Ranska terrorismin ja anarkian vallassa, vasemmisto juhlii Suomessa ja mediassa

Ne on opiskelijaproteeseja.

Upeaa jankkaamista ap! 

Delfiinillä on kaareva otsa ja sen sisällä on kaikuluotaukseen soveltuva äänielin kuten muillakin delfiinien heimon (Delphinidae) lajeilla. Delfiini kasvaa parin metrin mittaiseksi ja voi painaa yli sata kilogrammaa.[4] Yläleuassa on molemmin puolin 46–55 hammasta, kun taas alaleuassa on 40–50 hammasta. Delfiinien väri voi vaihdella. Yleensä selkäpuoli on ruskeanharmaa ja mahapuoli valkeanharmaa aaltomaisen rajan ollessa erittäin selvä. Silmästä otsaan ulottuu tumma raita.

Delfiinistä erotettiin aiemmin Delphinus capensis -niminen pitkäkuonoisempi laji, mutta 2010-luvulla tehtyjen tutkimuksien mukaan lajeilla ei ole geneettistä eroa.[5] Joillain alueilla pitkäkuonoiset delfiinit ovat geneettisesti lähempänä lyhytkuonoisia delfiinejä kuin joidenkin toisten alueiden pitkäkuonoisia delfiinejä.[6]

Levinneisyys

muokkaa

Delfiiniä tavataan trooppisista vesistä viileän lauhkeisiin vesiin, ja se elää Atlantissa, Tyynessämeressä ja Intian valtameressä. Lajia tavataan myös joistakin sivumeristä, kuten Ohotanmerestä, Japaninmerestä, Välimerestä ja Mustastamerestä.[1]

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton mukaan delfiini jaetaan neljään alalajiin. Nimialalajia D. d. delphis tavataan kaikkialla muualla paitsi Intian valtameressä eikä Mustassameressä. D. d. bairdii on puolestaan vain Amerikan Tyynenmeren rannikon laji, ja sen levinneisyysaluetta ulottuu Kalifornian keskiosista Meksikon eteläosiin. D. d. tropicalis on Indopasifisen merialueen alalaji. Alalajia D. d. ponticus tavataan puolestaan vain Mustastamerestä ja sen lähialueilta.[1]

Delfiini suosii lämpimiä vesiä, joten sen vakituinen elinalue ulottuu pohjoisimmillaan Britteinsaarille.[7] Pohjanmeren itäosissa ja Itämerellä delfiini on satunnainen vierailija.[7] Havainnot esimerkiksi Tanskan vesillä ovat kuitenkin yleistyneet 2000-luvulla, koska laji on runsastunut Skotlannin ympäristössä luultavasti ilmaston lämpenemisen seurauksena.[7][8]

Delfiinihavaintoja Suomessa

muokkaa

Tavallista delfiiniä on tavattu Suomen aluevesillä ainakin kolmesti.[7] Tiettävästi ensimmäinen havainto tehtiin vuonna 1893, jolloin delfiini kuoli kalaverkkoon Ahvenanmaalla.[9] Toinen havainto saatiin vasta yli sata vuotta myöhemmin, kun Luvian Säpin saaren rannasta löytyi kuollut delfiini loppukesällä 1997.[9] Raadon löytymisen jälkeen kävi ilmi, että muuan merikapteeni oli aikaisemmin kesällä nähnyt yhden[9][4] tai joidenkin lähteiden mukaan kaksi[7] delfiiniä elävänä Säpin lähistöllä.[9] Tutkimuksissa Säpin yksilö osoittautui 5–7-vuotiaaksi urokseksi, ja sen luurankoa suunniteltiin tuolloin sijoitettavaksi Turun luonnontieteelliseen museoon.[9] Kolmannen kerran delfiinejä vieraili Suomen vesillä marraskuussa 2006, jolloin Korppoon saaristokeskuksen edustalla havaittiin emo ja poikanen.[7][4] Ne nähtiin toisenkin kerran Saaristomerellä elävinä, kunnes noin viikon kuluttua ne hukkuivat kalaverkkoihin.[7] Nämä kaksi yksilöä oli tuolloin tarkoitus säilöä Helsingin Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin

Vierailija kirjoitti:

Delfiinillä on kaareva otsa ja sen sisällä on kaikuluotaukseen soveltuva äänielin kuten muillakin delfiinien heimon (Delphinidae) lajeilla. Delfiini kasvaa parin metrin mittaiseksi ja voi painaa yli sata kilogrammaa.[4] Yläleuassa on molemmin puolin 46–55 hammasta, kun taas alaleuassa on 40–50 hammasta. Delfiinien väri voi vaihdella. Yleensä selkäpuoli on ruskeanharmaa ja mahapuoli valkeanharmaa aaltomaisen rajan ollessa erittäin selvä. Silmästä otsaan ulottuu tumma raita.

Delfiinistä erotettiin aiemmin Delphinus capensis -niminen pitkäkuonoisempi laji, mutta 2010-luvulla tehtyjen tutkimuksien mukaan lajeilla ei ole geneettistä eroa.[5] Joillain alueilla pitkäkuonoiset delfiinit ovat geneettisesti lähempänä lyhytkuonoisia delfiinejä kuin joidenkin toisten alueiden pitkäkuonoisia delfiinejä.[6]

Levinneisyys

muokkaa

Delfiiniä tavataan trooppisista vesistä viileän lauhkeisiin vesiin, ja se elää Atlantissa, Tyynessämeressä ja Intian valtameressä. Lajia tavataan myös joistakin sivumeristä, kuten Ohotanmerestä, Japaninmerestä, Välimerestä ja Mustastamerestä.[1]

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton mukaan delfiini jaetaan neljään alalajiin. Nimialalajia D. d. delphis tavataan kaikkialla muualla paitsi Intian valtameressä eikä Mustassameressä. D. d. bairdii on puolestaan vain Amerikan Tyynenmeren rannikon laji, ja sen levinneisyysaluetta ulottuu Kalifornian keskiosista Meksikon eteläosiin. D. d. tropicalis on Indopasifisen merialueen alalaji. Alalajia D. d. ponticus tavataan puolestaan vain Mustastamerestä ja sen lähialueilta.[1]

Delfiini suosii lämpimiä vesiä, joten sen vakituinen elinalue ulottuu pohjoisimmillaan Britteinsaarille.[7] Pohjanmeren itäosissa ja Itämerellä delfiini on satunnainen vierailija.[7] Havainnot esimerkiksi Tanskan vesillä ovat kuitenkin yleistyneet 2000-luvulla, koska laji on runsastunut Skotlannin ympäristössä luultavasti ilmaston lämpenemisen seurauksena.[7][8]

Delfiinihavaintoja Suomessa

muokkaa

Tavallista delfiiniä on tavattu Suomen aluevesillä ainakin kolmesti.[7] Tiettävästi ensimmäinen havainto tehtiin vuonna 1893, jolloin delfiini kuoli kalaverkkoon Ahvenanmaalla.[9] Toinen havainto saatiin vasta yli sata vuotta myöhemmin, kun Luvian Säpin saaren rannasta löytyi kuollut delfiini loppukesällä 1997.[9] Raadon löytymisen jälkeen kävi ilmi, että muuan merikapteeni oli aikaisemmin kesällä nähnyt yhden[9][4] tai joidenkin lähteiden mukaan kaksi[7] delfiiniä elävänä Säpin lähistöllä.[9] Tutkimuksissa Säpin yksilö osoittautui 5–7-vuotiaaksi urokseksi, ja sen luurankoa suunniteltiin tuolloin sijoitettavaksi Turun luonnontieteelliseen museoon.[9] Kolmannen kerran delfiinejä vieraili Suomen vesillä marraskuussa 2006, jolloin Korppoon saaristokeskuksen edustalla havaittiin emo ja poikanen.[7][4] Ne nähtiin toisenkin kerran Saaristomerellä elävinä, kunnes noin viikon kuluttua ne hukkuivat kalaverkkoihin.[7] Nämä kaksi yksilöä oli tuolloin tarkoitus säilöä Helsingin Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin

Delfiinit elävät normaalisti pienissä parvissa. Ne pariutuvat yleensä syyskesällä. Naaras kantaa vajaan vuoden. Poikanen on syntyessään hieman alle metrin mittainen.

Katso myös

muokkaa

Pullokuonodelfiini

Lähteet

muokkaa

Suuri Eläinkirja. WSOY, 1988. ISBN 951-0-22848-6

Viitteet

muokkaa

 Braulik, G., Jefferson, T.A. & Bearzi, G: Delphinus delphis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2021-2. 2021. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 16.9.2021. (englanniksi)

 Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet. (vahvistamaton ehdotus nisäkkäiden nimiksi) 2008. Arkistoitu 29.4.2013. Viitattu 30.12.2010.

 Cajander, Veli-Risto; Similä, Tiu: Tieteellinen englanti-suomi -valassanakirja (arkistoitu versio) Whale watching web. 1987. Rauno Lauhakangas. Arkistoitu 5.11.2011. Viitattu 30.12.2010.

 Itämeriportaali 14.11.2006: Saaristomeren delfiinit löytyivät kuolleina (Arkistoitu – Internet Archive) Luettu 30.12.2010

Perrin, William F: ”Common Delphin”. Teoksessa: Bernd Würsig & J. G. M. Thewissen & Kit M. Kovacs (toim.): Encyclopedia of Marine Mammals, s. 205–206. London: Academic Press, 2018. ISBN 978-0-12-804327-1 Google-kirjat Viitattu 5.9.2021.

Cunha, Haydée A. ym: Molecular and Morphological Differentiation of Common Dolphins (Delphinus sp.) in the Southwestern Atlantic: Testing the Two Species Hypothesis in Sympatry. PLOS ONE, 11.11.2015, 10. vsk, nro 11. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 5.9.2021. (englanniksi)

 Halkka, Antti: Korppoon delfiinien visiitti jäi lyhyeksi. Suomen Luonto, 2006, nro 12, s. 12. Suomen luonnonsuojeluliitto.

Itämeriportaali 8.11.2006: Korppoon delfiinit ovatkin tavallisia delfiinejä (Arkistoitu – Internet Archive) Luettu 6.1.2010

 Delfiinin onneton harharetki. Eläinmaailma, 1997, nro 9, s. 8. Helsinki Media Company Oy. ISSN 0357-8747

capensis erotettiin omaksi lajikseen, kun vuonna 1994 Tyynenmeren koillisosassa tehty tutkimus havaitsi morfologisia ja geneettisiä eroja lajin delfiini Delphinus delphis sisällä. Kuonon ja poskiluun välistä suhdetta alettiin käyttää erottamaan lajit toisistaan levinneisyysalueen eri osissa. Morfologian perusteella D. capensis -lajin tulkittiin esiintyvän rannikon läheisyydessä Tyynenmeren koillis- ja kaakkoisosissa, Japanin ympäristössä, Atlantin lounais- ja kaakkoisoissa, Karibialla ja mahdollisesti Intian valtameressä.[3]

Atlantin lounaisosissa molempien Delphinus-lajien levinneisyysalue osuu päällekkäin, ja siellä tehtyjen, vuonna 2015 julkaistujen tutkimusten perusteella D. delphis ja D. capensis eivät eroa geneettisesti toisistaan. Siksi D. capensis ei ole oma lajinsa.[3] Jollain alueilla pitkäkuonoiset delfiinit ovat geneettisesti lähempänä lyhytkuonoisia delfiinejä kuin joidenkin toisten alueiden pitkäkuonoisia delfiinejä.[2]

Lähteet

muokkaa

Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Delphinus capensis Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 18.12.2011. (englanniksi)

 Perrin, William F: ”Common Delphin”. Teoksessa: Bernd Würsig & J. G. M. Thewissen & Kit M. Kovacs (toim.): Encyclopedia of Marine Mammals, s. 205–206. London: Academic Press, 2018. ISBN 978-0-12-804327-1 Google-kirjat Viitattu 5.9.2021.

 Cunha, Haydée A. ym: Molecular and Morphological Differentiation of Common Dolphins (Delphinus sp.) in the Southwestern Atlantic: Testing the Two Species Hypothesis in Sympatry. PLOS ONE, 11.11.2015, 10. vsk, nro 11. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 5.9.2021. (englanniksi)

Tämä nisäkkäisiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.

Vierailija kirjoitti:

capensis erotettiin omaksi lajikseen, kun vuonna 1994 Tyynenmeren koillisosassa tehty tutkimus havaitsi morfologisia ja geneettisiä eroja lajin delfiini Delphinus delphis sisällä. Kuonon ja poskiluun välistä suhdetta alettiin käyttää erottamaan lajit toisistaan levinneisyysalueen eri osissa. Morfologian perusteella D. capensis -lajin tulkittiin esiintyvän rannikon läheisyydessä Tyynenmeren koillis- ja kaakkoisosissa, Japanin ympäristössä, Atlantin lounais- ja kaakkoisoissa, Karibialla ja mahdollisesti Intian valtameressä.[3]

Atlantin lounaisosissa molempien Delphinus-lajien levinneisyysalue osuu päällekkäin, ja siellä tehtyjen, vuonna 2015 julkaistujen tutkimusten perusteella D. delphis ja D. capensis eivät eroa geneettisesti toisistaan. Siksi D. capensis ei ole oma lajinsa.[3] Jollain alueilla pitkäkuonoiset delfiinit ovat geneettisesti lähempänä lyhytkuonoisia delfiinejä kuin joidenkin toisten alueiden pitkäkuonoisia delfiinejä.[2]

Lähteet

muokkaa

Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Delphinus capensis Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 18.12.2011. (englanniksi)

 Perrin, William F: ”Common Delphin”. Teoksessa: Bernd Würsig & J. G. M. Thewissen & Kit M. Kovacs (toim.): Encyclopedia of Marine Mammals, s. 205–206. London: Academic Press, 2018. ISBN 978-0-12-804327-1 Google-kirjat Viitattu 5.9.2021.

 Cunha, Haydée A. ym: Molecular and Morphological Differentiation of Common Dolphins (Delphinus sp.) in the Southwestern Atlantic: Testing the Two Species Hypothesis in Sympatry. PLOS ONE, 11.11.2015, 10. vsk, nro 11. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 5.9.2021. (englanniksi)

Tämä nisäkkäisiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.

Valkokuonodelfiinin pullea ruumis painaa keskimäärin 200 kilogrammaa, mutta suurimmat yksilöt voivat kasvaa 350 kg:n painoisiksi[3]. Lajilla on lyhyt, leveä kuono, joka on 5–8 senttimetriä pitkä. Koko ruumis on noin 2,8 metrin mittainen.[3] Suhteellisen pitkä, kaareva selkäevä on kärjestä pyöreä ja sijaitsee keskellä selkää. Sekä selkä- että rintaevät pienenevät iän myötä suhteessa muun ruumiin kokoon. Toisin kuin valkokuvedelfiinillä, valkokuonodelfiinin paksu pyrstö kapenee haarojen tyveä kohti.[4]

Valkokuonodelfiinien väritys vaihtelee suuresti. Niiden kuono on yleensä valkoinen ja harmaiden tai mustien täplien peitossa – se voi kuitenkin olla myös täysin harmaa. Selkäevän etupuoli ja otsakumpu ovat tummat. Joskus niitä erottaa toisistaan poikittainen vaaleanharmaa juova, harmaanruskea läiskä tai valkoinen alue, joka ympäröi puhallusreikää ja joillakin yksilöillä myös silmiä. Sivuilla on tummanharmaat alueet, joiden etupuolella rinnassa on vaaleampi, epämääräisenmuotoinen laikku. Laikun yläpuolella ja takana delfiinin iho on kirjavanharmaa tai lähes valkoinen selkäevän taakse asti. Vatsapuolella on keskellä kapea valkoinen nauha ja reunoilla vaaleanharmaat läiskät. Pyrstö ja rintaevät ovat yleensä tummat, ja pyrstönhaarojen alapuolella ja evien tyvessä on valkoisia täpliä. Yläleuan molemmissa puoliskoissa on 4–6 karvatuppea, mutta karvoja niissä on vain poikasilla.[4]

Vierailija kirjoitti:

Ne on opiskelijaproteeseja.

Proteeseja? Ai sille käsikranaatin varastajalleko?

Miksi totuus on aina niin kova kokemus, vasemmisto?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne on opiskelijaproteeseja.

Proteeseja? Ai sille käsikranaatin varastajalleko?

Valkokuonodelfiinien elintavat tunnetaan varsin huonosti. Niiden pääasiallista ravintoa ovat pienet parvikalat (turska, kolja, pikkuturska, partaturska, kummeliturska ja valkoturska) sekä äyriäiset ja kalmarit.[1] Sukukypsyyden ne saavuttavat noin 1,95 metrin pituisina. Poikaset syntyvät kesä- ja syyskuun välillä ja ovat syntyessään noin 115 senttimetriä pitkiä ja painavat 40 kilogrammaa.[4]

Valkokuonodelfiinit elävät parvissa, joihin kuuluu yleensä alle kolmekymmentäviisi mutta joskus jopa satoja tai tuhansia delfiinejä. Suuret parvet ovat kuitenkin harvinaisia ja muodostuvat todennäköisesti pienemmistä osaparvista.[4] Valkokuonodelfiinit voivat muodostaa myös sekaparvia muiden delfiinien kanssa tai hakeutua suurten hetulavalaiden vanaveteen etsiessään ravintoa.[1] Ne ovat taitavia hyppäämään jopa kohtisuoraan ylös vedestä ja uivat usein laivojen vierellä tai edessä.[4]

Valkokuonodelfiinejä pyydetään jonkin verran ihmisravinnoksi Norjassa, Färsaarilla, Grönlannissa, Islannissa ja Labradorin niemimaalla. Niitä uhkaavat myös ympäristömyrkyt, kuten organokloriinit ja raskasmetallit, sekä joutuminen sivusaaliiksi kalaverkkoihin.[1]

Lähteet

muokkaa

 Hammond, P.S., Bearzi, G., Bjørge, A., Forney, K., Karczmarski, L., Kasuya, T., Perrin, W.F., Scott, M.D., Wang, J.Y., Wells, R.S. & Wilson, B.: Lagenorhynchus albirostris IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 31.7.2014. (englanniksi)

Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet (vahvistamaton ehdotus nisäkkäiden nimiksi) luomus.fi. 2008. Viitattu 28.9.2010.[vanhentunut linkki]

 Delfiinit tekevät kuolemaa. Tieteen Kuvalehti, 2007, nro 15, s. 75. ISSN 0903-5583

 Lundrigan, Barbara ja Tarr, Diana: Lagenorhynchus albirostris – White-beaked dolphin (html) Animal Diversity Web. University of Michigan, Museum of Zoology. Viitattu 7.3.2010. (englanniksi)

Haukkovaara, Olli, 1997: Suomen ja pohjoisen Itämeren valaat, ver. 2.0. Nisäkäsverkko-postituslista ja uutisryhmä, 7.4.1997. URL: http://www.metla.fi/org/snis/suomen.valaat.html#lagealbi (Arkistoitu – Internet Archive)

Halkka, Antti: Korppoon delfiinien visiitti jäi lyhyeksi. Suomen Luonto, 2006, nro 12, s. 12. Suomen luonnonsuojeluliitto.

Itämeriportaali 14.11.2006: Saaristomeren delfiinit löytyivät kuolleina (Arkistoitu – Internet Archive) Luettu 6.1.2011

Vihervassarit, demarit ja kokoomus kannattavat intohimoisesti väkivaltaa länsimaisia valtioita vastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi totuus on aina niin kova kokemus, vasemmisto?

Tiimalasidelfiini (Lagenorhynchus cruciger) on pieni valkokuvedelfiineihin kuuluva delfiini, joka elää Etelämantereen vesillä ja Etelä-Amerikan rannikolla.

Tiimalasidelfiini

Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu

Domeeni:

Aitotumaiset Eucarya

Kunta:

Eläinkunta Animalia

Pääjakso:

Selkäjänteiset Chordata

Alajakso:

Selkärankaiset Vertebrata

Luokka:

Nisäkkäät Mammalia

Alaluokka:

Theria

Osaluokka:

Istukkanisäkkäät Eutheria

Lahko:

Valaat Cetacea

Alalahko:

Hammasvalaat Odontoceti

Heimo:

Delfiinit Delphinidae

Suku:

Valkokuvedelfiinit Lagenorhynchus

Laji:

cruciger

Kaksiosainen nimi

Lagenorhynchus cruciger

(Quoy ja Gaimard, 1824)

Tiimalasidelfiinin levinneisyys

Tiimalasidelfiinin levinneisyys

Katso myös

  Tiimalasidelfiini Wikispeciesissä

  Tiimalasidelfiini Commonsissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi totuus on aina niin kova kokemus, vasemmisto?

Tiimalasidelfiini (Lagenorhynchus cruciger) on pieni valkokuvedelfiineihin kuuluva delfiini, joka elää Etelämantereen vesillä ja Etelä-Amerikan rannikolla.

Tiimalasidelfiini

Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu

Domeeni:

Aitotumaiset Eucarya

Kunta:

Eläinkunta Animalia

Pääjakso:

Selkäjänteiset Chordata

Alajakso:

Selkärankaiset Vertebrata

Luokka:

Nisäkkäät Mammalia

Alaluokka:

Theria

Osaluokka:

Istukkanisäkkäät Eutheria

Lahko:

Valaat Cetacea

Alalahko:

Hammasvalaat Odontoceti

Heimo:

Delfiinit Delphinidae

Suku:

Valkokuvedelfiinit Lagenorhynchus

Laji:

cruciger

Kaksiosainen nimi

Lagenorhynchus cruciger

(Quoy ja Gaimard, 1824)

Tiimalasidelfiinin levinneisyys

Tiimalasidelfiinin levinneisyys

Katso myös

  Tiimalasidelfiini Wikispeciesissä

  Tiimalasidelfiini Commonsissa

Laji on harvoin nähty. Eläintieteilijät Jean René Constant Quoy ja Joseph Paul Gaimard totesivat sen uudeksi lajiksi vuonna 1820, kun he näkivät siitä tehdyn piirroksen eteläisellä Tyynellämerellä. Se on maailman ainoa valaslaji, joka on hyväksytty omaksi lajikseen yksinomaan silminnäkijälausuntojen perusteella. Vuoteen 2010 mennessä vain kuusi kokonaista delfiiniä ja 14 raatoa oli saatu tutkittavaksi.

Vaikka tiimalasidelfiini kuuluukin Lagenorhynchus-sukuun, taannoiset molekyylianalyysit ovat osoittaneet, että laji on itse asiassa lähempänä Cephalorhynchus-lajeja, eli kirjodelfiinejä.

Rakenne

muokkaa

Tiimalasidelfiinin keskimääräinen koko ihmiseen verrattuna.

Tiimalasidelfiini on väriltään mustavalkoinen, ja tästä syystä se tunnetaan valaanpyytäjien keskuudessa ”meren lehmänä”. Etu- ja takareunoissa on pitkät valkoiset laikut, jotka ulottuvat aina silmien eteen ja kurkkuun sekä pyrstön yläosaan. Nämä kaksi laikkua yhdistyvät todella ohuella kaistaleella kyljissä, saaden kuvion näyttämään tiimalasilta, mistä lajin nimi tuleekin. Kuono on musta.

Elinympäristössään tiimalasidelfiini on kuitenkin helposti tunnistettavissa. Ainoastaan etelänhoikkadelfiini on vastaavankokoinen ja elää yhtä kaukana etelässä, mutta sillä ei ole selkäevää, joten nämä kaksi lajia ovat selvästi erotettavissa. Selkäevä vaihtelee eri yksilöillä. Se on yleensä korkea ja kaareva, ja voi kärjistyä varsinkin vanhemmilla delfiineillä.

Täysikasvuinen aikuinen on noin 1,8 metriä pitkä ja painaa 90–120 kiloa. Urosten uskotaan olevan hieman naaraita pienempiä ja kevyempiä, vaikka pieni määrä tutkimusnäytteitä ei salli pitäviä päätelmiä.

Tiimalasidelfiinit liikkuvat 5–10 yksilön ryhmissä. Yksi kansainvälisen valaanpyyntikomission tutkimuksessa kirjattu ryhmä käsitti 60 yksilöä. Ne ovat innokkaita aaltoratsastajia.

Muutaman delfiinin mahalaukun sisältöä tutkittaessa niiden pääravinnoksi on päätelty erilaiset kalmarit ja pienet kalat.

Lähteet

muokkaa

LeDuc, R.G., Perrin, W.F., Dizon, A.E. (1999). Phylogenetic relationships among the delphinid cetaceans based on full cytochrome b sequences. Marine Mammal Science 15, 619–648.

May-Collado, L., Agnarsson, I. (2006). Cytochrome b and Bayesian inference of whale phylogeny. Molecular Phylogenetics and Evolution 38, 344-354.

National Audubon Society: Guide to Marine Mammals of the World ISBN 0-375-41141-0

Encyclopedia of Marine Mammals ISBN 0-12-551340-2

Viitteet

muokkaa

Hammond, P.S., Bearzi, G., Bjørge, A., Forney, K., Karczmarski, L., Kasuya, T., Perrin, W.F., Scott, M.D., Wang, J.Y., Wells, R.S. & Wilson, B.: Lagenorhynchus cruciger IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 31.7.2014. (englanniksi)

Nyt on jollain opiskelijaprotestit menny ihon alle.

Mellaklinti levinnyt myös Albaniaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mellaklinti levinnyt myös Albaniaan. 

Vanha kommunistimaa 

Riittääköhän Ranskassa senkään edestä julkisia varoja oppilaitosten parantamiseen, kun kaikki verovarat menee korjatessa noiden nuorten tuhoamaa infraa?

Äärivasemmiston masinoima rotuopillinen väkivalta ja rasismi on saanut jälleen uuden kauden. Historiasta ei opittu mitään. Nyt hyökkäyksen kohteena ovat valkoiset ihmiset. 

Vierailija kirjoitti:

Nyt on jollain opiskelijaprotestit menny ihon alle.

Eivät ole opiskelijoita. He ovat tunkeutujia ja hyökkääjiä. 

Vierailija kirjoitti:

Riittääköhän Ranskassa senkään edestä julkisia varoja oppilaitosten parantamiseen, kun kaikki verovarat menee korjatessa noiden nuorten tuhoamaa infraa?

Mellakkakuvista päätellen tosi harva valkoihoinen opiskelee enää Ranskan lukioissa.