Pyhä aate, poliittinen valta ja Israelin oikeus olemassaoloon

Radikaalin islamismin pitkä varjo

Vuoden 1948 sota ei ratkaissut Palestiinan kysymystä. Yli seitsemän vuosikymmentä myöhemmin yksi vaikeimmista kysymyksistä on yhä sama: kuinka rauha voidaan saavuttaa, jos osa konfliktin vaikutusvaltaisista toimijoista ei hyväksy Israelin olemassaoloa?

Israelia ja Palestiinaa koskeva keskustelu ajautuu usein kahteen ääripäähän. Toisessa Israelin toimia arvostellaan oikeutetusti, mutta juutalaisten turvallisuutta ja maan olemassaoloon kohdistuvia uhkia vähätellään. Toisessa taas palestiinalaiset esitetään yhtenäisenä joukkona, jonka kaikki jäsenet jakavat samat tavoitteet.

Kumpikaan yksinkertaistus ei auta ymmärtämään historiaa.

Jos haluamme puhua rehellisesti Israelin ja Palestiinan konfliktista, meidän on tarkasteltava myös arabimaiden valtapolitiikkaa, islamististen liikkeiden ideologiaa ja sitä, miksi Israelin olemassaolon hyväksyminen on ollut osalle poliittisista toimijoista niin vaikeaa.

Uskonnollinen ideologia ei oikeuta sotaa, eikä pyhäksi julistettu päämäärä vapauta poliittista liikettä vastuusta teoistaan.

Vuosi 1947: mahdollisuus kahteen valtioon

Kun Britannian mandaattihallinto oli päättymässä, YK:n yleiskokous hyväksyi 29. marraskuuta 1947 päätöslauselman 181. Siinä ehdotettiin alueen jakamista juutalaisvaltioksi ja arabivaltioksi sekä Jerusalemin asettamista kansainväliseen erityisasemaan.

Juutalaisjohto hyväksyi jakosuunnitelman periaatteen. Palestiinan arabijohto ja arabimaat torjuivat sen. Arabien vastustus ei syntynyt tyhjästä: suunnitelman aluejako, väestörakenne ja itsemääräämisoikeutta koskevat kysymykset herättivät vakavia vastalauseita.

Silti historiallinen tosiasia on, että suunniteltua arabivaltiota ei syntynyt.

Israel julisti itsenäisyytensä 14. toukokuuta 1948. Seuraavana päivänä naapurimaiden armeijat osallistuivat sotaan. Egyptin, Transjordanian, Syyrian, Libanonin ja Irakin joukot olivat mukana konfliktissa, vaikka niiden tavoitteet ja toimintatavat erosivat toisistaan.

Sota päättyi Israelin säilymiseen ja alueelliseen laajentumiseen. Satojatuhansia palestiinalaisarabeja pakeni tai karkotettiin kodeistaan. Jordanian hallintaan päätyi Länsiranta ja Egyptin hallintaan Gazan kaistale.

Tämä historia ei ole yksinkertainen kertomus yhdestä syyllisestä. Mutta se nostaa esiin kysymyksen, jota ei pidä sivuuttaa: miksi arabimaiden sotilaallinen toiminta ei johtanut itsenäisen Palestiinan valtion perustamiseen?

Lähteet: YK:n historiallinen katsaus Palestiinan kysymykseen ja Yhdysvaltain ulkoministeriön historian yksikkö. YK Yhdysvaltain ulkoministeriö

Arabimaiden tavoitteet eivät olleet sama asia kuin Palestiinan itsenäisyys

On houkuttelevaa puhua arabimaista yhtenäisenä joukkona, mutta historia kertoo monimutkaisemmasta tilanteesta.

Jordanian kuningas Abdullah tavoitteli Länsirannan liittämistä omaan valtakuntaansa. Egypti puolestaan hallitsi Gazan kaistaletta vuosina 1948–1967. Näille alueille ei tuona aikana perustettu itsenäistä Palestiinan valtiota.

Tämä on olennainen historiallinen havainto. Israelin vastustaminen ei automaattisesti merkinnyt sitä, että arabimaiden johtajat olisivat ensisijaisesti halunneet palestiinalaisille oman suvereenin valtion. Myös arabimaiden keskinäinen kilpailu ja alueelliset valtapyrkimykset vaikuttivat tapahtumiin.

Samalla on muistettava, että palestiinalaisilla oli omia kansallisia pyrkimyksiä ja että heidän kohtalonsa ei ollut vain ulkopuolisten hallitsijoiden päätettävissä.

Vuoden 1948 historia ei todista, että palestiinalaisilla ei voisi olla oikeutta omaan valtioon. Se kuitenkin osoittaa, ettei konfliktia voi selittää pelkästään Israelin ja palestiinalaisten välisenä kaksintaisteluna.