Lue keskustelun säännöt.
En pysty vastuun ottamiseen tässä elämässä. En käymään töissä tai tekemään juuri muutakaan hyödyllistä. Kivittäkää.
06.10.2026 |
En vain pysty. Olen tuhansia kertoja yrittänyt eri tavoin ottamaan vastuuta omasta elämästäni. En pysty pitämään kiinni ihmissuhteista, en kykene pitämään kiinni työpaikoista vaikka ahkera ja tunnollinen olenkin mutta koska koen, että en riitä niin en vain saa pidettyä kiinni siitä mitä vaaditaan ja uuvun, sitten karkaan koko työpaikalta. En kykene pitämään itsellenikään hyvistä asioista kiinni säännöllisesti vaikkapa liikunnasta ja terveellisestä syömisestä tai fiksusta rahankäytöstä. Päihteitä en käytä enää, joka olikin luojan lykky, että edes siihen kykenin, että lopetin. Yritän liikkua, yritän syödä terveellisesti, yritän pitää tämän elämän kasassa mutta lopulta aina minä katoan omaan sisäiseen maailmaani, uuvun ja luovutan. Uhriudun nyt, tiedän. Tunnen olevani paska koska en kykene ottamaan vastuuta tai jos otan, niin en kykene pitämään siitä kiinni vaikka yritän oikeasti parhaani. Olen ihan erilainen kuin muut ympärilläni, en jotenkin sovi tänne. En tiedä mikä minussa on vikana että en vain pärjää.
Kommentit (56)
Vierailija kirjoitti:
Olisin aikanaan voinut kirjoittaa jotain tällaista, sama ihmettely että mikä minua vaivaa ja miksi olen tällainen. Tutkisin tuota nepsyvaihtoehtoa myös, mutta oma solmuni aukesi kun jouduin palaamaan viikoittaisen kontaktiin vanhempieni kanssa, näin sen dynamiikan aikuisen silmin ja ymmärsin kristallinkirkkaasti miten minusta tuli tällainen. Herkkä temperamentti + toisen vanhempani toimintatavat. Yritän nyt ratkaista ongelmaa sellaisen yrittäjyyden kautta, jossa olen vastuussa vain itsestäni. Voin aiheuttaa vahinkoa vain itselleni ja vaikutukseni asiakkaan elämään on mitätön. Olen vasta alkumetreillä joten en ole varma saanko tämän toimimaan, mutta ainakin ahdistuksen määrä on tässä vaiheessa jo huomattavasti pienempi.
Kuulostaa loistavalta! Saako udella suurin piirtein, mikä tämä ala ja liikeidea on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä minua vaivaa? Ap
Nepsyhän sinä olet. Ei mitään ihmeellistä. Hakeudu tutkimuksiin.
Minusta enemmänkin kevyesti masentunut itsesäälissä kieriskelevä luuseri. Tuollainen elämänvaihe kuuluu monenkin elämään nuorena aikuisena.
Hanki jotain kivaa tekemistä, itsenäistä puuhastelua jos et kaipaa kavereita tai seuraa. Tulee muuta ajateltavaa kuin itsensä surkuttelu. Kuuntele äänikirjoja tai musiikkia, sivistyt samalla.
Laskut on maksettava ja itsensä elätettävä kuitenkin. On ihan kivojakin työpaikkoja olemassa ja jos pärjäät vähällä niin voit tehdä vain osa-aikatyötä. Mieti, että sinulla on kaksi tervettä jalkaa ja kättä ja se on enemmän kuin monella muulla, jotka mielellään ottaisivat turvallisen ja mukavan elämäsi. Lopeta turha voivottelu ja säälittely! Elämässä tulee vielä oikeita ongelmia vastaan joten nauti nyt kun niitä ei vielä ole.
No mitä sinä luulet, että olen tehnyt? Vain istunut ja odottanut, niinkö? Olen todellakin tehnyt paljon, paljon töitä, opiskellut pari ammattia, on ollut vaikka ja mitä elämässä, sellaista mitä sinä et kestäisi varmastikaan kun asenteesi ihmisiä kohtaan ylipäätään on tuollainen. Olen ponnistanut todella vaikeista elämäntilanteista ylös ja ikinä en puhuisi toisille ihmislle noin, en varsinkaan heille, joiden elämästä en mitään tiedä. Epäilen, että tiedätkö sinä "oikeista" ongelmista sitten paljoakaan. Ap
Voi rakas <3 hirveen tuttuja oloja miljoonille muillekin ihmisille, et ole viallinen etkä yksin. Kyllä se siitä. Ole kiitollinen kaikesta hyvästä mitä sinulla on elämässä. Ole armollinen itsellesi, ei itsensä ruoskiminen auta. Keskity siihen että käyt ulkona (urheilemassa), syöt ja nukut hyvin. Sitten et voi olla enää masentunut ja pääset pohtimaan ammattilaisen kanssa mistä olo oikeasti johtuu.
Entä jos laskisit vaatimustasoa? Itse vaihdoin stressaavan kokopäivätyön vähemmän vaativaan, jopa tylsään osa-aikaiseen. Tulot laskee puoleen, mutta en jaksanut enää.
Minulla oli korkeat omat ihanteet jotka olivat ristiriidassa johdon vaatimusten kanssa. Nyt niitä vaatimuksia ei ole ja alan päästä irti ihanteistani.
Ja en vielä tiedä, miten tämä tulee vaikuttamaan jaksamiseeni. Aika näyttää. Nyt jo huomaan monen typerän, aikaa vievän ja paineita lisäävän jutun poissaolon ja se on vapauttavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä minua vaivaa? Ap
Nepsyhän sinä olet. Ei mitään ihmeellistä. Hakeudu tutkimuksiin.
Minusta enemmänkin kevyesti masentunut itsesäälissä kieriskelevä luuseri. Tuollainen elämänvaihe kuuluu monenkin elämään nuorena aikuisena.
Hanki jotain kivaa tekemistä, itsenäistä puuhastelua jos et kaipaa kavereita tai seuraa. Tulee muuta ajateltavaa kuin itsensä surkuttelu. Kuuntele äänikirjoja tai musiikkia, sivistyt samalla.
Laskut on maksettava ja itsensä elätettävä kuitenkin. On ihan kivojakin työpaikkoja olemassa ja jos pärjäät vähällä niin voit tehdä vain osa-aikatyötä. Mieti, että sinulla on kaksi tervettä jalkaa ja kättä ja se on enemmän kuin monella muulla, jotka mielellään ottaisivat turvallisen ja mukavan elämäsi. Lopeta turha voivottelu ja säälittely! Elämässä tulee vielä oikeita ongelmia vastaan joten nauti nyt kun niitä ei vielä ole.No mitä sinä luulet, että olen tehnyt? Vain istunut ja odottanut, niinkö? Olen todellakin tehnyt paljon, paljon töitä, opiskellut pari ammattia, on ollut vaikka ja mitä elämässä, sellaista mitä sinä et kestäisi varmastikaan kun asenteesi ihmisiä kohtaan ylipäätään on tuollainen. Olen ponnistanut todella vaikeista elämäntilanteista ylös ja ikinä en puhuisi toisille ihmislle noin, en varsinkaan heille, joiden elämästä en mitään tiedä. Epäilen, että tiedätkö sinä "oikeista" ongelmista sitten paljoakaan. Ap
No sittenhän sulla ei ole ongelmaa. Jatka elämääsi ja lopeta ulina. Niin me muutkin työikäiset aikuiset ihmiset tehdään, vaikkei aina niin jaksaisi tai huvittaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selvästi nuori ihminen kyseessä. Vanhempana ymmärtää jo ottaa rennommin eikä tarvitse päteä joka asiassa ja tavoitella mahdottomia.
AP, sulla on kyllä aika rankkaa elämää, kun sulla ongelmia ilman rartkaisua.
En osaa autta tai neuvoa mikä auttaisi, mutta yritä nauttia silti pikkuhetkistä olet tärkeä ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin aikanaan voinut kirjoittaa jotain tällaista, sama ihmettely että mikä minua vaivaa ja miksi olen tällainen. Tutkisin tuota nepsyvaihtoehtoa myös, mutta oma solmuni aukesi kun jouduin palaamaan viikoittaisen kontaktiin vanhempieni kanssa, näin sen dynamiikan aikuisen silmin ja ymmärsin kristallinkirkkaasti miten minusta tuli tällainen. Herkkä temperamentti + toisen vanhempani toimintatavat. Yritän nyt ratkaista ongelmaa sellaisen yrittäjyyden kautta, jossa olen vastuussa vain itsestäni. Voin aiheuttaa vahinkoa vain itselleni ja vaikutukseni asiakkaan elämään on mitätön. Olen vasta alkumetreillä joten en ole varma saanko tämän toimimaan, mutta ainakin ahdistuksen määrä on tässä vaiheessa jo huomattavasti pienempi.
Kuulostaa loistavalta! Saako udella suurin piirtein, mikä tämä ala ja liikeidea on?
En halua kertoa tarkemmin mutta siihen liittyy pieni verkkokauppa ja muuta toimintaa sen ympärillä. Verkkokaupan pitämistä en kyllä yleisesti ottaen suosittele juuri kenellekään, mutta minulla on oikeasti hyvä ja uniikki liikeidea. Oleellista kuitenkin omalta osaltani on se että löytyisi se tapa ansaita jossa pääsee eroon muiden elämän pilaamisen pelosta ja sen sellaisesta. Siihen liittyy paljon erilaisia pelkoja, juurikin tuota huijarisyndroomaa ja perfektionismia jne jne. Olen tähän asti yrittänyt päästä eroon noista peloista mutta se on loputon suo. Nyt pyrin siihen että sopeudun siihen minkälainen olen enkä yritä muuttaa itseäni. Olen pärjännyt aina hyvin kun juurikin en ole vastuussa kenestäkään muusta, niin hienoa kuin se olisin että pystyisi sitä vastuuta ottamaan.
Vierailija kirjoitti:
Olet varmaan nainen joka on kasvatettu pumpulissa. Mene kadulle niin opit oikeaa elämää sanoin aikanaan Cisse Häkkinen.
En ole ap, mutta tämä väitteesi on niin väärä kuin olla voi. Minulla samankaltaista ongelmaa kuin ap:lla ja olen nainen. Minua ei todellakaan ole kasvatettu pumpulissa, päin vastoin, jouduin jo paljon alle kouluikäisenä ottamaan vastuuta joka olisi kuulunut aikuisille, itse asiassa jouduin kannattelemaan vanhempiani jo n. 4-vuotiaasta saakka. Teini-iän vietin kadulla, karkailin kotoa jne. Nyt aikuisena en enää jaksa olla vastuullinen, lapsistani toki pidän äärimmäisen hyvän huolen, he ovat ainoita jotka minulle ovat merkityksellisiä. Olen opiskellut, käynyt lukion ja opiskellut hyvän ammatin. Opiskelut olivat kuormittavia ja yritin aina löytää keinon selvitä mahdollisimman helpolla. Siitä huolimatta sain hyvät todistukset. Työelämässä en vaan saa otetta työstä ja etsin aina "pakoreitin" vältellä ja oikeasti lusmuilla niin paljon kuin mahdollista. Olen kuitenkin muiden silmissä hyvä työntekijä, osaan maskata hyvin ja työtehtävät teen virheettömästi. En jaksa olla työpaikoissa kuin max. muutaman vuoden, työn loppuvaiheilla otan saikkuja kun en vaan jaksa. Uutta työtä on aina tarvittaessa löytynyt. Ihmissuhteet ovat minulle aika hepreaa, en vaan yksinkertaisesti osaa olla ystävä jonkun kanssa. Miehiä on aina löytynyt helposti, mutta tunnetasolla en kykene vastaamaan heidän tunteisiinsa enkä kykene sitoutumaan. Toisaalta haluan että minua ihaillaan, mutta toisaalta jos joku ihastuu liikaa tai rakastuu, otan jalat alleni nopeasti. Useampikin lääkäri, psykologi ja terapeutti on tutkinut minua, mutta kukaan ei ole osannut auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet varmaan nainen joka on kasvatettu pumpulissa. Mene kadulle niin opit oikeaa elämää sanoin aikanaan Cisse Häkkinen.
En ole ap, mutta tämä väitteesi on niin väärä kuin olla voi. Minulla samankaltaista ongelmaa kuin ap:lla ja olen nainen. Minua ei todellakaan ole kasvatettu pumpulissa, päin vastoin, jouduin jo paljon alle kouluikäisenä ottamaan vastuuta joka olisi kuulunut aikuisille, itse asiassa jouduin kannattelemaan vanhempiani jo n. 4-vuotiaasta saakka. Teini-iän vietin kadulla, karkailin kotoa jne. Nyt aikuisena en enää jaksa olla vastuullinen, lapsistani toki pidän äärimmäisen hyvän huolen, he ovat ainoita jotka minulle ovat merkityksellisiä. Olen opiskellut, käynyt lukion ja opiskellut hyvän ammatin. Opiskelut olivat kuormittavia ja yritin aina löytää keinon selvitä mahdollisimman helpolla. Siitä huolimatta sain hyvät todistukset. Työelämässä en vaan saa otetta työstä ja etsin aina "pakoreitin" vältellä ja oikeasti lusmuilla niin paljon kuin mahdollista. Olen kuitenkin muiden silmissä hyvä työntekijä, osaan maskata hyvin ja työtehtävät teen virheettömästi. En jaksa olla työpaikoissa kuin max. muutaman vuoden, työn loppuvaiheilla otan saikkuja kun en vaan jaksa. Uutta työtä on aina tarvittaessa löytynyt. Ihmissuhteet ovat minulle aika hepreaa, en vaan yksinkertaisesti osaa olla ystävä jonkun kanssa. Miehiä on aina löytynyt helposti, mutta tunnetasolla en kykene vastaamaan heidän tunteisiinsa enkä kykene sitoutumaan. Toisaalta haluan että minua ihaillaan, mutta toisaalta jos joku ihastuu liikaa tai rakastuu, otan jalat alleni nopeasti. Useampikin lääkäri, psykologi ja terapeutti on tutkinut minua, mutta kukaan ei ole osannut auttaa.
Minulla on tätä samantyylistä. Voin hyvin samaistua. Minä myös elänyt lapsena vaikeissa olosuhteissa alkoholistien kanssa, kehollisiä rajoja, että henkisiä rajoja rikottu eri tavoin. Minä myöskin oppinut jotenkin selviytymään yhteiskunnassa eri tavoin, jotenkin osaan sen. Todistukset kunnossa, saan lähes aina työpaikan, olen pidetty, työtodistukset auttavat toisiin töihin jne. Ihmisenä olen helposti lähestyttävä, pärjään mutta en pysty mitenkään läheisempään suhteeseen missään asiassa. Olen jotenkin ulospäin vahvan oloinen ja koen olevani vahva joltain osin mutta sitten on joku puoli, jota tässä olen yrittänyt selvittää elämäni aikana. En kykene sitoutumaan tai millään ei ole merkitystä tarpeeksi voidakseni tehdä asioita pitkäjänteisesti. Uuvuttavaa koska en ole kuitenkaan välinpitämätön tai tahallisesti en tahdo tuottaa pettymyksiä.. näin tämä kuitenkin on mennyt. Kiitos kun tulit ketjuun kirjoittamaan omista kokemuksistasi. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olenko vain vastuuton vätys? Sitten yritän taistella kun voimat ovat taas kertyneet mutta väsyn uudelleen ja lopulta taistelutahtokin alkaa hiipumaan. On niin kyllästynyt itseensä. Ap
Miksi sä et vaan hyväksy sitä, että asiat ovat noin? Siinä on varmaan melkoinen kimppu vihaa ja hätää sulla käsissä, ja vihdot sillä itseäsi mennen tullen. Voit myös vähentää vihtomista ja hyväksyä, että elämässä pitää olla niitäkin asioita, joissa saat lusmuta ihan vapaasti ja olla vihaamatta itseäsi siitä. Lenkillä voi käydä silloin tällöin, kun tuntuu siltä. Et pääse juoksemalla taivaaseen ja pieni arkitouhuilu pitää peruskunnosta huolta riittävästi ne väliajat. Elämä voi myös olla viisikkotyyliin välillä taistelua ja välillä ihania eväitä. Kun keskityt pitämään oleellisissa asioissa kurin, se riittää hyvin. Et pysty optimoimaan omaa elämääsi tai työpaikkasi käytäntöjä ehkä teoreettiseen maksimiin mutta käytännölliseen kyllä, kun otat huomioon taistelun ja ja sillä tavoiteltavan tuloksen hyötysuhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi olet syntynyt maahan, jossa et menehdy kun et pysty hankkimaan itsellesi elatusta. Sehän on ihan luksusta.
Mutta sitten pro tip: Se mitä töissä [tehdään] on paljon tärkeämpää kuin se [tekijä = sinä]. Voit siis unohtaa itsesi kokonaan ja keskittyä vaan siihen, mitä juuri siinä työpaikassa tehdään. Se voi helpottaa oloasi.
Työpaikassa olen se joka tekee ja haluaakin nimenomaan keskittyä siihen tekemiseen. Kaikenlainen muu häiriö saa lähes raivon partaalle kun jotkut pölisevät koko elämänsä ja minä näen kaiken sen työn mitä täytyy tehdä ja haluan tehdä mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti. Lopulta näen kaiken mikä ei toimi ja saatan tehdä aika impulsiivisia päätöksiä tai sitten saatan uupua ja masentua. Se on tosi outoa ja reaktiivista vaikka en tahtoisi sen olevan niin. Pitäisi jotenkin oppia olemaan zen. Ap
Sä elät paniikissa, he eivät. Surullista on, että paniikki on varmaan pitänyt sut tässä maailmassa kiinni ja auttanut selviytymään. Jossain kohtaa on todettava, että siitä on opittava päästämään irtikin koska enää se ei tuota niinkään pärjäämistä kuin pärjäämättömyyttä. Arvosta itseäsi, että olet päässyt tosi pitkälle lähtökohdistasi sen paniikin myötä, kiitä sitä ja nyt opetellaan hengittämään. Ei tarvitse olla zen, kun vain saa itsensä uskomaan, ettei hätä ole tämännäköinen. Tai ehkä puoliksi, jos firma kaatuu kun tyypit vaan jutustaa, mutta muuten ei. Ei yrittäjäkään selviä, jos ei osaa olla ikinä ylpeä siitä, mitä on saanut aikaan, kun näkee vain seuraavan tavoitteen ja pelkää täysillä mokaavansa sen. On tuskallista katsoa sitä hengittämättömyyttä läheltä, olemme naimisissa. Vaikka hän järjellään ymmärtäisi että hengittämättömyys tappaa, niin seuraava ponnistus vaatii hengen pidättelyä ja hän valmistautuu siihen joka hetki kunnes syvään hengittäminen alkaa tuntua synniltä. Mikä on harmi, mutta ei synti. Moralisointia vähemmälle ja keskityt olemaan päivittäin ihan vain ylpeä itsestäsi edes kymmenen sekuntia kerrallaan ja kiittämään itseäsi. Pidennä aikaa vähitellen. Minun mieheltä ei onnistu kun täytyy keskittyä pysymään karskina ja tuossa menee ilmat pihalle sitten täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet varmaan nainen joka on kasvatettu pumpulissa. Mene kadulle niin opit oikeaa elämää sanoin aikanaan Cisse Häkkinen.
En ole ap, mutta tämä väitteesi on niin väärä kuin olla voi. Minulla samankaltaista ongelmaa kuin ap:lla ja olen nainen. Minua ei todellakaan ole kasvatettu pumpulissa, päin vastoin, jouduin jo paljon alle kouluikäisenä ottamaan vastuuta joka olisi kuulunut aikuisille, itse asiassa jouduin kannattelemaan vanhempiani jo n. 4-vuotiaasta saakka. Teini-iän vietin kadulla, karkailin kotoa jne. Nyt aikuisena en enää jaksa olla vastuullinen, lapsistani toki pidän äärimmäisen hyvän huolen, he ovat ainoita jotka minulle ovat merkityksellisiä. Olen opiskellut, käynyt lukion ja opiskellut hyvän ammatin. Opiskelut olivat kuormittavia ja yritin aina löytää keinon selvitä mahdollisimman helpolla. Siitä huolimatta sain hyvät todistukset. Työelämässä en vaan saa otetta työstä ja etsin aina "pakoreitin" vältellä ja oikeasti lusmuilla niin paljon kuin mahdollista. Olen kuitenkin muiden silmissä hyvä työntekijä, osaan maskata hyvin ja työtehtävät teen virheettömästi. En jaksa olla työpaikoissa kuin max. muutaman vuoden, työn loppuvaiheilla otan saikkuja kun en vaan jaksa. Uutta työtä on aina tarvittaessa löytynyt. Ihmissuhteet ovat minulle aika hepreaa, en vaan yksinkertaisesti osaa olla ystävä jonkun kanssa. Miehiä on aina löytynyt helposti, mutta tunnetasolla en kykene vastaamaan heidän tunteisiinsa enkä kykene sitoutumaan. Toisaalta haluan että minua ihaillaan, mutta toisaalta jos joku ihastuu liikaa tai rakastuu, otan jalat alleni nopeasti. Useampikin lääkäri, psykologi ja terapeutti on tutkinut minua, mutta kukaan ei ole osannut auttaa.
Mitä nuo ammattilaiset sitten ovat yrittäneet?
Äkkiä ajatellen ihailu on antanut sulle tunteen, että olet sentään jonkin väärti, ja se luo voimantunteen. Mutta vastakohtana on sitäkin suurempi hätä, kun pelkää ettei voimat sittenkään riitä. Siinä tilanteessa toisen ihmisen rakastuneisuus on suorastaan myrkkyä. Sun pitäisi pystyä olemaan hänelle itse kaikkea sitä mitä et koskaan ole saanut olla ja taantua perusturvallisuuden tunteeseen, joka puuttuu. Ja jaksaa kannatella hänen tarpeitaan tilanteessa, jossa hänkään ei näe sinua ja sinun hätääsi oikeasti, vaan jotain mitä haluaa sinun olevan. Aivan kuten ne kantokyvyltään kehnot vanhempasikin. Eli kaikki menee sinun kannaltasi siinä tilanteessa väärään suuntaan. Et itse pääse koskaan olemaan se tarvitseva tilanteessa, jossa toinen on riittävän aikuinen ja turvallinen, ja voi olla liian pelottavaa edes yrittää, koska paremmin menee kun ei edes yritä. Sinun kuvioissasi on oma sisäinen logiikkansa, jota vastaan on ihan turha ja tarpeetonta pullikoida. Et ole väärässä tarpeinesi. Olet vain ollut heitteillä ja sillä on hintansa. Ei se sinun vikasi ole. Te molemmat, sinä ja ap, olette nähneet paljon vaivaa elämänne eteen. Antakaa sille arvoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet varmaan nainen joka on kasvatettu pumpulissa. Mene kadulle niin opit oikeaa elämää sanoin aikanaan Cisse Häkkinen.
En ole ap, mutta tämä väitteesi on niin väärä kuin olla voi. Minulla samankaltaista ongelmaa kuin ap:lla ja olen nainen. Minua ei todellakaan ole kasvatettu pumpulissa, päin vastoin, jouduin jo paljon alle kouluikäisenä ottamaan vastuuta joka olisi kuulunut aikuisille, itse asiassa jouduin kannattelemaan vanhempiani jo n. 4-vuotiaasta saakka. Teini-iän vietin kadulla, karkailin kotoa jne. Nyt aikuisena en enää jaksa olla vastuullinen, lapsistani toki pidän äärimmäisen hyvän huolen, he ovat ainoita jotka minulle ovat merkityksellisiä. Olen opiskellut, käynyt lukion ja opiskellut hyvän ammatin. Opiskelut olivat kuormittavia ja yritin aina löytää keinon selvitä mahdollisimman helpolla. Siitä huolimatta sain hyvät todistukset. Työelämässä en vaan saa otetta työstä ja etsin aina "pakoreitin" vältellä ja oikeasti lusmuilla niin paljon kuin mahdollista. Olen kuitenkin muiden silmissä hyvä työntekijä, osaan maskata hyvin ja työtehtävät teen virheettömästi. En jaksa olla työpaikoissa kuin max. muutaman vuoden, työn loppuvaiheilla otan saikkuja kun en vaan jaksa. Uutta työtä on aina tarvittaessa löytynyt. Ihmissuhteet ovat minulle aika hepreaa, en vaan yksinkertaisesti osaa olla ystävä jonkun kanssa. Miehiä on aina löytynyt helposti, mutta tunnetasolla en kykene vastaamaan heidän tunteisiinsa enkä kykene sitoutumaan. Toisaalta haluan että minua ihaillaan, mutta toisaalta jos joku ihastuu liikaa tai rakastuu, otan jalat alleni nopeasti. Useampikin lääkäri, psykologi ja terapeutti on tutkinut minua, mutta kukaan ei ole osannut auttaa.
Mitä nuo ammattilaiset sitten ovat yrittäneet?
Äkkiä ajatellen ihailu on antanut sulle tunteen, että olet sentään jonkin väärti, ja se luo voimantunteen. Mutta vastakohtana on sitäkin suurempi hätä, kun pelkää ettei voimat sittenkään riitä. Siinä tilanteessa toisen ihmisen rakastuneisuus on suorastaan myrkkyä. Sun pitäisi pystyä olemaan hänelle itse kaikkea sitä mitä et koskaan ole saanut olla ja taantua perusturvallisuuden tunteeseen, joka puuttuu. Ja jaksaa kannatella hänen tarpeitaan tilanteessa, jossa hänkään ei näe sinua ja sinun hätääsi oikeasti, vaan jotain mitä haluaa sinun olevan. Aivan kuten ne kantokyvyltään kehnot vanhempasikin. Eli kaikki menee sinun kannaltasi siinä tilanteessa väärään suuntaan. Et itse pääse koskaan olemaan se tarvitseva tilanteessa, jossa toinen on riittävän aikuinen ja turvallinen, ja voi olla liian pelottavaa edes yrittää, koska paremmin menee kun ei edes yritä. Sinun kuvioissasi on oma sisäinen logiikkansa, jota vastaan on ihan turha ja tarpeetonta pullikoida. Et ole väärässä tarpeinesi. Olet vain ollut heitteillä ja sillä on hintansa. Ei se sinun vikasi ole. Te molemmat, sinä ja ap, olette nähneet paljon vaivaa elämänne eteen. Antakaa sille arvoa.
He ovat tutkineet minua monin tavoin ja tulleet suurelta osin samaan johtopäätökseen kuin sinäkin. Ongelma ei ole etten tiedostaisi mistä ongelmat johtuvat vaan siitä, etten ole saanut riittävää apua miten käsitellä asioita ja päästä niissä eteenpäin ja ennen kaikkea, miten saisin turvallisuuden tunteen. Juuri perusturvallisuuden ikuinen puuttuminen on ongelman ydin. Nyt yritän selvitä päivästä toiseen, minulla on suuri tarve hoivalle jota en ole koskaan saanut. Olen törmännyt hyviin miehiin joilta olen saanut kaipaamaani hoivaa, mutta sitten se onkin alkanut pelottamaan ja on ollut pakko lähteä. En halua satuttaa ketään, mutta niin on pakostakin elämän varrella käynyt. Menin nuorena naimisiin miehen kanssa joka ei välittänyt kuin itsestään, jatkumoa epävakaalle ja turvattomalle lapsuudelle. Tähän liittoon sitten synnytin lapset, joille tunnen olevani velkaa sen että he syntyivät sellaiseen perheeseen ja olen ylihuolehtivuudella koittanut hyvittää heille sitä.
I feel you. Se on jännä tämä ihmislaji, kun yhteiskunta ja elinolosuhteet kehittyvät sellaista vauhtia, ettei siinä evoluutio pysy mitenkään perässä. Kyse ei ole laiskuudesta. Sinun kaltaisesi (ja minun myös) olisivat pärjänneet menneen maailman varsin yksinkertaisissa ja suoraviivaisissa vaatimuksissa hyvin, vaikka työ itsessään olisi ollut raskastakin. Nyky-yhteiskunta vaatii ihmiseltä ihan erilaisia asioita ja ominaisuuksia.