Tiesitteko positiivisen ajattelun saarnanaiset, että olette väärässä,

jotka sanoo että pitää ajatella positiivisesti. Itse ovat happamia ja kärttyjä, koska eivät kykene tuntemaan voimakaasti mitään, edes iloa ja onnea.

kolkuttaa suru ja murhe. Asiat on ensin käytävä lävitse ja saatava ne itselleen jonkin sortin järjestykseen ennen kuin voi ajatella taas positiivisesti. Se, että käsketään ajattelemaan positiivisesti ennen kuin asia on ok itselleen, pitkittää vain sitä oloa surua/masennusta. Lapseni sairastui jokin aika sitten vakavasti, minulle vain toitotettiin alusta asti " kyllä se siitä, ajattele parasta, ei kannata murehtia" yms. sontaa. Mun oli saatava käydä asiat läpi ja murehtia ne ennen kuin pystyin taas elämään normaalisti. Surua vain lisää se, ettei läheiset ja ystävät anna surra. Tuo ongelma kai se suurimmalla osalla onkin, varsinkin masentuneilla.

Miten voi olla, että tämä asia on mennyt multa näin täysin ohi? Onko tämä kaikille muille itsestään selvää? Miten voi olla, että neljän päivän suunnaton paha olo suli vartissa? Miksei mulle kerrottu mitään tästä asiasta terapiassa, jossa kävin yli vuoden!



Nyt minusta tuntuu ensimmäistä kertaa todella, todella pitkään aikaan siltä, että on työkaluja työstää tätä elämää. Katsotaan onko tuosta kokemuksestani apua jatkossa.

Mutta, kuten oivalsitkin, sille on oma paikkansa kriisissä. Itse olen vahva tunneihminen ja pessimisti, joten mulle tuo ' romahtaminen' ja musertuminen tulee ihan luonnostaan, kun ikävää sattuu. Sen jälkeen, aikani ryvettyäni, on aika positiivisuuden. Sitten otetaan askelia uuteen, nähdään mahdollisuuksia tässä epäonnistumisessa jne.



Tosiaan tuo päälleliimattu tulta päin-asenne ei auta mitään :-) Mutta mua on tietoinen positiivisuuden ja optimismin opettelu auttanut saavuttamaan jotain. Aiemmin jäin siihen itsesääliin ja epäonnistumiseen, nyt koen se satunnaisina sattumuksina, ei mulle määräytyvinä. Uskon, että mulle on vain hyötyä, kun käytän positiivisia ilmauksia ja karsin ei-sanaa ja muita kielteisiä ilmauksia ajatuksistani.



Saikohan näistä nyt mitään tolkkua, näistä mun ajatuksista...

Ei läheisemme sitä pahalla tee, ainakaan suurin osa. Nykypäivänä ihmiset ovat myös niin itsekeskeisiä ettei ole halujakaan yrittää etsiä ystävän kanssa sitä murhetta mikä kaiken taustalla on ja siksi positiivinen ajattelu on voimissaan, sitä toistamalla pääsee vähemmällä. Jokainen tarvitsisi ystävän joka auttaisi ns. hautautumaan kunnolla siihen suruun, ehkä jopa hiukan suurentelemalla asiaa ja etsimällä kaikki negatiiviset puolet siitä ja suremalla ne yhdessä. Se ei vie kuin hetken kun se asia on sitten märehditty ja elää voi taas alkaa rakentamaan uudestaan ja ajatus kirkastuu. Itse olen pyrkinyt toimimaan näin ystävilleni ja olen huomannut sen tuottaneen tulosta (ainakin minuun turvaudutaan yhä vain enemmän ja enemmän mikä mielestäni osoittaa luottamusta). Tokihan tämä ei päde pitkään masentuneisiin jotka eivät ole löytäneet syytä tai syytä ei ole miksi on niin masentunut (joillakin elimistö ei vain tuota riittävästi serotoniinia mikä aiheuttaa sitten masennuksen). Mutta jonkin suuremman kolhun, kuten sinulla unelman romuttuminen, se parantaa nopeampaa. Hienoa että olet päässyt käsittelemään asian ja olet parempaan päin asian kanssa. Kunhan vielä pääset hiukan pidemmälle, voit alkaa etsiä uutta unelmaa ja rakentaa sitä. Mutta tee se vasta kun olet toipunut edellisen menetyksestä =)

T: 4

Tämä ei ole mustavalkoinen asia. Ihminen pystyy myös tietoisesti ohjailemaan tunteitaan, ja etenkin vaikuttamaan käytöksellään siihen, minkälaisiksi tunteet muokkautuvat. Olen sitä mieltä, että itselle pitää antaa aikaa olla kiukkuinen, pettynyt, surullinen, väsynyt jne. Pettymyksen jälkeen on tervettä " heittää hanskat naulaan" hetkeksi. Mutta on myös tärkeä huomata, koska liika on liikaa. Koska on aika nousta sieltä sängyn pohjalta, ja sanoa " Surin aikani, nyt on aika mennä eteenpäin" . Aina se ei tule itsestään, ja silloin on ihmisen itsensä (läheisten avustuksella) tehtävä psyykata itsensä sieltä harmaudesta ylös. Tähän auttaa se positiivinen ajattelu. Sillä, että sanoo itselleen tarpeeksi monta kertaa " Kyllä tämä tästä. Maailma ei kaadu. Yritän sitten jotain muuta" on ihan oikeasti vaikutusta psyykeen verrattuna esim. siihen, että sanoo itselleen " Kaikki on pilalla, olen huono, mistään ei koskaan tule mitään" . Eihän se, että yrittää nousta suosta positiivisen ajattelun avulla herranjestas tarkoita sitä, että pitäisi kieltää itseltään ne negatiiviset tunteet pettymyksen kohdatessa! Kyse on prosessin eri vaiheista.



Ja sitten vielä sellainen asia, että masennus on kyllä asia ihan erikseen. Se on sairaus, ja kuolemaan johtava sellainen onkin. Masentuneiden ei todellakaan kuulu antaa olla masentuneita, eikä masentuneelle todellakaan kuulu tarjota positiivista ajattelua hoidoksi. Oikeasti masentunut tarvitsee mahdottoman paljon tukea, ammattiapua ja usein aivojen serotoniinitasoon vaikuttavaa lääkitystä. Masentuneisuus ei nyt ollenkaan liity tähän " positiivisen ajattelun" -asiaan, joka siis voi auttaa normaalisti tuntevia terveitä ihmisiä surujen ja pettymysten käsittelyssä SEN JÄLKEEN KUN VÄLITÖN SURUTYÖ ON TEHTY.

Ihmiset herkästi tuputtavat omaa malliaan päästä yli pahimmasta, vaikka tapoja on monia ja kaikki melkein yhtä hyviä. Joillekin ei tunnepitoinen suremisen malli sovi, vaan he pärjäävät parhaiten optimismilla.

kuin ihmiset jotka suunnittelevat kaiken pahimman mukaan, pelkäävät taivaan tippuvan niskaan ja menettävät toimintakykynsä vastoinkäymisissä. Olen itse aikamoinen pessimisti ja kyllä se aika rankaksi aina välistä käy (hirvee ahdistus, hätä ja paniikki pikkujutuistakin..). Positiiviset ihmiset ovat ihania ja nauravat vain :)

Mutta kieriskelkää te vain masennuksen kourissa ja antakaa positiivisten olla positiivisia! se on just yhtä oikein!



Minä olen itse näitä positiivisia enkä jaksa sänkypohjalla itkeä elämän kolhuja. Olen huomannut että se ei auta minua mitenkään, mulla on elämä elettävänä enkä halua haaskata sitä murehtimiseen.

Ja turha väittää että ei kolhuja ole tullut, on niitä; Isoja ja pieniä, mutta sanota " Mikä ei tapa, vahvistaa! " on aika hyvä. Niin kauan kun vastoin käymiset ei vie henkeä niin on asiat aika hyvin!

Mulla masennuksessa kieriskely loppui sillä sekunnilla, kun lopetin positiivisen ajattelun :D. Ap.

tyyli lienee vapaa, mutta ei minusta voi sanoa että positiivisuus olisi jotenkin väärin?

Itse vaan huomasin, että sitten kun kohtaisin suruni pieleenmenneestä jutusta enkä vaan potkinut itseäni kääntämään asiaa väkipakolla positiviiseksi, koko ongelma hävisi hämmästyttävän lyhyessä ajassa ja tilalle tuli _luonnollinen_ optimismi. Ei mun tarvitse päättää, että en enää kieriskele masennuksessa vaan katson asiaa positiivisesti. Kun olin suruni surrut, tajusin ettei juttu vaan ole realistinen mun elämässä ja mietin tapaa tehdä asia vähän toisella lailla. Jos olisin jatkanut tuon asian pukkaamista väkipakolla läpi sillä perusteella että pitää ajatella positiivisesti (ja sitä siis yritin neljä päivää), ties miten pitkään asian kanssa olisi kipuiltu ja taas olis saanut lisätä yhden asian " epäonnistumisten" listaan.



Kai tällä sekavalla sepustuksella yritän sanoa, että ehkä sitten kun asiat on käsitelty omassa päässä oikeasti eikä vaan leikisti, oikea suunta on luonteva. Ei tarvitse tehdä mitään valintoja positiviisen suhtaumisen ja negatiivisen välillä. Jos asia jää päälle, sitä ei vaan ole vielä käsitelty.

Ehkä positiivisuus on sanana väärä, jos se ymmärretään tunteiden tukahduttamisella väkisin ja iloisen olon kaivamista tilanteessa, jossa iloa ei tunne.



Olisiko parempi ilmaus mahdollisuuksien kartoittaminen? Tiedättehän sen raamatun sanonnan, joka menee mukaellen suunnilleen että kun jossain sulkeutuu ovi, niin toisaalla avautuu ikkuna...



Minä olen mielestäni hyvin määrätietoinen ihminen, mutta positiivisuuteni salaisuus on, että tiedostan, että päämäärään pääsemiseen on aina monta reittiä. Silloin väistämättömät takaiskut eivät tunnu niin musertavilta. Lataan akut, kartoitan tilanteen ja jatkan matkaa vaikka sivuopolkuja pitkin (saa ymmärtää konkreettisesti tai kuvannollisesti).



Eli mielestäni positiivisuus ei tarkoita, että tukahduttaisi tunteet, vaan surun keskellä alkaa hahmottua, että tästä kuitenkin seuraa jotain, jostain voin muokata jotain hyvää(kin).

Positiivisuus on mahdollista vasta silloin, kun myös negatiivisuudelle on tilaa. Suruissa ei tarvitse uida kaulaansa myöten eikä niitä märehtiä vuosikaupalla. Ne surraan pois ja jatketaan eteenpäin.



Ongelmana monilla on, että kun lapsena ja nuorena ei ole saanut ilmaista kielteisiä tunteitaan niin niitä on kertynyt iso säkillinen mukaan. Kun sitten tapahtu jotain ihan pientä kielteistä niin se säkillinen alkaa yhtäkkiä painaa valtavasti ja ihminen masentuu totaalisesti ja jää märehtimään muka sitä pientä asiaa, tosiasiassa kuitenkin hän on niiden vanhojen juttujen halvaannuttama.

tuomatta tätä asiaa esiin. Lukemattomia kertoja olen tuntenut itseni suunnattoman huonoksi ihmiseksi, kun en superahdistuneissa tilantaissa pystynyt ajattelemaan positiivisesti, ymmärtämättä ollenkaan mitkä on positiivisen ajattelun edellytykset. Ja siis tämän kokemuksen olen saanut tälläkin palstalla monta kertaa. Siksi halusin laittaa tämän aloituksen, josko olis muitakin joille näin jälkeenpäin itsestään selvä asia on jäänyt ymmärtämättä. Ap

Vierailija:

Eli mielestäni positiivisuus ei tarkoita, että tukahduttaisi tunteet, vaan surun keskellä alkaa hahmottua, että tästä kuitenkin seuraa jotain, jostain voin muokata jotain hyvää(kin).

Joillakin ihmisillä on vahva kuori ja he vaikuttavat iloisilta, positiivisilta ja vahvoilta, vaikka ovat romahduksen partaalla. Tällaista tapausta olen läheltä seurannut ja yrittänyt ystävääni tukea. Tutut vaan kommentoivat: " Voi että tuo X on positiivinen ihminen" . Ehkä hänellä olikin perusvahvuus. Hermoromahduksen jälkeen hän on rakentanut elämänsä uudelleen.

Luulen, että kukaan positiivinen ihminen ei ainoastaan ole ihana ja naura vain. Heilläkin on synkkiä hetkiä.

kuin ihmiset jotka suunnittelevat kaiken pahimman mukaan, pelkäävät taivaan tippuvan niskaan ja menettävät toimintakykynsä vastoinkäymisissä. Olen itse aikamoinen pessimisti ja kyllä se aika rankaksi aina välistä käy (hirvee ahdistus, hätä ja paniikki pikkujutuistakin..). Positiiviset ihmiset ovat ihania ja nauravat vain :)

mutta mulla se toimii niin, että ensin pitää syyhkytä kotona murheen alhossa, ja sitten kun on aikanaan valmis lähtemään ulos, niin maailma alkaa hymyillä takaisin, kun yrittää itse vähän.. ja siitä taas tulee positiivinen noste.

No ehkä se alkusureminen olikin jo tehty siinä 4 päivässä kun noin helposti pääsit siitä sitten yli.



Jokainen joka joskus itkee tai vaikka vetää nollauslärvejä tietää, että positiivisuus on perseestä. Itselläni oli kerran totaalisen veemäinen olo päiväkausia, kunnes kävin hakemasta Alkosta viiniputelin, kuuntelin sad songsseja ja itkin itseni tyhjäksi. Se vain kesti koko illan, eikä 15 minuuttia. Seuraavana päivänä oli todella helpottunut olo.

Jung on todennut jotain tähän tapaan: valo ei synny pakosta, se syntyy, kun tutustuu ensin pimeyteen.



Pitäisi miettiä, missä menee itsesäälin ja vatvomisen raja? Jossain on hiuksenhieno viiva, jolloin pitäisi tietää, milloin lopettaa. Ja siitä kohdasta on suora viiva ylöspäin - tai alaspäin.

Vierailija:

No ehkä se alkusureminen olikin jo tehty siinä 4 päivässä kun noin helposti pääsit siitä sitten yli.

15 minuuttia suremista eli itkemisen yrittämistä (en itke ikinä) ja pahan olon sallimista riitti siihen, että ei enää tuntunut siltä että hajoan siihen paikkaan. Tottahan vieläkin asia tuntuu _pahalta_. Mutta elämä tuntuu taas mahdolliselta.