Lue keskustelun säännöt.
Kun mies on aina ärtynyt ja huonolla päällä
22.01.2012 |
En oikein tiedä kuinka pitkään tätä pitäisi sietää. Tilanne on se, että olemme vajaa neljä vuotta yhdessä ollut kolmekymppinen pariskunta. Meillä on alle puolivuotias kovin toivottu vauva. Seurustelumme alussa hurmaannuin miehen kiltteydestä ja pitkästä pinnasta, mutta muutettuamme yhteen parin vuoden seurustelun jälkeen olen pikkuhiljaa alkanut huomaamaan, että mies on jatkuvasti ärtynyt ja pahalla tuulella. Avaimet hukassa - ärtynyttä kiroilua. Kiireinen aamu tai aikainen lähtö - huonoa tuulta taas. Yksikin väärin valittu sana - tiuskimista.
Ongelman ydin on, että olen tajunnut tämän olevan miehen perusluonteessa, eli hän ei käyttäydy vain minua kohtaan näin vain yleensäkin tämä on hänen toimintatapansa eri tilanteissa ja esim. omille sisaruksille. Kyse ei siis ole siitä, että suhteessamme olisi tapahtunut mullistavia, vaan pikemminkin siitä, että miehen todellinen luonne on nyt tullut suhteen syvenemisen myötä esiin.
Tilanne on pahentunut vauvan myötä kun tietysti olemme aiempaa väsyneitä. Myös miehen työstressi saa aikaan sen, että saan kuunnella ärtynyttä puhinaa useita kertoja päivässä. Itselleni on tärkeää, että elämää eletään positiivisella mielellä, eikä pikkuvastoinkäymisiin vastata tällä tavoin. Käy elämä aika rankaksi, jos mies on koko ajan pahalla päällä. Muistan lapsuudestani, että äitini oli aina se, joka nalkutti isälleni ja pilasi hyvät fiilikset käytöksellään meiltä kaikilta. Ehkä siksi otan tämän niin vakavasti.
Tulee niin surullinen fiilis, että hyvä päivä pitää aina pilata kiukuttelulla. Viimeksi tänä viikonloppuna. Vein miehen synttärilahjaksi kylpylään. Maksoi äitiyspäivärahalla olevalle maltaita, mutta ajattelin, että mies tuosta tykkäisi, ehkä hieman relaisi ja olisi edes yhden päivän hyvällä tuulella. Ja ei. Lähtiessä oli huonolla tuulella auton pakkaamisesta, sitten siitä, ettei matkan varrelta löydy kahvilaa, lähtiessä taas huonolla tuulella pakkaamisesta jne. Äitini oli ostanut miehelleni konjakkipullon synttärilahjaksi. Mies kommentoi sisareltaan saamaansa lahjaansa, että tuskimpa tätä kirjaa ehdin lukea, mutta parempi se on kuin joku pullo. Siihen lisäsin ihan ystävälliseen äänensävyyn, että äitini ei keksinyt oikein muutakaan ja hyvää tarkoitti. Tästä taas huutoa siitä, että minulle ei voi "mitään sanoa". Lähti raivoissaan työhuoneeseen mököttämään.
Olen ottanut tämän käytöksen puheeksi moneen kertaan. Mies ei näe käytöksessään ongelmaa tai metsää puilta. Takertuu yksittäiseen pikkutöksäytykseensä ja kysyy, että olenko hänestä eroamassa muka sen yksittäisen tiuskaisun vuoksi. No tietenkään en yksittäisen, mutta kun näitä on monta päivässä. Lupaa aina kiinnittää huomiota käytökseensä, pyytää anteeksi ja tuo kukkia, mutta mikään ei muutu.
Olen todella ahdistunut tästä negatiivisesta ilmapiiristä. Tilanne on kuitenkin kinkkinen. Meillä on yhteinen lapsi ja pahantuulisuutta lukuunottamatta tulemme hyvin yksiin. Mies kohtelee minua muuten hyvin ja on hyvä isä lapselle. Tuntuu äärimmäiseltä lähteä tämän yhden syyn takia, sillä harva suhdehan on ongelmaton. Toisekseen, pikkuvauva-arki on niin rankkaa, etten tahdo sitä elää yksin.
Samaan aikaan mielessä on, että poikamme kasvaa ajattelemaan, että tiuskiminen ja pahalla tuulella oleminen on ihan normaalia elämää ja kommunikaatiota. Näin selvästi ajatellaan mieheni lapsuudenperheessä. Miehen sisko, joka on muuten minulle hyvä tuki, vähättelee myös käytöstä ja toteaa vaan, että ei se pahaa tarkoita. "Meillä vaan on tällainen tapana".
En tietenkään itsekään ole täydellinen. Olen itsekin vähän kovapäinen ja temperamenttinen. Kuitenkin olen nyt joutunut itse olemaan se, joka tässä joustaa. Tuntuu, että perusluonteeni on jo muuttunut nöyristelevämpään suuntaan, koska pienen lapsen kanssa minulla ei ole energiaa huutaa vastaan, vaikka aihetta olisi. Minusta ei ole hyväksyttävää, että katson tätä läpi sormieni, mutta aina kun avaan suuni se koetaan tappelemiseksi ja luvassa on vaan suurempaa mielipahaa.
Kärsin vauvan synnyttyä suhteellisen syvästä synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja syksy oli todella rankka. Tuolloin mies oli kai tilanteestani niin huolissaan, että pystyi hillitsemään itseään. Nyt kun lääkkeet ja terapia purevat ja voin paremmin, tiuskiminen on palannut. Voitte varmaan arvata, ettei tämä ainakaan edesauta paranemistani.
Mitenhän tätä vyyhtiä voisi purkaa. Mies on vastahakoinen pariterapiaan, koska ei näe, että meillä olisi ongelmaa. On kuulemma itse onnellinen suhteessamme, eivätkä hänen tunteensa ole muuttuneet. Olenko liian herkkänahkainen?
Kommentit (72)
Ex mieheni muuttui iän myötä kärttyisäksi, kaikki pielessä ja ärtynyttä kommentointia sekä mulkoilua. Erosin, tämä oli yksi isoista tekijöistä. Oli ihanaa elää yksin ilman toisen ärtymystä, en ollut huomannutkaan kuinka paljon fyysisiä oireita jatkuvasti varuillaan olo ja stressaamine oli aiheuttanut. Eron jälkeen kropassa tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan.
No, tapasin miehen, ihanan ei ärtyneen. Kaksi vuotta myöhemmin hänkin on "kaikesta ärtynyt". Tässä suhteessa en ole tätä enää sietänyt ja voi olla että suhde tulee ärtymyksen vuoksi loppumaan. Miehen mielestä minun pitää hyväksyä hänet sellaisena kuin on, minun mielestäni minun tarvitse sietää toisen päivittäistä ärtymystä joka purkautuu minuun/minun kanssa vaikka minulla ei olisi mitään tekemistä asian kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ex mieheni muuttui iän myötä kärttyisäksi, kaikki pielessä ja ärtynyttä kommentointia sekä mulkoilua. Erosin, tämä oli yksi isoista tekijöistä. Oli ihanaa elää yksin ilman toisen ärtymystä, en ollut huomannutkaan kuinka paljon fyysisiä oireita jatkuvasti varuillaan olo ja stressaamine oli aiheuttanut. Eron jälkeen kropassa tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan.
No, tapasin miehen, ihanan ei ärtyneen. Kaksi vuotta myöhemmin hänkin on "kaikesta ärtynyt". Tässä suhteessa en ole tätä enää sietänyt ja voi olla että suhde tulee ärtymyksen vuoksi loppumaan. Miehen mielestä minun pitää hyväksyä hänet sellaisena kuin on, minun mielestäni minun tarvitse sietää toisen päivittäistä ärtymystä joka purkautuu minuun/minun kanssa vaikka minulla ei olisi mitään tekemistä asian kanssa.
Joillakin miehillä on käsitys, että sanonta "naisen pitää hyväksyä hänet sellaisena kuin on" tarkoittaa, että saa perseillä, olla persiille ammuttu karhu, hankala, lapsellinen, töykeä jne. ja sitä pitää vaan sietää.
No ei tasan pidä. Toisen hyväksyminen sellaisena kuin on ei tarkoita ovimatoksi heittäytymistä, johon saa pyyhkiä jalkansa aina, kun v1tuttaa.
Jokainen on vastuussa omasta käyttäytymisestään. Ei siitä saa mitään vapautuskorttia sillä, että on parisuhteessa kumppanin kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän tuo pari ole eronnut jo...
Ap kirjoittelee tässä taas. Aikaa on kulunut 6,5 v tuosta aloituksesta. Lapsia tullut toinen lisää. Voitte varmaan arvata, että tilanne ei ole helpottanut vaan pahentunut. Löysin takaisin ketjuun, kun googlasin kokemuksia pahantuulisesta miehestä. Tuli oma kirjoitus vastaan.
Rankkaa on, ja eroaisin, jos arki jotenkin onnistuisi yksin lasten kanssa. Vaan ei onnistu, työssäni on pitkät päivät ja matkustamista. Olen kyllä sitäkin miettinyt, että vaihtaisin ammattia ja voisin sitten lähteä. Jonkun ajan se vaan vie. Yksin en pärjäisi nyt. Ainoa tukiverkkoni on äitini, ja hän on nyt kuolemassa syöpään.
Elämä on raskasta. Esikoinen on kai oppinut isänsä mallin. Raivoamista aamuin illoin. Meillä on koko ajan kiva huuto: joko esikoinen tai mies. Apua en saa lapselle hakea, mies kieltää sen ja sanoo, että syy on vain minun. On lasten kuullen haukkunut minut huonoksi äidiksi.
Täällä taas olen mieli maassa: viikonloppu pitäisi taas kestää huutoa ja ikävää ilmapiiriä. Erehdyin juuri ehdottamaan, että mennään koko perhe retkelle. Vastaus oli taas negatiivinen ja vihainen: "eikö meidän olisi sitten pitänyt jo lähteä, menee taas liian myöhään!" Klo oli 9.30 aamulla. Yhtään kertaa mies ei ole ehdottanut yhteistä tekemistä. Usein menen kaksin kuopuksen (ihana, elämäni aurinko) kanssa. Meillä on kivaa ja iloista!
Tarinan opetus: olisinpa lähtenyt silloin 2011. Yhden kanssa olisin pärjännyt. Minulla voisi olla nyt uusi suhde. Mutta yksin jäisin nyt: kuka huolii 42-vuotiaan kahden pienen lapsen yh:n, joka tekee pitkää päivää töissä?
Ap olennaista ei ole se, että huolisiko joku uusi mies sinut vai ei.
Olennaista on se, että miten alkaisit itse voida paremmin kuin nyt voit tuon ukkosi kanssa.
Itse kiukkupersedraamailija-isän alaisuudessa kasvaneena uskallan väittää, että ei ne ap:n lapsetkaan tuosta perhemallista pidä. Poikahan oireilee jo kiukkumalla kuin isänsä. Aikuisena sitten kiukkuaa vaimolleen tai miehelleen (ja lapsilleen) samalla tavalla. Hänen lapsensa sitten jatkavat samaa mallia.
AP pärjäät lasten kanssa kahden. Alku on varmasti ihan Helvetistä, mutta pärjäät. Ota kaikki yhteiskunnan apu vastaan, soita Kriisipuhelimeen tai Naisten linjalle, sielläkin osataan neuvoa. Kriisipuhelin on auki 24/7. Pyydät Hope-yhdistykseltä jelppiä, kirkolta, diakonilta, terveyskeskuksesta jne.
Olet varmasti aivan helvetin väsynyt, mutta jos jaksat puristaa eron läpi sinä voit jatkossa paremmin ja niin voivat lapsesikin.
Olen kasvanut tuollaisen faijan kanssa.
Sai aina pelätä antennit pystyssä; Onko Tänään taas aggressiinen päivä? Luonteellaan hyvin kyllä terrorisoi koko perhettä.
Näin aikuisena en pysty hänen seurassaan olemaan ollenkaan voin erittäin huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Olen kasvanut tuollaisen faijan kanssa.
Sai aina pelätä antennit pystyssä; Onko Tänään taas aggressiinen päivä? Luonteellaan hyvin kyllä terrorisoi koko perhettä.Näin aikuisena en pysty hänen seurassaan olemaan ollenkaan voin erittäin huonosti.
Minä katkaisin välit tällaiseen draamakiukkuisään. Oli hirveää kasvaa munankuorilla kävellen. Terapiaanhan siitä joutui.
Omia lapsia en edes hankkinut, etten siirrä samaa paskaa käytöstä heille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Temperamentti on se ihmisen persoonallisuuden osa, joka on vahvasti perinnöllinen ja biologisten mekanismien säätelemä. Temperamentti on sidoksissa aivorakenteisiin ja fysiologiaan. Temperamentti ilmaantuu ihmiselle jo varhain, ja se on tietyn asteisesti pysyvä. Tästä biologisesta lähtökohdasta kasvatus kokemukset ja ympäristö rakentavat ihmisen persoonallisuuden. Synnynnäiset temperamenttierot aiheuttavat kuitenkin sen, että samastakin perheestä voi tulla persoonallisuudeltaan erilaisia lapsia.
Jopa 60 prosenttia joistain temperamenttipiirteistä on voitu osoittaa periytyviksi. Sen seurauksena moni ihminen alkaa ikääntyessään muistuttaa omia vanhempiaan.
Tempperamentilla selittyy mm. se, kuinka herkästi ärsyyntyy ja miten sen näyttää.
Onkohan kellään aiemmista kirjoittajista tilanne korjaantunut mitenkään vuosien saatossa vai onko tullut ero? Mietin eroa päivittäin, ihan vain syynä miehen jatkuva kärttyisyys, tiuskiminen ja töykeä käytös minua (vain minua) kohtaan. Olen käytöksestä huomauttanut, on ihan ihmeissään syytöksistä, ei korjaa käytöstään. Olen todella ahdistunut asiasta, kaikki olisi muuten vallan mainiosti, ilmapiiri vain kammottava. Meillä on pieni lapsi, eikä minulla ole minkäänlaista tukiverkkoa omalta puolelta, kaikki tukiverkko on miehen puolelta. Minulla ei ole ystäviäkään tällä miehen kotipaikkakunnalla. Haluaisin pitää perheemme koossa, meillä on kiva koti jonka eteen nähty paljon vaivaa, mies on upea isä lapselleen, tekee osansa kotitöistä ja osallistuu, annan hänelle omaa aikaa harrastuksiinsa jne. Mutta hänen asenteensa minua kohtaan on kuin olisin saastaa/kynnysmatto. Olen kasvanut perheessä, jossa äiti oli tyranni jonka mielialojen mukaan pompittiin, sen takia edelleen alistun tällaiseen ja kärsin valtavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä samanlaista. Mies on kaikesta vihainen ja piikittelee ja ilkeilee. Just äsken huusi rumasti tyttärelle joka meni itkemään huoneeseensa.
Mistään suuremmista käytösmalleista ei voida puhua. Aina vaan siitä edellisestä tiuskaisusta, ja siihen on aina syynsä. En tiedä mikä hänellä on - mielestään ei mikään, on kuulemma ihan normaali. Alan tuntea itseni hulluksi - ymmärränkö minä häntä tosiaan näin väärin?
Asiaa ei auta se, että äitini kuoli kesällä. Olen aika vereslihalla muutenkin, ja hän on pahimmillaan. Meillä on ehkä helpointa kun olen itse vahvimmillani, iloinen ja itsevarma. Ja kun en ole, hänestä ei mulle tukea juuri ole, päinvastoin.
En haluaisi tehdä isoja päätöksiä kun suren, mutta en tiedä siedänkö tätä enää, tai onko mulla tilaa toipua tässä.
Nuo miehethän ovat henkisesti väkivaltaisia. Lukekaa kirja Why does he do that.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ei :( Samaistun myös näihin kertomuksiin täällä. Olen kärsinyt väsymyksestä pitkään, osittain syynä myös huonot unet mutta vasta viimeaikoina olen tajunnut että miehen käytös väsyttää. Se on juurikin tuollaista pikkuasioista hermoilua, saattaa olla ihan hyvällä tuulella ja yhtäkkiä ihan hirvee kiroilu jostain pienestä, ei esim löydä kaukosäädintä. Eilen kokkaili ja pyysi minua tekemään salaatin ja kun menin tekemään hän vaan tuskailee ja heiluttelee käsiään kiireisenä että tässä on nyt vähän tilanne päällä ja ahdasta. No mitä vit..... sitten edes pyysi siihen. Aiemmin huomasin tuota lähinnä silloin jos oli muutenkin kuormittunut ja väsynyt mutta nyt on lähes kokoajan huonolla tuulella. Aiemmin myös enemmän oli ehkä sellaisia isoja asioita, mutta jälkeenpäin ajateltuna nekin oli sellaisia mitkä vei sitten kaiken huomion ja hän pystyi aina sanomaan että ilonenko tässä pitäs olla kun on sitä ja tätä ja tota. Minulle tulee yleensä tosi ahdistunut olo tuosta. Kuten ap sanoi olen itse myös temperamenttinen mutta nyt olen alkanut nöyristelemään ja se taas ei ole minua. Hiljattain on kyllä tuo kiukuttelu alkanut pännimään niin etten enää jaksa nöyristellä ja pari kertaa olen räjähtänyt takaisin. Pitäisi kunnolla ottaa puheeksi miten kuluttavaa tuo on. Mies on huolissaan väsymyksestäni niin tuossa kyllä yksi syy siihen.
Olen miettinyt miksi me monesti jäämme tälläiseen. Yritämme kaikin keinoin ymmärtää, lepyttää, kehua. Sysätä omat tunteet syrjään. Alistumme. Mies ei välttämättä katselisi samanlaista käytöstä minulta. En keksi muuta kuin huonon itsetunnon. Aletaampa vahvistaa sitä itsessämme ja katsotaan mitä tapahtuu :)