Lue keskustelun säännöt.
Ei mopolla mahottomia. Kohta tulee ero.
08.06.2007 |
Miten tämä on niin hankalaa. Meillä on kaksi lasta 5 ja 3-vuotiaat. Koko ajan on ollut taistelua, että arki sujuisi hyvin ja lapsista kasvaisi tasapainoisia. Olen ollut kotiäitinä, mutta nyt aloitin työt.
Muutimme vastikään töiden perässä uudelle paikkakunnalle, jossa meillä ei ole ketään tuttua. Olin ehtinyt saada edellisessä paikassa jo hieman tuttuja perhekerhojen yms. kautta. Nyt meillä ei ole mitään tukiverkostoa. Mummu on alkoholisti ja ukki kuollut ja miehen vanhemmat asuvat 500 kilometrin päässä. Ystäviä on aivan tarpeeksi, mutta kaikki asuvat ympäri Suomea, joten heitä nähdään kesällä ja talvella yökyläilyn merkeissä. Asumme alueella, jossa ei ole lapsiperheitä.
Päivät kuluvat töissä käydessä ja lasten kanssa ollessa. Miehen kanssa meillä ei ole yhtään yhteistä aikaa. Minä menen nukkumaan klo 22, koska herään töihin klo 6. Mies valvoo itsekseen klo 23 asti ja herää 6.30. Asumme mieheni kanssa kuin kämppikset konsanaan.
Mll:ää tällä paikkakunnalla ei ole. Jatuntuu niin tyhmältä laittaa kaupan seinälle ilmoitus lapsenvahdista. Meidän villit lapset on vielä sellaisia, että niitä täytyy tosiaan kytätä. Ei voi jättää sekunniksikaan yksin. Ja ei meillä itse asiassa ole edes rahaa maksaa päivästä 100 euroa, jotta pääsisimme vaikka kaupungille ostoksille. Ja yökulkemiseen ei ole intoa siksikään, että ei kiinnosta jättää lapsia ventovieraalle yötä vasten.
Ajattelinkin, jotta ratkaisu olisi avioero.
Mies ottaisi lapset joka toinen viikonloppu ja kenties viikolla yhden päivän. Näin saisimme molemmmat ladata akkuja joka toisen viikonlopun. Tuntuisi helpottavalta ratkaisulta. Lisäksi voisimme molemmat löytää uuden rakkauden tai ainakin viikonloppurakastajan. Voisin nukkua pitkään aina silloin tällöin vapaana viikonloppuna ja syödä rakastajani kanssa, käydä elokuvissa, teatterissa jne. Mihinkään näihin emme koskaan tule pääsemään mieheni kanssa. Meille ei ikinä helpotu tämä elämä. Meille ei koskaan ilmesty mummoloita, jotka vahtisivat lapsia. Enkä usko, että enää tällä iällä voisi luoda niin läheisiä suhteita jonkun uuden tuttavapariskunnnan kanssa. Kaikilla on jo omat turvaverkkonsa.
Olen ollut avioeron vastustaja. Mutta tiedättekö, olen niin väsynyt, että seuratessani uusperheellisiä tuttujani, näen heidän elämänsä helppona.
Näen sen jopa kadehdittavana.
Ainoa, mikä minua vielä pidättelee, on se, että en kestäisi varmaan kovin hyvin mieheni uutta naista. Tai siis kestäisin ja soisin onnen hänelle, mutta en kestäisi sitä, että lapseni joutuisivat elämään ventovieraan naisen kanssa. Tuntuisi niin väärältä hajottaa perhe lapsilta. Tällä sitä on sinnitelty kauan.
Ajatuksia?
Kommentit (39)
olen halunnut tarjota heille ydinperheen. Ei me riidellä juurikaan. Olen ajatellut että tässähän tämä menee. Mutta en minä näin aio elää lopun ikääni. Kannattaisko odotella siihen asti, että lapset on täyikäisiä? No, eihän tässä tätä kämppiselämääsitten oliskaan enää kuin 15 vuotta.
Sitten musta tulee bilemummo.
Oisin niin halunnut, että elämä olisi arjen pikku jutuista nauttimista. Pikaseksiä näin pikkulapsiaikana. Olis kiva katsella lasten kasvamista jonkun kanssa. Olis kiva nauttia isovanhempana lapsenlapsista. Tuo viimeinen jää tasan varmaan kokematta. En mä silloin suotta jaksa selibaatissa elää.
Minä olen muuten yrittänyt. Olen lukenut 20 parisuhdeopasta ja käynyt yksikseni psykologilla. Sen mielestä mun ei ollut tarvetta käydä siellä, kun osasin kuulemma analyyttisesti ja monipuolisesti pohtia asioita. Ja osaan keskustella. Olen kuulkaa jututtanut tuota puupökkelöä kaikkien ohjekirjojen mukaisesti ja maalaisjärjellä. Aina vuoden välein vaan keittää yli. Se näyttää elävän ihan onnellisesti tuossa. Se on niin tyytyväinen kun sillä on fiksu ja kaunis vaimo. Kuulemma. Jaksaa se mua kehua aika ajoin.
Mutta kun ei se johda mihinkään.
Minkä minä sille teen ettei se halua muuttua. Eihän toista voi muuttaa. Missä menee se raja, että minun pitää muuttaa itseäni. Minä vaan aistin ja zoomailen mitä millloinkin pitäisi tehdä. Ei kai sekään ole tarkoitus että minä kehität tätä juttua ja se on vaan oma itsensä. Sitä se hokee, että hän on oma itsensä. Joo, no jos minäkin olisin oltaisiin kyllä jo erottu. Eikö tuolla toisella ole velvollisuutta tulla vastaan?
Tienataan just sen verran, että kaikki menee mikä tulee. Maksetaan täydet hoitomaksut. Ei akateemisuus tarkoita isoja tuloja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alunperin kai miehen kanssa ajauduttiin yhteen vähän siitä syystä, että oli tarve perustaa perhe ja tultiin keskenämme about toimeen, ajattelin kai, että tossa on lapsille turvallinen isä, sama se, oltiinko toistemme kanssa mitään soul mateja. Suhde ajautui sit viimeistään lasten synnyttyä ihan kaaokseen, kun yhdessä ei ollut aikaa päivittää toistemme ajatusmaailmaa, jos sitä nyt oli aiemminkaan tehty.
Vuosi sitten olin totaalisen kypsä jo, oltiin elelty kuin kämppikset ja aika pitkään ,ja sit kuvioihin tuli vielä lievä ihastus. Tai ei mikään lieväkään, vaan todellinen sielunveli, ikinä sellasta aikasemmin tavannutkaan. Aloin tosissaan miettiä, onko tässä mitään järkeä kärvistellä, kun vaikka miten miehen kanssa ollaan sovittu, että molemmat saa tulla ja mennä ja vapaa-aikaa on, niin minähän se olen, joka kaiken kotona hoitaa. Jos mies joskus on lasten kanssa vaikka päivän, on kämppä ku pommin jäljiltä ja seuraava päivä menee siivotessa (mulla).
Nyt viikko sitten muutettiin erilleen. Koville ottaa, vaikka lasten kanssa mulla menee hyvin, yhtään rankempaa ei ole ku ennenkään ja nyt on ainakin varmaa, että joka toinen viikonloppu on sitä omaa aikaa ja välillä viikollakin. Tulevaisuus hirvittää ja se, miten mies selviää mahdollisesta lopullisesta erosta, sillä minä tätä eroa halusin, ei mieheni. Toisaalta itselläkin on tunteet pinnalla, lähinnä siksi, että tässä romuttuu nyt kaikki keskiluokkaiset haaveet rivarista, somasta perheestä jne... toisaalta mieluummin toisten hyljeksimä yh ja itse elämäänsä tyytyväinen kuin nalkuttava perheenäiti, joka musta oli hyvää vauhtia tulossa.
Ymmärrän sua, ap, todella hyvin, ihan on samat tunteet ja ajatukset, vaikkei ehkä niin painottuneet seksiin, sitä kun en voisi edes kuvitella mieheni kanssa enää harrastavani aikoihin, sen verran on viime kuukausina alkanut ällöttää koko ihminen.
Tsemppiä!
mutta ei sillä ole mitään tehoa.
Se pitää itsekin itseään jotenkin tunnevammaisena, stressaantuneena ja masentuneena. Siis arvuuttelee oisko hän sitä.
mies jauhoi jatkuvasti, että hän vaan on tällanen. Ja siihen kai olis ollut tyytyminen. Kiitos ei.
Omalla kohdalla oli myös ajatuksissa jatkaa siihen asti, että lapset on isoja, mutta päätin ainakin nyt väliaikaisesti toisin. Ei se ero lapsille sen helpompi aikuisenakaan ole, silloin syyttävät itseään siitä, että vanhemmat kärvisteli heidän vuokseen yhdessä 20 vuotta... :(
meillä aikas lailla sama homma. Varsinkin tuon seksin suhteen, no ehkä sit joskus taas saa tai sit ei
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisäksi sanoi minulle viimeksi jostain keskusteltuamme, ettei hänellä ole käynyt mielessäkään toinen nainen eikä ole pettänyt. Moralisoi pettäjiä joita on paljon työnsä puolesta nähnyt työreissuilla. Nyt ei työreissuile. Moralistit tieysti ovat niitä pahimpia. Mutta uskon siis ettei ole toista naista. Hän on niin saamaton ja tyhmä ettei osais pitää omana tietonaan. Ja sitä paitsi mulle on ihan sama, vaikka oliskin toinen tai kolmas nainen. Ei se tilannettamme muuta mitenkään. En oo kyllä yhtään mustasukkanen. Enempi on sellainen ajatus, että paljon menettää tuo mies minut menettäessään. Sillä ei ois varaa vehdata kenenkään kanssa, koska minä lähden tästä kuin leppäkeihäs, jos toinen nainen on kuvioissa. Lähden tästä ilomielin ja nopsaa. Oishan tuo niin helppo selitys, mutta ei, en usko että hänellä rahkeet riittävät toiseen naiseen, kun vaikeuksia on saada aika riittämään mihinkään muuhunkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siihen kannattaa varautua, että voit päätyä yh:ksi jonka mies ei ota vastuuta eikä tapaa lapsiaan. Siis pahimmassa tapauksessa.
Mutta jos olet noin tyytymätön mieheesi ihmisenä, ei sekään lupaa hyvää yhteiselämälle.
Entä jos ehdottaisit ensin asumista erillään, ilman mitään asumisero tms. kuvioita. Kokeilisitte kuukauden pari, mitä tunteita erillään asuminen herättää.
Paljonhan sitä voi suhteen eteen tehdä, mutta ei itseään voi pakottaa toista rakastamaan.
että se olisi tällaisessa tilanteessa suurin syy erota. Ihme touhua. Ymmärtäisin suurimpana syynä läheisyyden puutteen tai yksinäisyyden tai jotain sellaista, mutta en pelkkää seksin puutetta. Mene vessaan ja käytä sormias, hyvä nainen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teoriassa olis varmaan ihan jees juttu. Sitten olis ainakin tukiverkostoa miehestä. Sekin olis enemmän kuin ei mitään.
Miksi olette muuttaneet vieraalle paikkakunnalle jossa ette tunne ketään? Ja vielä alueelle jossa ei asu lapsiperheitä? Ja yksinäisyyteen sitten löytyy hyvä ratkaisu: erotaan, sitten saa pitää hauskaa joka toinen viikonloppu????
Eiköhän sellaisen vakilastenvahdin voi saada vaikkapa paikallislehdessä tai tarhan seinällä olevalla ilmoitustaululla ilmoittamalla ellei MLL tule kysymykseen. Ja tuo ettei ketään tunne... Ette sitten tervehdi muita vanhempia joitten lapset on samassa hoitopaikassa? Vaihda muutamaa sanaa, vaikka säästä? Entä onko työkavereita?
Nyt vähän yritystä kehiin arvon rouva!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä tiedät, että ottaako mies lapsia luokseen, kun olette eronneet? Miksi ette nyt sovi, että kummallakin olisi omaa aikaa Kerran viikossa ja sitten molemmille olisi vaikka yksi viikonloppu kuukaudessa omaa aikaa.
Miten elämä olisi mukavampaa, jos asuisit yksin lasten kanssa????
oman ajan järjestäminen on loppujen lopuksi ihan yhtä helppoa vaikka olettekin naimisissa. Sen kun sovitte että joka toinen perjantai-ilta ja lauantai on äidin ja joka toinen isän vapaa-aikaa. Lasten kasvaessa helpottaa myös ihan itsestään, koululaiset voi jo jättää pariksi tunniksi keskenään tai lähettää hiihtolomaksi sinne 500 km päähän.
Ja jos asuinaluueellanne ei tosiaan ole kavereita lähimaillakaan eikä naapureissa ketään samanhenkistä, niin olisiko muutto mahdoton ajatus?
Avioero on älyttömän iso ja vaivalloinen prosessi, helpommalla ehkä sittenkin pääsee kun yrittää korjata nykytilannetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun ex-mieheni ei ottanutkaan lapsia luokseen ollenkaan, koskaan, vaikka siihen asti oli osallistuva isä. Se tarkoitti sitä, että olin aina kiinni lapsissa, ilman apua, suku kaukana. Ei ollut helppoa se elämänvaihe. Jotenkin siitä selvittiin, mutta kyllä yhteen aikaan laitoin rastin seinään aina kun olin " tappanut" yhden päivän. Olin niin väsynyt, että tuosta ajasta ei ole kovin montaa muistikuvaa jäänyt. Eli sumussa.
työn perässä uudelle paikkakunnalle. Olemme korkeasti koulutettuja ja töitä ei ole missä sattuu. Oli onni että saimme työpaikat 70 kilometrin päästä toisistamme. Muuten olisi pitänyt jäädä työttömäksi. Muutimme miehen työpaikkakunnalle. Minun työkaverini ovat siis 70 km:n päässä, joten heistä ei ole apua arkeen. Itse asiassa muutimme tänne myös siksi, että täällä talot ovat halvempia kuin kaupungissa. Pääkaupunkiseudulta meillä ei koskaan olisi ollut varaa ostaa tai vuokrata taloa, johon mahdumme.
Kaupan seinältä bongattu lastenvahti ei todellakaan ole sama asia kuin jokin tuttu läheinen ystävä tai sukulainen. Tuntuu niin teennäiseltä alkaa hakkimaan hoitajaa, että veisi lapset puistoon, että saisimme kotona vaikka maata sängyssä ja kattoa elokuvaa. Mikäli olisi mummola tai kummila yms. olisi lapsillekin ihanaa varmasti päästä sellaiseen. Mutta lapsille on enemmän vain stressiä joutua ihmisen, jonka kanssa on asiakas-palveluntuottaja-suhde, pariksi tunniksi puistoon. Sitä paitsi me haluamme olla lastemme kanssa. Ja mieluummin annan lapseni miehelle viikonlopuksi ja hän minulle kuin jollekin ventovieraalle, joka ei oikeasti tykkää lapsistamme.
ap
Vierailija:
työn perässä uudelle paikkakunnalle. Olemme korkeasti koulutettuja ja töitä ei ole missä sattuu. Oli onni että saimme työpaikat 70 kilometrin päästä toisistamme. Muuten olisi pitänyt jäädä työttömäksi. Muutimme miehen työpaikkakunnalle. Minun työkaverini ovat siis 70 km:n päässä, joten heistä ei ole apua arkeen. Itse asiassa muutimme tänne myös siksi, että täällä talot ovat halvempia kuin kaupungissa. Pääkaupunkiseudulta meillä ei koskaan olisi ollut varaa ostaa tai vuokrata taloa, johon mahdumme.Kaupan seinältä bongattu lastenvahti ei todellakaan ole sama asia kuin jokin tuttu läheinen ystävä tai sukulainen. Tuntuu niin teennäiseltä alkaa hakkimaan hoitajaa, että veisi lapset puistoon, että saisimme kotona vaikka maata sängyssä ja kattoa elokuvaa. Mikäli olisi mummola tai kummila yms. olisi lapsillekin ihanaa varmasti päästä sellaiseen. Mutta lapsille on enemmän vain stressiä joutua ihmisen, jonka kanssa on asiakas-palveluntuottaja-suhde, pariksi tunniksi puistoon. Sitä paitsi me haluamme olla lastemme kanssa. Ja mieluummin annan lapseni miehelle viikonlopuksi ja hän minulle kuin jollekin ventovieraalle, joka ei oikeasti tykkää lapsistamme.
ap
No, kukin tavallaan. Olet kai päätöksesi tehnyt. Ei tainnut vihkitilaisuudessa annetut lupaukset olla ihan harkittuja?
Tämmöinenkö on yksi syy eroon nykypäivänä: tarvitaan omaa aikaa ja lepotaukoja, joten erotaan niin että on edes joskus yksin ja ilman lapsia?! Miksi teitte lapsia jos kerran ette halua niistä huolehtia - ei normaaliperheessä olekaan koskaan vapaa-aikaa, KAIKKIEN elämä on pelkkää työtä ja lastenhoitoa! Lisäksi meillä vielä raksa, jossa mies on illat ja viikonloput. Voi hyvänen aika, tämä vaihe kestää vain hetken teidän elämässä, kohta lapset on niin isoja että alkavat käydä kavereittensa luona jne., jolloin omaa aikaakin jää.
Elämä on, siskoseni! Sellaista se vaan nyt ON pienten lasten kanssa, että omia harrastuksia saati miehen kanssa yhteisiä illanviettoja.
Ei mekään kuule teatterissa käydä...ollaan päivät töissä, illat hoidan yksin lapsia, samoin viikonloput ja seuraavalla viikolla sama alusta. Kun on päättänyt että tästä elämänvaiheesta selvitään niin sitten selvitään!
Ei epäilystäkään etteivätkö he olisi etusijalla mieheni elämässä. Hän on hyvä isä.
Ajattelinkin ehdottaa, että jos kokeiltaisiin niin, että hoidamme vuoroviikonloput lapsia. Mutta tuntuu kyllä pöljältä, kun ei ole varaa poistua tästä. Ei voi mennä esim. hotelliin tai sanoa miehelle että lähtee mummolaan. Ja mitä sitten. Kyllä mä saan nukkua nytkin viikonloppuisin. Mies kyllä herää mielellään lasten kanssa aamuisin ja keittää puurot ja leikkii. Minä välillä teen saman. Mutta se seksi. Sitä meillä ei ole tilaisuutta harrastaa. Jos taas eroaisimme, voisin harrastaa sitä. Harmi kun on niin korkea moraali, että en tohdi vieraisiin mennä avioliiton aikana.
Kuka pöljä eroaa siksi että miehen kanssa ei ole pikkulapsiaikana yhteistä lekotteluaikaa/tuntikaupalla aikaa harrastaa seksiä? Ei kenelläkään ole??!! Pienten lasten perheissä ei löhöillä tai katsella filmejä, korkeintaan kun ne nukkuu.
Ero nyt on tyhmin idea mitä voit keksiä, järjestä asiasi itse paremmin!
En voi käyttää hormonaalista ehkäisyä ja kuparikierukkaa mies ei halunnut enkä minä, koska toisen lapsen syntymän jälkeen kuukautiseni ovat todella runsaat ja saatanan kipeät.
Joo, minunkin mielestäni meillä olisi aikaa, kun lapset menevät nukkumaan. Mies katsoo sillon telkkari. By the way, nytkin katsoo jotain ihan paska komediaa. Mutta kun vuosia on houkutellut toista hienovaraisesti tekemään jotain yhdessä ja olemaan ja juttelemaan, ja vastakaiuksi saa telkkarin tuijottelua, ei enää edes jaksa. Ja ei ole enää edes aikaa käydä kovin syvällisiä keskusteluja asiasta. Siis että puoli vuotta houkutan toista puhumaan jostain hemmetin yksinkertaisesta asiasta.
Joo, olen säälittävä. Olen niin säälittävä, että ihan itken sitä itsekseni.
Tuota en ollut hoksannut ajatellakaan, että hän olisi homo. On muka homovastaustaja, mikä on minusta naiivia, joten ehkäpä hän on piilohomo :) Voi luojan lykky mikä onni se olisi. Mutta mies on niiiiin saamaton, että tuskinpa koskaan saisi homokaveria hommatuksi, vaan mieluummin pitää tiedon itsellään ja elää tässä kämppisliitossa. Mikäpä siinä, kun palvelu pelaa. Kuin hotellissa asus.
Joo, pitää ostaa toi dildo.
Joka kerta kun ollaan käyty jossain, minä olen hankkinyt lastenvahdin. Hän ei koskaa. On lähtenyt mukaan, muttei mitenkään intopinkeenä.
Ehkä se ei enää tykkää musta ollenkaan. En ihmettele. Mutta ei saa aikaiseksi tehdä mitään muutakaan. SItten se jättää mut, kun olen 50 ja ottaa nuoremman.
Ehkä se on masentunutkin. Minä olen ehdottanut sille psykologille menoa. Muttei se mene. Se ei saa aikaiseksi varata aikaa.
Jep. On niin masentavaa ja laimeeta tää elo.
ap