Miksi en kiinnostu kenestäkään miehestä? (enkä kyllä naisistakaan, tiedoksi vaan) ov

Vähän niin kuin vanhaan puolisoonkin voi ihastua uudelleen, vaikka suhde on jo melkein kuivunut.



Anna jollekin mahdollisuus ja tee töitä sen eteen.

Tarpeet ohjaavat tomintaamme. Sinulla ei ole tarvetta miehelle. Siitä se johtuu.

vaikka et itse sitä haluaisikaan. Niin sevain ero jättää jälkensä, eikä enää uskalla heittäytyä suhteisiin ja " ottaa täysillä" . Itse elän parisuhteessa edelleen, mutta sinkkuystävistäni kyllä huomaan tuon aseteen -- vastaan tulee ihan kivoja miehiä, mutta mikään ei kolahda. Ja tottakai, kun sinullaon lapsi, niin se on se tärkein. Ei lapsi tarvitse uutta isää ja laitat (ehkä ihan alitajuntaisesti) lapsen kaikessa - tässäki - kaiken edelle. Mihin lapsi uutta isää tarvitsee? Mutta en minä tieä mitä sun pitäis tehdä, niin se vain on että se " kolahdus" siinä pitää tulla. Koita funtsia nämä asiat päässäso seläksi, niin että olet sitten valmis, jos oikeantyypinen happu vastaan tulee.

Mulla meni eron jälkeen monta vuotta!

Nauti kesästä!

läikähti sellanen fiilis, että " tuota voisin harkitakin" . Ja ihan sillai muissa merkeissä kuin deittinä tapasimme. Katotaan mihin johtaa...

Se tulee jos on tullakseen. Ja toisaalta kannattaako mitään teini-ikäisen hullaantumista edes odottaa?

Olen tuota miettinyt että onko joku alitajuinen juttu, että koska kaikille positiivisille tunteille on jo kohde niin ei enää ketään " löydy" .



Yritän nauttia olosta ja yleensä järkikin sanoo, että ei tähän varsinaisesti ketään kaivata, mutta tämmöisinä yksinäisiä viikonloppuina iskee alakulo ja kaipuu. Ja myös se ihmetys, kun on baarissa käynyt eikä kukaan kiva mies siellä kolahtanut!



E-pillereitä syön, josko niissäkin on sitten syytä.



Kyllä kai sitä ihastua voisi periaatteessa vaikkei mikään teini enää olekaan, vai?



ap

Helsingissä ainakin on tälläiksiä systeemeitä. Itse mietin sitä vakavasti aikoinaan!

Itse aloin seurustella ex-mieheni kanssa puolväkisin, ku biologinen kello sanoi rrrriiinnnggg ja se oli vikatikki, ei sitä väkisin pysty tunteistaan päättämään. 10 vuotta kärvisteltiin yhdessä, sit tuli stoppi. Ja olen tavannut nyt sen jälkeen ihanan miehen, todellisen sielunkumppanin, vaikkei meistä koskaan varmaan paria tulekaan. Sitä ei epäonnistumisten jälkeen enää uskalla retkahtaa keneen tahansa, mut kun oikea kävelee vastaan, niin taatusti olet kuin teini-ikäinen taas! :)

eli perustettiin perhe vaikken varsinaisesti mieheen ihastunut. Toki moni asia siinä miehessä teki vaikutuksen, ja kun sekin halusi perheen kanssani, menimme naimisiin jne.



Liitto vaan ei toiminut kun omalta puoleltani ei koskaan tapahtunut sitä ihanaa hullaantumista... toivoin että olisimme kasvaneet yhteen ja että olisin oppinut miestä rakastamaan, mutta ilmeisesti yhtälö oli mahdoton.



Erosta on nyt vähän alle 1 vuosi aikaa.



Olenkohan menettänyt ihastumisen kyvyn lopullisesti???



ap

oli tavallaan oikea aika perustaa perhe ja varsin hyvä isäehdokas piiritti minua ja halusi myös vakiintua. Mistään hullaantumisesta ei todellakaan ollut kyse ainakaan omasta puolestani, siinä vaiheessa ehkä hullaannuin hetkellisesti, kun suunniteltiin häitä ja perhettä, silloinkin vain ajatukseen tästä ihanasta keskivertoelämästä, en mieheen :(



Itselläni ero on niin tuore, etten ole päässyt asiasta vielä laisinkaan yli, vasta totuttelen elämään yksin lasten kanssa. Silti tämä sielunkumppani herättää aivan mielettömiä tunteita, kun välillä työn merkeissä tavataan. Kuvittelen, että tunteet on molemminpuolisia, mutta mies kunnioittaa vielä voimassa olevaa avioliittoani, enkä itsekään anna itseni lähteä mihinkään uuteen vielä.



Sinä ehkä osaisit vastata minulle, miten pääsee yli tästä järjettömästä ahdistuksesta, mitä ero mukanaan on tuonut. Tällä hetkellä tunnen itseni lähinnä yh-luuseriksi, en suinkaan fiksuksi akateemiseksi naiseksi, joka taatusti selviää lastensa kanssa ilmankin miehiä.



Ja kyllähän sitä kyyniseksi tässä tosiaan on tultu, sitä ei voi kieltää. En esim voi ajatellakaan lähteväni mihinkään uusperheruljanssiin. Jos ja kun toivottavasti joskus jonkun mukavan miehen kanssa saan aikaani viettää, en missään tapauksessa haluaisi enää muuttaa saman katon alle, en itseni enkä lasten tähden.



t. 11

koska ei se itsellä ole tavallaan vieläkään helpottanut. Ehkä juuri siksi kaipaisinkin sitä ihastumisen tunnetta, koska oletan että sen myötä pääsisin lopullisesti eroon entisestä miehestäni ja lapseni isästä.



Ahdistus helpottaa välillä hetkeksi, jolloin en oikeastaan kaipaa elämääni yhtikäs mitään, mutta pahimmillaan olo on melkein yhtä kurja kuin heti eron jälkeen. Huonot ajat tosin tuntuvat lyhenevän kaiken aikaa, ja voisi sanoa että enimmäkseen oma elämä sujuu hienosti.



Kyynisyyshän se minuakin tuntuu vaivaavan, eli uusperhe-elämä ei kiinnosta yhtään. Kuten sinulla; ei itsen eikä lapsen tähden. Vaan jos olisi joku ihana, mukava, keskustelutaitoinen ja kaunissieluinen mies, joka toisi sisältöä siihen pienenpieneen aukkoon, jota lapsi ei pysty täyttämään. Vaan kukapa mies kovin vähään tyytyisi...



Onneksi olkoon jos sinulla on jo sellainen ihminen lähettyvillä, jonka kanssa tunnet sielunkumppanuutta ja josta voisi kehkeytyä ajan kanssa jotakin. Minua masentaa juuri se, kun ketään ei ole eikä ketään taida tullakaan. Ehdokkaita piisaa, vaan kun ei iske niin ei iske. Tuota " väkisin-metodia" , jota joku ehdotti, en ole kylläkään vielä käyttänyt... kai sitäkin pitäisi kokeilla. Vaan kokemukset eivät oikein puolla sellaista (vrt. edesmennyt liittoni...).



ap