistaa, että ilmeisesti epiduraali on kuitenkin kaikista haitoistaan huolimatta se turvallisin vaihtoehto! Niillä muilla lääkkeellisillä puudutuksilla on vielä pahemmat vaikutukset, jotkut (olikohan pudentaalipuudutuksen?) aineet jäävät elimistöön jopa viikoiksi, myös vauvan elimistöön siis. Joten ehkä se epiduraali on noista lääkkeellisistä keinoista paras, kunhan ajoitus ja annostus on vaan kohdallaan.



(Minua se vaan hirvittää siltikin :) )

En osaa antaa ihan tarkkaa vastausta tuohon kiperään kysymykseesi. Olen tiedustellut asiaa viisaammilta, mutta tässä kuitenkin sen verran selostusta, minkä kykenen antamaan.



Kun hormonitoiminta on lamaantunut lääkkeiden vaikutuksesta, se kyllä vähitellen herää taas henkiin lääkkeiden vaikutuksen lakattua. Epiduraali on kuitenkin todella voimakas lääke ja sen vaikutus tuntuu kehossa pitkään. Epiduraalilääkkeet menevät istukan kautta vauvaan ja sen takia epiduraalisynnytyksen jälkeen vauvat ovat useammin velttoja. Lääkkeet poistuvat äidin ja vauvan elimistöstä muutaman tunnin kuluessa. Tällöin

hormonitoiminta käynnistyy uudelleen hieman hitaasti, eikä välttämättä kohoa enää samalle tasolle, kuin normaalisti.



Ensimmäinen tunti vauvan syntymän jälkeen on erityisen tärkeä äidin ja vauvan vuorovaikutukselle ja kiintymyssuhteen syntymiselle. Oksitosiini (rakkaushormoni) hormonin kohdalla huippu on hetkellä, jolloin istukka syntyy (fysiologisessa synnytyksessä yleensä noin 15-30min) ja arvot laskevat noin 60 minuutin kuluessa. Vauvan oksitosiiniarvot ovat huipussaan noin 30 minuuttia syntymän jälkeen ja arvot säilyvät koholla noin 4 vuorokautta synnytyksestä. Eli, jos tuota hormonitoimintaa ei häiritä, niin äiti ja vauva saavat kylpeä aikamoisessa hormonihumalassa tuon tärkeän ensimmäisen tunnin aikana. Jos epiduraali on vienyt kivut vielä ponnistusvaiheessa, on erittäin todennäköistä ettei luonnon hormonitoiminta ehdi toimimaan optimaalisesti tuon ensimmäisen tunnin aikana. Jos taas epiduraalin vaikutus annetaan kulua loppuun ennen ponnistusvaihetta, ehtisikö siitä kulua pari tuntia ennen vauvan syntymää? Jos saan tuosta asiasta lisää tietoa, niin laitan sitten myöhemmin lisää. Pitää myös muistaa, että epiduraalisynnytyksen jälkeen myös jälkeisvaihe hoidetaan useammin oksitosiinilla. Itse asiassa joissakin sairaaloissa se tehdään rutiinisti kaikille ja sen seurauksena tuo luonnon hormonihumala jää sitten kokematta.



Se täytyy vielä sanoa, että totta kai jokainen äiti kokee onnen huumaa saatuaan oman lapsen syliinsä, enkä halua sitä yhtään vähätellä, mutta tästä tärkeästä hormonihumalasta puhutaan paljon maailman johtavien synnytysasiantuntijoiden keskuudessa ja äidit, jotka sen ovat kokeneet kertovat, että se on jotain ihan erilaista. Jotkut kätilöt ovat myös kommentoineet, että he näkevät eron äidin käyttäytymisessä tuossa syntymän hetkellä, jos äidille on annettu epiduraali.



Ruotsalaiset tutkijat ovat muuten tutkineet vauvan vaistonvaraisia refleksejä heti syntymän jälkeen. Kun lääkkeettömän synnytyksen jälkeen vauva asetetaan äidin vatsalle, se osaa itse ryömiä äidin rinnalle ja löytää rinnan, ottaa sen suuhunsa ja alkaa imeä. Tähän saattaa mennä tuntikin, mutta se tapahtuu. Epiduraalisynnytyksen jälkeen vauvat eivät kuitenkaan kyenneet tähän.

Soffala:

¿Vauvan kannalta ei ole olleenkaan hyvä jos äiti väsyy kipuihin. Kätilön tehtävä on arvioida tilanne ja kätilöt yleensä suosittelevatkin lääktiystä vasta sitten kun se alkaa näyttämään tarpeelliselta. Synnyttäjät yleensä pelkäävät sitä kipua ja minua ainakin lohdutti ajatus siitä että saan kipulääkettä jos sitä tarvitsen. Minua olisi ainakin synnytys pelottanut vielä enemmän jos niitä kipulääkkeitäkin olisi pitänyt pelätä! Lääkärit ja kärilö kyllä kertoivat kaikkien lääkkeiden hyvät ja huonot puolet ja seurasivat tarkaan missä vaiheessa niitä annetaan.¿



Tähän haluaisin vielä kommentoida, että neuvolan valmennuksessa ja sairaalan tutustumiskäynneillä tunnutaan kyllä kerrottavan aina lääkkeiden hyvät ja huonot puolet. Itse asiassa kyllä ei valitettavasti ihan rehellisesti kaikkia huonoja puolia, mutta anyway... Onko kenellekään kuitenkaan kerrottu neuvolassa tai sairaalassa, että meillä naisilla on mieletön sisäinen kivunlievitysjärjestelmä, joka kyllä auttaa meitä synnytyksessä. Endorfiinihormoni on kehon oma opiaatti ja lievittää kipua tehokkaasti, vie äidiltä ajantajun ja rauhoittaa ja rentouttaa. Se auttaa äidin eräänlaiseen syvärentoutustilaan, jossa synnytys etenee ja äiti selviytyy supistuksista hienosti. Minusta on todella harmillista, että näin tärkeä perusasia jätetään kertomatta, ja annetaan kaikkien naisten uskoa, että selviytyäkseen synnytyksestä täytyy valita jotain laajasta lääkearsenaalista, tai vähintäänkin akupunktiota tai vyöhyketerapiaa. Suurin osa naisista selviytyisi luonnon omasta synnytyskivusta, jos sitä ei vahvistettaisi keinotekoisella oksitosiinitipalla, jos kalvoja ei turhaan puhkaistaisi, jos äitiä rohkaistaisiin liikkumaan ja pysymään pystysennoissa, jos äitiä kannustettaisiin pärjäämään omien voimien avulla ja hän saisi jatkuvaa tukea tukihenkilöltään ja kätilöltään. Valitettavasti tämä tärkeä endorfiinituotanto häiriintyy hyvin helposti jos äiti jätetään yksin, hänellä on kylmä tai nälkä, hän ei pääse liikkumaan tai kokee ettei hän saa tukea muilta. Mikä tahansa asia, joka lisää adrenaliinin eritystä tai äidin jännittymistä vaikuttaa endorfiinin tuotantoon. Jos äiti pelkää kipua hän myös kokee kivun voimakkaammin. Huolellinen valmistautuminen synnytykseen ja oman kehon toiminnan ymmärtäminen auttaa suhtautumaan kipuun positiivisesti ja työskentelemään yhdessä sen kanssa, ei sitä vastaan.



Minä en ajattelisi, että on kätilön tehtävä arvioida milloin synnyttäjä tarvitsee lääkitystä. Itse asiassa kipu saattaa näyttää ulkopuolisesta pahemmalta, kuin miltä se synnyttäjästä itsestään tuntuu. Jokainen Suomalaisessa sairaalassa synnyttävä voi varmasti luottaa siihen, että saa lääkettä, jos tuntuu siltä, että sitä tarvitaan. Mutta saako synnyttäjä kannustusta ja rohkaisua synnyttää omilla voimillaan? Itse olen ainakin huomannut, että monilta kätilöiltä tuntuu menneen usko siihen, että ensisynnyttäjä pärjäisi ilman lääkkeitä, ja se on todella surullista.

Vastaukset tuntuvat erittäin loogisilta. Tuosta asiasta ei muuten minulle kerrottu mitään synnytysvalmennuksessa eikä neuvolassa! Minusta se on erittäin ikävää koska juuri tämä ensi kontakti lapsen kanssa ja imetyksen hyvä alkuunlähtö ovat erittäin tärkeitä. Mistään hormoneista ei kuitenkaan kerrottu. Luin toki itse jostain kirjoista tästä mutta jotenkin niissäkin koko juttu oli jäänyt vähemmälle huomiolle. Nuo hormonit vaikuttavat niin moneen asiaan synnytyksen jälkeen että niistä pitäisi ehdottomasti kertoa enemmän!



Puhuit myös tuosta rinnan hamuilusta. Kun ensimmäinen syntyi niin sain hänet rinnalle ja alkoi heti hamuilla rintaa ja jopa sai sen viimein suuhunsa. Tämäkin ilmeisesti puoltaa sitä että epiduraali ei enää vaikuttanut omaan hormonituotantooni? Kyllä aika kauan olin ilman lääkitystä. Tosin ponnistusvaihe kesti vain 10min.



Kaiken kaikkiaan kyllä suomessa olisi vielä paljon parannettavaa tässä asiassa. Monilta ongelmilta vältyttäisiin jos äidit saisivat kunnollista tukea ja tietoa synnytysasioista. Ja varsinkin jos kätilöillä ei olisi sellainen kiire! Toisessa synnytyksessäni kätilö hyppäsi kahden synnyttäjän välillä. Oli erittäin hyvä kätilö silloin minulla myös mutta minusta aivan liian hektistä itse kätilölle. Oikeasti kätilön kanssa pitäisi saada istua rauhassa ja jutella. Ei siinä oikein turvallinen olo ollut kun piti miestä juoksuttaa kätilöä hakemaan. Tokihan meillä on hyvä neuvolatoiminta ja lapsikuolleisuus on pieni. Mutta vielä on parannettavaa. En koskaan tule vastustamaan kipulääkkeitä. Itsellä on kokemus että kätilöt ja lääkärit kyllä ovat erittäin varovaisia niiden kanssa. Ja tosiaan tuo oma kokemus epiduraalista on ainoastaan poistiivinen. Mutta koska se siihen hormonitoimintaan saattaa vaikuttaa niin saa olla kyllä tosi varovainen sen kanssa että varmasti annetaan oikeaan aikaan.



Niin joo, ja pipariin@ sanoit että ei mielestäsi ole kätilön asia arvioida milloin synnyttäjä saattaa tarvita kipulääkettä. Tuosta vielä haluaisin tietää kun olet jutellut niin monen ihmisen kanssa asiasta. Onko sinulle kukaan kertonut synnytyksistä joissa äiti on ollut niin loppu ettei ole jaksanut enää ponnistaa? Miten sellaisessa tapauksessa oikein käy kun lapsi joudutaan imukupilla väkisin vetämään ulos? Tuleeko äidille repeämiä herkemmin tai voiko vauva vaurioitua? Minulle nimittäin yksi neuvolatäti(joka oli entinen kätilö mutta ei voinut tehdä enää vuorotyötä) kertoi synnytyksestä jossa äiti oli niin loppu. Mutta se jäi kysymättä miksi tämä oli hänen mielestään niin ikävää. Silloin vain jäi takaraivoon se ajatus että lääkettä otan jos alkaa olemaan liian tuskallista se synnytys.

Soffala

¿Onko sinulle kukaan kertonut synnytyksistä joissa äiti on ollut niin loppu ettei ole jaksanut enää ponnistaa? Miten sellaisessa tapauksessa oikein käy kun lapsi joudutaan imukupilla väkisin vetämään ulos? Tuleeko äidille repeämiä herkemmin tai voiko vauva vaurioitua? Minulle nimittäin yksi neuvolatäti(joka oli entinen kätilö mutta ei voinut tehdä enää vuorotyötä) kertoi synnytyksestä jossa äiti oli niin loppu. Mutta se jäi kysymättä miksi tämä oli hänen mielestään niin ikävää. Silloin vain jäi takaraivoon se ajatus että lääkettä otan jos alkaa olemaan liian tuskallista se synnytys.¿



Tuo onkin ihan hyvä kysymys, mutta vastaus on taaskin aika moniulotteinen..

Synnytyshän on niin fyysisesti, kuin henkisestikin raskas ja voimia vievä tapahtuma, mutta jos siihen valmistautuu huolella ja suhtautuu positiivisesti, niin selviydyttyään synnytyksestä olo saattaa olla hyvinkin ¿voimaantunut¿. Jos nyt esimerkiksi vaikka olisit päättänyt juosta maratonin, silloin valmistautuisit siihen huolella, niin fyysisesti juoksemalla, kuin zemppaamalla itseäsi henkisesti. Kun voimasi alkaisivat jossain loppupuolella hyytymään ja kehosi olisi sietokykynsä rajoilla, kehon omat endorfiinit rientäisivät apuusi ja antaisivat sinulle lisää voimaa jaksaa loppuun asti. Tätä sanotaan ns. ¿second wind¿ ilmiöksi, joka on kaikille urheilijoille tuttu. Varmasti olosi olisi mahtava, kun pääsisit maaliviivan yli, jolloin endorfiinit antaisivat sinulle mahtavan euphorian ja selviytymisen tunteen. Mutta matkalla saattaa tulla myös odottamattomia ongelmia, esimerkiksi ravintotankkauksesi on epäonnistunut, ja voimasi loppuvat aivan liian aikaisin tai nyrjäytät nilkkasi, etkä enää kykenekään juoksemaan sillä. Ehkäpä henkinen kanttisi kuitenkin pettää, etkä enää pystykään uskomaan omiin kykyisihi. Ehkä et saa kannustusta muilta läheisiltäsi ja intosi päästä maaliin laantuu sen takia.



Myös synnytyksessä endorfiinit antavat äidille uskomattoman paljon voimia jaksaa jopa useita vuorokausia kestävästä synnytyksestä. Mutta kuten jo aiemmin totesin, niin hormonitoiminta on hyvin herkkä ja lamaantuu herkästi, jos äiti ei tunne oloaan yksityiseksi, turvalliseksi, tuetuksi, kannustetuksi ym, tai esimerkiksi jos äidille annetaan oksitosiinitippaa. On ihan totta, että ihan luonnollinenkin synnytyskin saattaa venyä pitkäksi, jolloin äidiltä alkaa voimat loppua. Tosin tällaisissa tapauksissa useimmiten vauva on epäedullisessa asennossa tai yrittää tulla jotenkin poikkeavassa tarjonnassa maailmaan. Tällöin esimerkiksi epiduraali saattaa pelastaa väsyneen äidin keisarinleikkaukselta. En siis ole missään tapauksessa musta-valkoisesti kaikkia lääkkeitä vastaan, mutta se miten paljon niitä käytetään lähes rutiininomaisesti synnytystenhoidossa on huolestuttavaa. Jos vauva joudutaan auttamaan maailmaan imukupilla, se on yleensä traumaattinen kokemus niin äidille, kuin vauvallekin. Uskoisin, että useimmissa suomalaisissa sairaaloissa tehdään eppari aina imukupin kanssa, vaikkei se tieteellisesti olekaan perusteltua. Ahvenanmaalla, jossa on Suomen matalimmat eppariprosentit, epparia ei imukupin kanssa tehdä. Luonnollisesti epiduraali auttaa äitiä lepäämään ja siten keräämään voimia ponnistusvaihetta varten, mutta toisaalta se taas lisää mahdollisuutta imukuppisynnytykseen. Epiduraalihan puuduttaa myös lantionpohjan lihakset, joilla on tärkeä tehtävä synnytyksessä. Ne auttavat vauvaa kääntymään oikeaan asentoon syntymää varten. Tämä on juurikin yksi syy, minkä takia imukuppia tarvitaan useammin epiduraalisynnytyksissä. Synnytys saattaa jopa pysähtyä kokonaan, ja silloin edessä on keisarinleikaus. Eli, tälläkin asialla on kaksi puolta. Itse asiassa jos luonnon oma hormonitoiminta saa toimia häiriöttä, niin ponnistusvaiheessa äidin adrenaliiniarvot kohoavat äkkiä ja saavat aikaan voimakkaita supistuksia, joiden toimesta vauva syntyy hyvin helposti. Tämä on ns. Fetus Ejection Reflex, mutta toimiakseen se vaatii ehdottomasti häiriöttömän synnytysympäristön. Tämä on yleistä esimerkiksi, jos äiti on ollut altaassa ja nousee lämpimästä vedestä kylmempään huoneilmaan, kylmä saa adrenaliinin kohoamaan ja hups, vauva syntyy saman tien =).



Vielä tuosta henkisestä psyykkauksesta sen verran, että myös synnytyksessä kehon ja mielen yhteys on voimakas ja positiivisella asenteella ja visualisoinnilla saa ihmeitä aikaan. Toisaalta taas jos äidillä on pelkoja, niin ne voivat myös pysäyttää synnytyksen. Ehkäpä raskaus ei ollut alunperin toivottu ja tulevaisuus lapsen isän kanssa on epävarmaa tai äiti on huolissaan, että pystyykö hän rakastamaan uutta lasta yhtä paljon, kuin esikoistaan. Tällaisilla asioilla saattaa myös olla oma roolinsa pitkittyneessä synnytyksessä. Joskus kun esmerkiksi doula tai kätilö kysyy äidiltä, että painaako mieltäsi joku asia, äiti purskahtaa voimakkaaseen itkuun, antaa kaiken tulla ulos ja sen jälkeen synnytys taas etenee vauhdikkaasti eteenpäin. Me naiset kun olemme niin monimutkaisia, mutta ah niin ihanan mielenkiintoisia...

Jepjep nyt on sitten luennassa Ina Mayn Guide to Childbirth ja fiilis alkaa olla lähinnä " minua on huijattu!" . Nimittäin oman yhteiskuntamme harjoittaman aivopesun suhteen. Synnytys ei ole tarkoitettu kivuliaaksi ja pelottavaksi tapahtumaksi, vaan naisen biologia osoittaa kaikin tavoin, että synnytyksen on tarkoitus olla kivusta huolimatta miellyttävä ja jopa euforinen tai orgastinen kokemus. Jos tähän ei päästä, on mokattu pahasti, lähinnä hoitohenkilökunnan taholta tietenkin, koska synnyttäjää itseäänhän ei voi syyttää siitä, ettei hänelle kerrota näistä asioista totuudenmukaisesti.



Todella mielenkiintoisia juttuja kyllä, kuten se, että stressin takia vauva voi imeytyä takaisin kohtuun jopa silloin kun pää on ollut liki ulkona. Tai että esim. vieraan ihmisen ilmestyminen synnytyshuoneeseen voi sulkea kohdunsuuta useita senteillä. Evolutiivisesti täysin loogista ja osoittaa vaan sen, että synnytyksen on tarkoitus olla täysin rento, stressitön tapahtuma, jossa ainoastaan synnyttäjän kaikkein luotettavimmat ja läheisimmät ystävät ovat läsnä. Aiemmin tämä toimi, koska kätilötkin olivat tuttuja yhteisön muusta elämästä. Joka tapauksessa naista ei ole luotu synnyttämään kiireessä ja hulinassa niin että tuntemattomia ihmisiä pomppii ympärillä tunnista toiseen ja synnyttäjän keskittymistä häiritään jatkuvasti kaikenlaisilla kokeilla.



Tulee kyllä vahvasti sellainen fiilis, että jotenkin se kotisynnytys pitäisi saada järjestettyä. Hyvä luottoystäväni lupautui tosin doulaksi, ja on kykenevä suojelemaan minua synnytyksessä, mutta pahoin pelkään että sairaalaympäristö itsessään on jo riittävän paha stressitekijä minulle. Mutta jatkamme asioiden selvittelyä. Aika paljon ratkaisee täkäläisen synnärin asenne ja suhtautuminen sitten aikanaan. Harmi vaan, ettei meikäläisessä systeemissä riitä, että tutustuu henk koht yhteen kätilöön laitokselta. Sitä kätilöä kun ei pääse itse päättämään.



Kaiken kaikkiaan alkaa kyllä olla varsin vihainen olo ajatellen koko tätä synnytykseen liittyvää pelottelu- ja medikalisaatiokulttuuria. Tuntuu että miljoonia naisia huijataan mennen tullen länsimaissa, ja naiset eivät edes tajua mitä tapahtuu. Motto tuntuu olevan " tarkoitus pyhittää keinot" , eihän sillä ole mitään väliä kuinka se synnytys hoidetaan kunhan vaan äiti ja lapsi saadaan jotenkuten pidettyä hengissä. Se, että synnytys on tarkoitettu iloiseksi ja onnelliseksi perhetapahtumaksi, onkin sitten ihan uppo-outo ajatus. Ja kuitenkin luonnollisesti toimivat synnytykset olisivat niin helppoja järjestää ja veisivät yhteiskunnan varoja todennäköisesti vähemmän kuin nykyinen sairaalasysteemi. Mutta mitenkä tuotakin sitten lähdet muuttamaan, kun aivopesu ulottuu niin pitkälle, ettei koko terveydenhuoltoa saisi arvostella kun se on sentään " paras maailmassa" .

Tuohon emmulin kirjoittamaan " stressin takia vauva voi imeytyä takaisin kohtuun.." Miettikään miksi useimmat eläimet synnyttävät yleensä yksi, rauhassa ja öiseen aikaan? Olisikohan ihmisen kohdalla kyse vähän samasta? Tarvitaan rauhallinen luotettava ympäristö. Ei ylimääräisiä häiriötekijöitä. Vaikka ihmistä nyt ei enää suoranaisesti petoeläimet vaanikkaan, niin uskon silti että turvallisuuden tunne on aivan valtavan tärkeä asia!!!! Jos kukaan ymmärsi vertaustani.. Päivän selviä asioita, joita vaan ei aina tule ajateltua. Itse en kuitenkaan uskaltaisi kotona synnyttää, ellei sitten tilanne vain tuli ihan yllättäen!!

Tuosta luontoeläinten turvalliisuudesta tuli mieleen, että jostain olen kerran lukenut, että hevosia ei saa siirtää uuteen vieraaseen ympäristöön enää kahden synnytystä edeltävän viikon aikana tai synnytys vaikeutuu.



Eräässä tutkimuksessa vertailtiin hiirten synnytyksiä. Osa hiiristä annettiin olla omassa tutussa häkissään ja osaa niistä siirrettiin oman tutun häkin ja toisen vieraan häkin välillä läpi synnytyksen. Näiden hiirien synnytykset olivat pidempiä ja vaikeampia ja itseasiassa useat hiirenpoikasista syntyivät kuolleena.



Myös apinoiden synnytyksiä tutkittiin eräässä tutkimuksessa. Apinatkin synnyttävät yöllä, ja tutkijoiden oli tarkoitus olla seuraamassa synnytyksiä. Tutkimus jouduttiin kuitenkin keskeyttämään, koska apinoiden synnytys häiriintyi niin pahasti, että olisi ollut epäeettistä jatkaa sitä.



Vielä tulee mieleen tarina elefantista, joka synnytti eläintarhassa, muistaakseni USA:ssa. Synnyttävä naaraselefantti oli eristetty yksin eroon muista lajitovereistaan ja se käyttäytyi agressiivisesti ja metelöi paljon. Eläintarhan henkilökunta oli ihmeissään ja soitti Eurooppalaiseen eläintarhaan kysyäkseen neuvoa. Eurooppalaisesta eläintarhasta he saivat vastaukseksi päästää heti muut naaraat synnyttävän elefantin seuraksi, ja sen jälkeen naaras rauhoittui ja synnytys eteni normaalisti.

Juuri tästä on kyse. Me olemme eläimiä, nisäkkäitä siinä missä lehmät, siat ja kirahvit. Tismalleen samat luonnonlait määräävät meidän toiminnastamme. Se, että tätä faktaa yritetään peitellä ns. kulttuurilla, ei muuta perusasetelmaa miksikään ja synnytyksen kaltaisissa primitiivisissä asioissa " kulttuurikoristelusta" on pikemminkin haittaa kuin hyötyä. Kaikki faktat viittaavat siihen, että 90% naisista synnyttää tai synnyttäisi ilman mitään ongelmia, jos siihen vaan annettaisiin mahdollisuus. Loput 10% ovat sitten oikeasti apua lääketieteellistä apua tarvitsevia. Kuitenkin tänä päivänä homma tuntuu menevän siten, että ehdollistetaan naiset alusta pitäen uskomaan että a) synnytys sattuu aivan sietämättömästi b) kaikki itsenäinen ajattelu ja toiminta johtaa karmeisiin seurauksiin äidille ja lapsille ja c) synnytys on mahdotonta muualla kuin sairaalassa. Ja suurin osa naisista tuntuu oikeasti nielevän kaiken tuon mukisematta!



Olisi mielenkiintoista tietää, millainen terveydenhuolto- ja lastenkasvatuskulttuuri meillä olisi jos naiset opetettaisiin alusta pitäen ja järjestelmällisesti uskomaan että a) synnytyskipu on tarkoituksenmukaista, siedettävää kipua jota voi itse hengityksellä, rentoutumisella ja ajatuksilla helpottaa, b) jokainen nainen tietää kuinka synnytetään ja jokaisella naisella on toimenpiteeseen tarvittavat hormonit, joiden viestejä seuraamalla synnytyksestä selviää vaikka olisi ypöyksin ja c) synnytys on mahdollista missä tahansa eikä asiaan liity mitään niin dramaattista, että tarvittaisiin enemmän välineitä kuin yksi jotakuinkin puhdas vaate johon vauvan voi kääriä. Kumpikin ajatusmalli on luonnollisesti kärjistetty. Jälkimmäinen malli tuntuu kuitenkin paljon järkevämmältä, sillä ihmisten ennakko-odotukset tunnetusti toteuttavat itseään. Jos naisen saa uskomaan, että synnytys sattuu ja on mahdotonta ilman lääkärin apua, niin silloin näin todella tapahtuu!



Ina Mayllä oli loistava vertauskuva seksistä: seksi voi olla tavattoman kivuliasta tai todella nautinnollista ihan riippuen siitä, millä asenteella tilanteessa on mukana. Jos siihen joutuu vasten tahtoaan, kokemus on karmaiseva. Jos taas tilanne on toivottu ja odotettu, kokemus on mahtava. Tässä suhteessa synnytys on kuin seksiä potenssiin kymmenen. Jokainen on varmasti joskus kokeillut tamponia ja tietää miten helkkaristi se asettaminen sattuu jos asiaa jännittää. Jos pieni, sentin läpimittainen tamponi sattuu siksi että asiaa jännittää etukäteen, eiköhän se kymmenen sentin mittainen lapsen pääkin satu samasta syystä. Juuri tästä syystä olisi niin ensiarvoisen tärkeää psyykata odottavat äidit uskomaan itseensä ja luottamaan biologiaansa. Mutta onhan se toki niiin paljon helpompaa pumpata vähän lääkkeitä ja käyttää vähän saksia jos homma ei onnistu... Asian ironia on tietysti siinä, että se " onnistuminen" on luonnollisesti suoraan yhteydessä synnyttäjän omiin uskomuksiin ja ympäristöstä tuleviin ohjeisiin ja odotuksiin.



Tässä alkaa kyllä hämmästellä koko ajan entistä enemmän sitä, miten vähäistä on synnytysasioiden puolesta kampanjointi, kun siis ottaa huomioon asiaan liittyvät valtavat epäkohdat ja asian tärkeyden. Onhan se hyvä, että on kaikki lääkkeet sun muut, mutta jännä että sille synnyttäjien kymmenelle prosentille järjestetään hoidot ja palvelut, ja jätetään sitten kokonaan huomioimatta 90%:n tärkeimmät tarpeet: rentous ja luottamus omaan kehoon. Luulisi, ettei tarvittaisi kovinkaan monimutkaista tiedotuskampanjaa kun jo saataisiin perusfaktat ihmisille selviksi. Vaikutukset olisivat todennäköisesti valtavat: vähemmän komplikaatioita, vähemmän masennusta, parempi äidin ja lapsen välinen suhde, parempi äidin itsetunto ja tyytyväisyys jne. Mutta minkäs teet, jos suurin osa ihmisistä on tyytyväinen nykytilanteeseen. Tuttu helvetti on aina mukavampi kuin tuntematon paratiisi.



(jep, olen tänään dramaattisella tuulella)

Kun järjestelin kotisynnytystä, monet kauhistelivat että " miten uskallat" jne. Itse en ajattele että kotisynnytykseen liittyisi mitään hirveitä riskejä, vaan juuri päin vastoin! Enemmän nimen omaan pelkäsin synnytyksen kulkuun puuttumista ja turhia toimenpiteitä. Äitini kauhisteli niin kauan, kunnes kuuli joltain kaveriltaan jonka poika asui Hollannissa, että siellä synnytetään paljon kotona. Turha oli mitään tilastoja tyrkyttää, uskoi vasta kun kaverinsa kertoi...Kunhan kolmatta synnytän niin toivoisin että kätilö ehtisi kotiini. Ehkä saisin kaksi kätilöä ensi kerralla päivystämään, jolloin olisi todennäköisempää että edes jompi kumpi pääsisi paikalle.



Mahtavaa, että tällaista keskustelua saadaan aikaiseksi. Olen itsekin sitä mieltä, että tuskin olen mitenkään onnekas tai " hyvä synnyttäjä" kun olen kaksi saanut maailmaan ilman toimenpiteitä. Lähes kaikki synnytykset voisivat sujua niin. Valitettavasti valtavirran ajatukset ovat vielä muualla ja sairaalaan mennään jotta ammattilaiset hoitavat synnytyksen ja luotetaan heidän taitoihinsa sen sijaan, että luotettaisiin omiin voimavaroihin. Itse joutuu olemaan tosi aktiivinen ja ottamaan asioista selvää, jollei sitten saa tosi hyvää kätilöä.



Synnytyskulttuuri tulee luultavasti perässä, parin-kolmenkymmenen vuoden päästä voi olla jo huomattavasti erilaisempaa! Miettikääpä esimerkiksi 70-lukua, isät eivät päässeet vielä välttämättä mukaan kun nykyään se on ihan itsestään selvää. Äitiäni makuutettiin koko synnytys, eppari kaikille ensisynnyttäjille jne. Itse rinnastan rutiinisti tehdyn epparin pahoinpitelyyn. Jos se on tarpeen esim. vauvan pikaisen ulosauton vuoksi, niin silloinhan se on pakko tehdä, muussa tapauksessa kudokset venyy ja paukkuu niin kuin luonto on suunnitellut(tosin venyttely ja rasvailu mielestäni kannattaa).



Itse olen sitä mieltä, että kätilötkin ovat tämän synnytyskulttuurin uhreja. Synnytyksiin puututaan niin paljon, että he tuskin uskovat että synnytys sujuisi myös omalla painollaan. Luulen että runsas epiduraalin ja muiden puudutteiden käyttö on vain äitien vastaisku siihen, että jossain vaiheessa synnytys siirtyi äitien käsistä ammattilaisten käsiin ja äitien vapaus synnytysasentoon, -paikkaan yms. menetettiin. Jos synnytys on vain tarkoitus " kärsiä" läpi, eikä itse saa vaikuttaa mihinkään niin toki puudutukset ovat tarpeen! Nykyisin ollaan onneksi jo paljon pehmeämmällä linjalla ja äidit pystyvät jo vaikuttamaan synnytyksiinsä jonkun verran, mutta optimaaliseen tilanteeseen on varmasti pitkä matka!



Unelmani olisi, että kaikille halukkaille olisi kotikätilöitä saatavilla ja myös yhteiskunta tukisi jos äiti haluaisi synnyttää kotona.

tuo ajatuksesi " vastaiskusta" . Sosiologiset ilmiöt kun ovat aina heilurimaisessa liikkeessä jollain salaperäisellä kollektiivisella tasolla. Ilmeisesti suurin osa tämän ajan naisista on kuullut vanhemmiltaan, että synnytys on juurikin pitänyt " kestää" läpi kun on käytetty pahinta mahdollista lääketieteellistä suhtautumista ilman mitään tietoa esim. vaihtoehtohoidoista tai psykologisesta valmistautumisesta. Ilmeisesti silloinen sukupolvi peloteltiin " puhtaudella" : on pakko mennä sairaalaan, koska siellä on puhdasta ja vauva jotakuinkin kuolee jos syntyy missään muualla kuin steriilissä ympäristössä. Sitten mentiin ja kärsittiin, ja luultiin että homman pitääkin toimia niin.



Tämä nykyinen porukka on sitten ehdollistettu uskomaan " kipuun" . Ensin vouhotetaan siitä että se synnytys sattuu ja sitten tarjotaan valtavasti lääkkeitä kivun poistamiseksi. Vanha kunnon markkinointikikka: luo ensin pelottava ongelma ja tarjoa siihen sitten ratkaisu - raha virtaa! Ja tämä markkinointihan luonnollisesti tapahtuu lääketieteen bisnespuolella mistä se sitten markkinoidaan sairaalahenkilökunnalle ja alan opiskelijoille ainoana oikeana vaihtoehtona ts. " todellisuutena" .



Eli nyt meillä on sitten mantrana se että " synnytys sattuu helvetillisesti, mutta ei hätää, meillä on lääkkeet!" . Ja näin saadaan luotua illuusio siitä, että täydellisen kivuton synnytys on jonkinlainen ihannetila jota jokaisen tulee ensi sijassa tavoitella. Tätä uskoa sitten pönkitetään sillä että nälvitään kaikkia jotka uskovat voivansa synnyttää luonnollisesti. Luonnollinen synnytys kun on mahdotonta, et sinä kumminkaan jaksa, niin minäkin luulin etten tarvitse kipulääkkeitä, onhan se lapsenkin parhaaksi ettei äitiä satu jne jne. Ja tottakai kaikki vaihtoehtoiset kivunlievitykset ovat humpuukia ja luonnollisuutta toivovat synnyttäjät epäilyttäviä hippihörhöjä ja elämysmatkailijoita!:D



Eli sarjassamme näin meitä huijataan... Parempaan suuntaan ollaan menossa onneksi koko ajan. Ehkä sitten jo meidän lapsemme pääsevät synnyttämään tasapainoisessa kulttuurissa missä luonnollinen synnytys on normi, jota tuetaan lääketieteellisesti ainoastaan kun siihen on todellista tarvetta. Ehkä jo seuraavassa sukupolvessa opetetaan ensimmäisestä neuvolakäynnistä alkaen venyttelyä, rentoutumista, lihasjumppaa ja mielikuvaharjoittelua, tarjotaan vyöhyketerapiaa ja akupunktiota normaalihoitona, annetaan yhtälainen mahdollisuus koti- ja sairaalasynnytyksiin, annetaan mahdollisuus kätilöihin jotka pysyvät synnyttäjän luona koko synnytyksen ajan ja tuetaan luonnollisten hormonien erittymistä niiden blokkaamisen sijasta. Saa nähdä miten käy...

Tämänkin lehtijutun äiti päätti synnyttää luomuna, varmasti sai kovasti kannustusta luomusynnyttäjiltä päätökseen ja päätti luottaa omaan kehoonsa:



" Poliisi tutkii kaksosten kuolemaa

26.6.2007 12:32

Helsingin poliisi tutkii kotisynnytyksessä tapahtunutta kaksosten kuolemaa.



Poliisi tutkii tapausta kuolemansyiden tutkintana. Samalla selvitetään, onko tapauksessa syytä epäillä rikosta.



Nuori nainen synnytti parisen viikkoa sitten tyttö- ja poikavauvan kotonaan Helsingissä. Poikavauva syntyi elossa, mutta meni synnytyksen jälkeen nopeasti elottomaksi. Paikalle hälytetty lääkäriyksikkö elvytti pojan, mutta tämä kuoli myöhemmin sairaalassa.



Tyttövauvan epäillään syntyneen kuolleena.



Suunnitellussa kotisynnytyksessä oli läsnä avustaja, joka ei ollut terveydenhuollon ammattilainen. Synnytys tapahtui kotioloissa vastoin asiantuntijoiden äidille antamia ohjeita.





IL"

kun kerran floodaukseen ryhdytään ;)



Kaksosraskaus on RISKIraskaus. Tässä ketjussa puhutaan NORMAALIraskauksista. Ei voi puhua aidanpylväästä jos toiset puhuvat aidasta. Tässä ketjussa on toistettu yhä uudelleen ja uudelleen että jos on tiedossa komplikaatioita tai mitä hyvänsä lääketieteellisiä riskejä, niihin suhtaudutaan asiallisesti ja vakavasti. Normaaliraskaudet ovat sitten eri asia, ja kaksosraskaus painii aivan eri kategoriassa. Joten sikäli tuosta tragediasta ei tarvitse panikoida tämän teeman yhteydessä.

pipariin@:

Tuosta luontoeläinten turvalliisuudesta tuli mieleen, että jostain olen kerran lukenut, että hevosia ei saa siirtää uuteen vieraaseen ympäristöön enää kahden synnytystä edeltävän viikon aikana tai synnytys vaikeutuu.

Minun ymmärtääkseni tuo kahden viikon rajoitus on sen takia, että emä ehtii tottua uuden ympäristön bakteerikantaan ja näin ollen kehittää vastustuskykyä ja vasta-aineita niitä vastaan jotta poikaset sitten saavat myös vasta-aineet ternimaidosta.

ja onhan sekin varmasti niin, että emä voi stressaantua uudesta/oudosta ympäristöstä ja se vaikeuttaa synnytystä jos emä ei esim. uskalla rentoutua kunnolla!

etenkin pipariinalle ja emmulille loistavasta keskustelusta! En ole ennen kirjoittanut palstoille mutta nyt haluan osallistua keskusteluun. Lukiessani tätä keskustelua olen väistämättä käynyt läpi tyttäreni syntymää ja ymmärtänyt paljon näin jälkeenpäin mitä synnytyksessäni tapahtui.



Raskausaikani humahti tehdessäni töitä uudessa paikassa ja viimeistellessäni graduani joten en ehtinyt pahemmin synnytykseen valmistautua, ajattelin vaan että reippaalla luonteellani menen synnyttämään vauvani ja käytän tarvittavia kivunlievityskeinoja.



Synnytykseni alkoi pe-la (rv,41+3) välisenä yönä ja seuraavan vuorokauden kuulostelin tilannetta ja odottelin supistuksia tiheneviksi. Mieleni oli tosi korkealla ja meillä oli mieheni kanssa ihanaa, kävimme hakemassa kaupungilta ruokaa, makailin kylvyssä, keskityin itseeni etc. Seuraavan yönä supistukset olivat jo tosi kipeitä ja tuttu kätilö kehotti käymään kättärillä näyttäytymässä ja muutenkin sillä sairaalaan ei enää luultavasti myöhemmin olisi sinä viikonloppuna mahtunut synnyttämään.



Sairaalan päästyämme käyrä näytti supistusten olen ok vahvuisia ja tulevan melko säännöllisesti mutta kohdunsuu oli vasta noin sentin auki. Kätilön kehotuksesta mieheni lähti kotiin ja kätilö piti itsestäänselvänä että jään sairaalan päivystysosastolle petidiinin turvin nukkumaan. Heti kun mieheni oli lähtenyt aloin oksentamaan hillittömästi, eikä nukkumisesta tullut mitään. Olin erittäin kipeä mutta supistukset loppuivat ja hoipperoin yksin osaston suihkutiloissa ja mieli oli yhtäkkiä aika maassa.



Muutaman tunnin kuluttua supistukset alkoivat taas mutta kohdunsuulla ei tapahtunut edistystä, joten kätilö ehdotti että yrittäisin vielä levätä toisen petidiini annoksen turvin. Epäilin jo tässä vaiheessa että kannattako mutta uskoin lopulta vakuutteluja. Luonnollisesti sama oksentelu ja supistusten loppuminen tapahtui. Siitä asti synnytys eteni tosi kivuliaasti ja hitaasti läpi koko sunnuntain ja illalla olin vasta kolme senttiä auki. Su-ma välisenä yönä pääsin vihdoin synnytyssaliin ja mieheni ollessa mukana synnytys lähti etenemään mukavasti. Sain epiduraalin mutta ponnistin vauvan vasta puudutteen loputtua maanantaina puolenpäivän aikaan.



Eniten edistystä synnytyksessäni tapahtui silloin kun mieheni ja erittäin empaattinen kätilöharjoittelija tsemppasivat minua. Endorfiinihuiput synnytksen jälkeen jäivät todella kokematta, enemmänkin koin itseni vähän ulkopuoliseksi koko touhusta. Onneksi imetys alkoi heti sujumaan hyvin! (imetykseen olinkin valmistautunut, lukenut paljon yms..)



Olen aivan varma että synnytykseni olisi edennyt nopeammin, jos joku olisi koko ajan pysynyt vierelläni ja antanut uskoa sihen että selviän kyllä kipujen kanssa, kannustanut liikkumaan jne. Sairaalassa oli mieletön kiire, olin pitkiä aikoja yksin (ajattelin että soitan miehelleni vasta kun kohdunsuu on enemmän auki..), välillä itketti kun mitään ei tuntunut tapahtuvan tuskasta huolimatta. Seuraavalla kerralla valmistaudun huomattavasti paremmin, aion myös tutustua mahdollisuuksiin saada doula synnytykseen ja suhtaudun varovaisemmin kipulääkkeisiin.



Mutta summa summarum: ketju on antanut itselleni vahvistusta siihen epäilyyn että homma olisi mennyt toisin jos lääkkeitä olisi vähän korvattu inhimillisyydellä/empatialla.

" Mutta summa summarum: ketju on antanut itselleni vahvistusta siihen epäilyyn että homma olisi mennyt toisin jos lääkkeitä olisi vähän korvattu inhimillisyydellä/empatialla. "



Tuo olikin hyvä tiivistys oikeastaan tästä koko ketjusta! Sitä tässä todennäköisesti on koko ajan yritetty sanoa: lääkkeet eivät korvaa inhimmillistä tukea. Lääkkeet ovat hyvä olla olemassa hätätapauksia varten, mutta pääpainon pitäisi olla siinä että ollaan henkisesti ja emotionaalisesti läsnä, kannustetaan ja lohdutetaan, ja ollaan ihan vaan läsnä. Sillä kaikella korvaisi monta lääkettä. Synnyttäjän ei pitäisi koskaan olla yksin! Pahaa teki kun luin tuota kuvaustasi. Tosin varmaan tuo yksinolokin olisi mennyt, jos olisi ollut vaikka musiikkia kuunnteltavaksi tai joku rentoutus-cd tai mitä tahansa mihin olisi voinut huomionsa kiinnittää. Mutta maata yksin vieraassa paikassa kivun ja huonon olon kanssa... no, minulla on ollut kolmen päivän migreeniputkia, joten pystyn helposti kuvittelemaan tilanteen!



Eli sulla oli sitten kolmen päivän synnytys. Taitaa olla pisin mistä olen tähän mennessä kuullut! Lisäksi tuo gradu+duunistressi kuulostaa tutulta, varsin tutulta ;). Että rentoudu sitten sellaisen jälkeen/keskellä mihinkään synnytykseen... No, toivottavasti tulee seuraava kerta ja uudet mahdollisuudet!