Vieläkin hävettää vuodentakainen itkeminen hautajaisissa. :(

Jotkut ihmiset vaan reagoivat voimakkaasti tuollaisessa tilanteessa ja empatiaitku voi olla pahempaa kuin itse asianomaisen.

viime vuosina kaikissa häissä ja ristiäississäkin olen vollannut ja pyyhkinyt kyyneleitä. Ja samoin surullisessa elokuvissa alan ihan hillittömänä itkemään. Tuntuu, että kaikki omat patoutuneet surut ja tragediat nousevat pintaan ja itken maailman pahuutta ja kaikkea muutakin. Tuntuu, että itken kaikkia mahdollisia suruja silloin ja en vain voi sille mitään. Ja sitten täytyy peitellä ja salata kyyneleitä ja tuntuu, että ihmiset pitää pimeänä ja nenä vain valuu.



Minussa Suomessa pitäisi saada näyttää avoimemmin tunteensa ainakin jossain hautajaisissa, ilman että kukaan alkaa katsoa omituisesti. Suru on tunne siinä missä ilokin ja sille pitää olla tilaa.

juuri pois hautajaisista, jonne muutoin olisin halunnut mennä. Elämässäni on yhtaikaa monta raskasta asiaa ja minun on pakko pitää paljon sisälläni, suurimmaksi osaksi lasteni ja muiden läheisten vuoksi.

Olen muutaman kerran alkanut itkeä ja siitä ei ole meinannut tulla loppua ollenkaan. Eikä sekään helpottanut oloani, joten olen alkanut suojella itseäni noilta tilanteilta. Ehkä sitten, kun elämä joskus hkä helpottaa.

varmaan ollut täysi työ omien reaktioiden kontrolloinnissa.



Ennen vanhaan hautajaisiihan pyydettiin (ainakin itä-suomessa) ns. itkijänaisia, jotka eivät välttämättä olleet mitään sukua edes vainajalle.

..kommenttia tuli. ap

Mutta jälkeenpäin en ikinä muista kuka se oli. Tuskinpa olet jäänyt kenenkään mieleen, älä välitä.

Sinä itse tunnut pitävän jotenkin pahana sitä, miten miehesi suku käsittelee suruaan. Käytät sanontaa " kylmän viileä" . Kuitenkin se, että EI itke, ei todellakaan merkitse tunteettomuutta. Itsekin totesit, että itkusi ei sinänsä ollut surua vainajasta, koska vainaja ei sinulle ollut mitenkään erityisen läheinen. Miehesi suku vain on pidättyväisempää ja suree omalla tavallaan.



Kannattaa siis pitää hiukan erillään se, miten reagoi tilanteisiin ja se, missä määrin taustalla on aitoa tunnetta.



Taisit siis törmätä erilaiseen tapaan surra ja näyttää tunteita. Niitä tapoja on monenlaisia. En oikein jaksa uskoa, että miehesi suku sinua mitenkään kamalan pinnallisena tyhjänitkijänä pitää, he vain ymmärtävät sinun reagoivan voimallisemmin ja näkyvämmin.



Itse nyyhkin myös herkästi. Huomaan kuitenkin itse, miten ruokin sitä tilannetta vellomalla ajatuksissani surullisissa yksityiskohdissa. SIIHEN voi pyrkiä tietoisesti vaikuttamaan ajattelemalla mahdollisimman muita asioita, jos se itkeminen siinä tilanteessa olisi silmiinpistävää ja sosiaalisesti nolonpuoleista.

Ehkä kyse olikin molemminpuolisesta oudoksunnasta, ei paheksunnasta, mutta kuitenkin minulle oli tavatonta tuollainen kohtalainen " viileätunteisuus" ja heille minun mahtava vollottamiseni.



Yritin muuten ajatella My little ponyja ja mitä lie iloisia asioita, mutta ei toiminut, itketti vaan enemmän.. :' )



ap

Se on aivan kauheaa kun ei pysty hallitsemaan tilannetta. Tiedostan tilanteen ja otin mummoni hautajaisia ennen diapamin. Se veti tunnemyrskyltä korkeimman kärjen ja selvisin ns. normaali-itkulla.



Mutta älä huoli, ei kukaan muista tuota sinun itkuasi. Heillä on siitä tilaisuudesta paljon tärkeämpääkin muisteltavaa kuin sinun vollotuksesi.