Oliko teidän elämä tylsää ennen lasten saantia?

Olen 31-vuotias nainen ja puolisoni muutaman vuoden vanhempi. Ollaan seurusteltu pian neljä vuotta.

Elämämme on todella tasaista, ei ole oikein ylä- eikä alamäkiä, vaan on tavallista, tylsän puoleista elämää, josta pidän kyllä. 

Elämä rytmittyy työlle, harrastuksille, pihatöille, ja aikaisin nukkumaan menoille ja tuikitavallisille alkuillan saunomisille. Joskus nään kavereita.

Matkailusta en ole enää oikein välittänyt, olen reissannut riittävästi ulkomailla ja sopiva irtiotto on jo hotelli jossain päin Suomea yhden tai parin yön verran. 

Nuoruuden biletyksistä tuntuu olevan 20 vuotta, vaikkei ole niinkään montaa vuotta, ja en enää voisi kuvitella käyväni bilettämässä, kuten ennen vanhaan monia kertoja viikossa, oli töitä tai ei.

Mielialani on kaiken aikaa tappavan tasainen, ja elämässä tuntuu olevan nähty kaikki, mitä se on nyt tähänkin asti näyttänyt. Ainut, mistä saan suurta tunneryöppyä, on kun saan hoivata sisarusten lapsia. Vaikka ne on raskaita ja olen lopen uupunut heidän kanssaan olosta, ikävöin silti heitä ja niin suuria hellyyden tunteita, että pakahtuu rakkaudesta. Heidän kanssaan ajattelen, että onneksi mulla ei ole omia, mutta seuraavana päivänä kaipaan niitä niin kovin, että ikävöin ja ikävöin vaan.  Mikään muu elämässä ei mulle aiheuta sen suurempaa tunnetta.

Olisiko oikea aika perustaa perhe? Olen joskus ajatellut, että en halua lapsia, koska se on vaan niin pirun raskasta ja tukiverkot on surkeat, mutta oikeastaan se on se, joka itselle merkkaa eniten ja saa suurimman elämän ilon näkyviin. (Ja väsymyksen ja surun myös.)

Teittekö itse lapset samassa elämäntilanteessa, että elämässä oli kaikki nähty vai oliko teillä tuhat ja yksi rautaa tulessa, ja saitte lapsia? Mikä se tunne on, kun haluaa niitä lapsia?