Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Kun mies on aina ärtynyt ja huonolla päällä

Vierailija
22.01.2012 |

En oikein tiedä kuinka pitkään tätä pitäisi sietää. Tilanne on se, että olemme vajaa neljä vuotta yhdessä ollut kolmekymppinen pariskunta. Meillä on alle puolivuotias kovin toivottu vauva. Seurustelumme alussa hurmaannuin miehen kiltteydestä ja pitkästä pinnasta, mutta muutettuamme yhteen parin vuoden seurustelun jälkeen olen pikkuhiljaa alkanut huomaamaan, että mies on jatkuvasti ärtynyt ja pahalla tuulella. Avaimet hukassa - ärtynyttä kiroilua. Kiireinen aamu tai aikainen lähtö - huonoa tuulta taas. Yksikin väärin valittu sana - tiuskimista.



Ongelman ydin on, että olen tajunnut tämän olevan miehen perusluonteessa, eli hän ei käyttäydy vain minua kohtaan näin vain yleensäkin tämä on hänen toimintatapansa eri tilanteissa ja esim. omille sisaruksille. Kyse ei siis ole siitä, että suhteessamme olisi tapahtunut mullistavia, vaan pikemminkin siitä, että miehen todellinen luonne on nyt tullut suhteen syvenemisen myötä esiin.



Tilanne on pahentunut vauvan myötä kun tietysti olemme aiempaa väsyneitä. Myös miehen työstressi saa aikaan sen, että saan kuunnella ärtynyttä puhinaa useita kertoja päivässä. Itselleni on tärkeää, että elämää eletään positiivisella mielellä, eikä pikkuvastoinkäymisiin vastata tällä tavoin. Käy elämä aika rankaksi, jos mies on koko ajan pahalla päällä. Muistan lapsuudestani, että äitini oli aina se, joka nalkutti isälleni ja pilasi hyvät fiilikset käytöksellään meiltä kaikilta. Ehkä siksi otan tämän niin vakavasti.



Tulee niin surullinen fiilis, että hyvä päivä pitää aina pilata kiukuttelulla. Viimeksi tänä viikonloppuna. Vein miehen synttärilahjaksi kylpylään. Maksoi äitiyspäivärahalla olevalle maltaita, mutta ajattelin, että mies tuosta tykkäisi, ehkä hieman relaisi ja olisi edes yhden päivän hyvällä tuulella. Ja ei. Lähtiessä oli huonolla tuulella auton pakkaamisesta, sitten siitä, ettei matkan varrelta löydy kahvilaa, lähtiessä taas huonolla tuulella pakkaamisesta jne. Äitini oli ostanut miehelleni konjakkipullon synttärilahjaksi. Mies kommentoi sisareltaan saamaansa lahjaansa, että tuskimpa tätä kirjaa ehdin lukea, mutta parempi se on kuin joku pullo. Siihen lisäsin ihan ystävälliseen äänensävyyn, että äitini ei keksinyt oikein muutakaan ja hyvää tarkoitti. Tästä taas huutoa siitä, että minulle ei voi "mitään sanoa". Lähti raivoissaan työhuoneeseen mököttämään.



Olen ottanut tämän käytöksen puheeksi moneen kertaan. Mies ei näe käytöksessään ongelmaa tai metsää puilta. Takertuu yksittäiseen pikkutöksäytykseensä ja kysyy, että olenko hänestä eroamassa muka sen yksittäisen tiuskaisun vuoksi. No tietenkään en yksittäisen, mutta kun näitä on monta päivässä. Lupaa aina kiinnittää huomiota käytökseensä, pyytää anteeksi ja tuo kukkia, mutta mikään ei muutu.



Olen todella ahdistunut tästä negatiivisesta ilmapiiristä. Tilanne on kuitenkin kinkkinen. Meillä on yhteinen lapsi ja pahantuulisuutta lukuunottamatta tulemme hyvin yksiin. Mies kohtelee minua muuten hyvin ja on hyvä isä lapselle. Tuntuu äärimmäiseltä lähteä tämän yhden syyn takia, sillä harva suhdehan on ongelmaton. Toisekseen, pikkuvauva-arki on niin rankkaa, etten tahdo sitä elää yksin.



Samaan aikaan mielessä on, että poikamme kasvaa ajattelemaan, että tiuskiminen ja pahalla tuulella oleminen on ihan normaalia elämää ja kommunikaatiota. Näin selvästi ajatellaan mieheni lapsuudenperheessä. Miehen sisko, joka on muuten minulle hyvä tuki, vähättelee myös käytöstä ja toteaa vaan, että ei se pahaa tarkoita. "Meillä vaan on tällainen tapana".



En tietenkään itsekään ole täydellinen. Olen itsekin vähän kovapäinen ja temperamenttinen. Kuitenkin olen nyt joutunut itse olemaan se, joka tässä joustaa. Tuntuu, että perusluonteeni on jo muuttunut nöyristelevämpään suuntaan, koska pienen lapsen kanssa minulla ei ole energiaa huutaa vastaan, vaikka aihetta olisi. Minusta ei ole hyväksyttävää, että katson tätä läpi sormieni, mutta aina kun avaan suuni se koetaan tappelemiseksi ja luvassa on vaan suurempaa mielipahaa.



Kärsin vauvan synnyttyä suhteellisen syvästä synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja syksy oli todella rankka. Tuolloin mies oli kai tilanteestani niin huolissaan, että pystyi hillitsemään itseään. Nyt kun lääkkeet ja terapia purevat ja voin paremmin, tiuskiminen on palannut. Voitte varmaan arvata, ettei tämä ainakaan edesauta paranemistani.



Mitenhän tätä vyyhtiä voisi purkaa. Mies on vastahakoinen pariterapiaan, koska ei näe, että meillä olisi ongelmaa. On kuulemma itse onnellinen suhteessamme, eivätkä hänen tunteensa ole muuttuneet. Olenko liian herkkänahkainen?



Kommentit (72)

Vierailija
41/72 |
20.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tästä jutusta jäi puuttumaan ainakin yksi oleellinen tieto: leppyykö mies nopeasti vai mököttääkö pitkään pienen vastoinkäymisen jälkeen? Minusta on normaalia, että ärsyyntyy jos aamukiireessä ei löydä avaimia, mutta ei sen pitäisi montaa minuuttia päivästä pilata. Kuulostat mielensäpahoittajalta joka loukkaantuu asioista, jotka eivät liity sinuun itseesi mitenkään.

Vierailija
42/72 |
20.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="20.04.2014 klo 08:51"]

Se on vain sitä angstia, kun mies tajuaa saaneensa pallon jalkaansa eikä tilannetta voi enää mitenkään peruuttaa. Jonkin ajan kuluttua alistuu kohtaloonsa, ei enää tiuski mutta välttelee muun perheen seuraa ja vaipuu soffaperunaksi.

[/quote]

 

Jos tuommosta on luvassa, niin elän tuhatkertaa mieluummin ykin. Onpahan ainakin mahdollisuus hakea miellyttävämpää miesseuraa.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
43/72 |
20.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mun mies on samanlainen ja  ollaan oltu yhdessä todella pitkään eli 20 vuotta. Ei ärsyynny, jos saa olla rauhassa. Ärsyyntyy heti, jos vaadin jotain ja välillä on pakko vaatia. Teen itse kaiken jos vain voin.

Epäsosiaalinen on ja haluaa olla paljon yksin ja tietokoneella. Meillä kaksi teini-ikäistä lasta.

Minä en eroa, mutta sun tilanne toinen. Älä tee lapsia lisää sillä, kun ne on taaperoiässä niin voi kertoa että miehesi tulee ärsyyntymään vielä enemmän.

Miehestäni ei ole mulle seuraa ja olen siis yksin. Siihen jo tottunut ja haen sitä seuraa muualta.

Vierailija
44/72 |
20.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tulipa paha mieli ap:n puolesta, mahtoi olla kauhean kuluttavaa. Mitäköhän nyt kuuluu, kun lapsikin on jo isompi? 

Minulle tuli ehkä lapsellinen ajatus mieleen. Millainen näiden kiukuttelijoiden fyysinen terveys on? Onko veren sokeri matala, syöminen epäsäännöllistä, epäterveellistä jne.? Joskushan pahantuulisuus voi johtua ihan vaan huonosta syömisestä, sen tietää jokainen. 

Oma mieheni kääntyy välillä sisäänpäin ja menee puhumattomaksi, pohtii omiaan, jokin painaa mieltä. Olen tottunut siihen, eikä se enää huoleta minua niin kuin suhteemme alussa. Syyt selviävät aina jossakin vaiheessa eikä kyseessä siis ole negatiivinen elämänasenne. Olisi kauhea elää miehen kanssa, joka myrkyttää kodin ilmapiirin ja on musta rooolimalli lapsille. 

Vierailija
45/72 |
20.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

AP, ehdottomasti mies pitäisi saada ymmärtämään, että joku ongelma tässä nyt on, ja sille on jotain tehtävä - ensimmäinen askel olisi myöntää pulma. Puhu asiasta uudestaan ja uudestaan, ja - vaikka kuulostaakin typerältä - kirjoita vaikka yhden päivän aikana ylös kaikki tapahtumaketjut, joista hän hermostui ja näytä lappu hänelle, ehkä tällainen konkretia avaisi silmät. Joskus masennus voi näkyä kiukkuisuutena, kannattanee poissulkea senkin mahdollisuus. 

Vierailija
46/72 |
28.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen ollut yli 30 vuotta naimisissa todella piikikkään ukon kanssa. Yleensä aina on käynyt niin, että jos jokin asia on tuonut minulle hyvän mielen ja olen sen näyttänyt, tuo ukon paskiainen heti muuttuu ilkeäksi, piikikkääksi, nenäkkääksi, arvostelevaksi piruksi. Ei ole mikään kaksinen itsekään, ja sitten oikuttelee milloin liian kovasta äänestä, milloin mistäkin kuin pikkukakara. Taitaa olla kääkällä miesten vaihdevuodet. Itse vaan tuijottaa kalkkiksena älypuhelintaan illatpitkät, tuntikausia. Jos jotain sanon, niin ainakin kahteen kertaan ukko kysyy että "mitä". Eron aion ottaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
47/72 |
13.07.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minä vaan kirjoitti:

Olen ollut yli 30 vuotta naimisissa todella piikikkään ukon kanssa. Yleensä aina on käynyt niin, että jos jokin asia on tuonut minulle hyvän mielen ja olen sen näyttänyt, tuo ukon paskiainen heti muuttuu ilkeäksi, piikikkääksi, nenäkkääksi, arvostelevaksi piruksi. Ei ole mikään kaksinen itsekään, ja sitten oikuttelee milloin liian kovasta äänestä, milloin mistäkin kuin pikkukakara. Taitaa olla kääkällä miesten vaihdevuodet. Itse vaan tuijottaa kalkkiksena älypuhelintaan illatpitkät, tuntikausia. Jos jotain sanon, niin ainakin kahteen kertaan ukko kysyy että "mitä". Eron aion ottaa.

Miksi muuttuu piikikkääksi ja ilkeäksi, jostain mistä nautit? Onko jonkinlainen kateus vai mikä tällaisen saa aikaan?

Vierailija
48/72 |
13.07.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Minä vaan kirjoitti:

Olen ollut yli 30 vuotta naimisissa todella piikikkään ukon kanssa. Yleensä aina on käynyt niin, että jos jokin asia on tuonut minulle hyvän mielen ja olen sen näyttänyt, tuo ukon paskiainen heti muuttuu ilkeäksi, piikikkääksi, nenäkkääksi, arvostelevaksi piruksi. Ei ole mikään kaksinen itsekään, ja sitten oikuttelee milloin liian kovasta äänestä, milloin mistäkin kuin pikkukakara. Taitaa olla kääkällä miesten vaihdevuodet. Itse vaan tuijottaa kalkkiksena älypuhelintaan illatpitkät, tuntikausia. Jos jotain sanon, niin ainakin kahteen kertaan ukko kysyy että "mitä". Eron aion ottaa.

Miksi muuttuu piikikkääksi ja ilkeäksi, jostain mistä nautit? Onko jonkinlainen kateus vai mikä tällaisen saa aikaan?

Samaa mietin minäkin. Miten kukaan voi sietää tuollaista kohtelua vuosikymmeniä?!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
49/72 |
25.08.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tuo pari ole eronnut jo...

Ap kirjoittelee tässä taas. Aikaa on kulunut 6,5 v tuosta aloituksesta. Lapsia tullut toinen lisää. Voitte varmaan arvata, että tilanne ei ole helpottanut vaan pahentunut. Löysin takaisin ketjuun, kun googlasin kokemuksia pahantuulisesta miehestä. Tuli oma kirjoitus vastaan.

Rankkaa on, ja eroaisin, jos arki jotenkin onnistuisi yksin lasten kanssa. Vaan ei onnistu, työssäni on pitkät päivät ja matkustamista. Olen kyllä sitäkin miettinyt, että vaihtaisin ammattia ja voisin sitten lähteä. Jonkun ajan se vaan vie. Yksin en pärjäisi nyt. Ainoa tukiverkkoni on äitini, ja hän on nyt kuolemassa syöpään.

Elämä on raskasta. Esikoinen on kai oppinut isänsä mallin. Raivoamista aamuin illoin. Meillä on koko ajan kiva huuto: joko esikoinen tai mies. Apua en saa lapselle hakea, mies kieltää sen ja sanoo, että syy on vain minun. On lasten kuullen haukkunut minut huonoksi äidiksi.

Täällä taas olen mieli maassa: viikonloppu pitäisi taas kestää huutoa ja ikävää ilmapiiriä. Erehdyin juuri ehdottamaan, että mennään koko perhe retkelle. Vastaus oli taas negatiivinen ja vihainen: "eikö meidän olisi sitten pitänyt jo lähteä, menee taas liian myöhään!" Klo oli 9.30 aamulla. Yhtään kertaa mies ei ole ehdottanut yhteistä tekemistä. Usein menen kaksin kuopuksen (ihana, elämäni aurinko) kanssa. Meillä on kivaa ja iloista!

Tarinan opetus: olisinpa lähtenyt silloin 2011. Yhden kanssa olisin pärjännyt. Minulla voisi olla nyt uusi suhde. Mutta yksin jäisin nyt: kuka huolii 42-vuotiaan kahden pienen lapsen yh:n, joka tekee pitkää päivää töissä?

Vierailija
50/72 |
25.08.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tuo pari ole eronnut jo...

Ap kirjoittelee tässä taas. Aikaa on kulunut 6,5 v tuosta aloituksesta. Lapsia tullut toinen lisää. Voitte varmaan arvata, että tilanne ei ole helpottanut vaan pahentunut. Löysin takaisin ketjuun, kun googlasin kokemuksia pahantuulisesta miehestä. Tuli oma kirjoitus vastaan.

Rankkaa on, ja eroaisin, jos arki jotenkin onnistuisi yksin lasten kanssa. Vaan ei onnistu, työssäni on pitkät päivät ja matkustamista. Olen kyllä sitäkin miettinyt, että vaihtaisin ammattia ja voisin sitten lähteä. Jonkun ajan se vaan vie. Yksin en pärjäisi nyt. Ainoa tukiverkkoni on äitini, ja hän on nyt kuolemassa syöpään.

Elämä on raskasta. Esikoinen on kai oppinut isänsä mallin. Raivoamista aamuin illoin. Meillä on koko ajan kiva huuto: joko esikoinen tai mies. Apua en saa lapselle hakea, mies kieltää sen ja sanoo, että syy on vain minun. On lasten kuullen haukkunut minut huonoksi äidiksi.

Täällä taas olen mieli maassa: viikonloppu pitäisi taas kestää huutoa ja ikävää ilmapiiriä. Erehdyin juuri ehdottamaan, että mennään koko perhe retkelle. Vastaus oli taas negatiivinen ja vihainen: "eikö meidän olisi sitten pitänyt jo lähteä, menee taas liian myöhään!" Klo oli 9.30 aamulla. Yhtään kertaa mies ei ole ehdottanut yhteistä tekemistä. Usein menen kaksin kuopuksen (ihana, elämäni aurinko) kanssa. Meillä on kivaa ja iloista!

Tarinan opetus: olisinpa lähtenyt silloin 2011. Yhden kanssa olisin pärjännyt. Minulla voisi olla nyt uusi suhde. Mutta yksin jäisin nyt: kuka huolii 42-vuotiaan kahden pienen lapsen yh:n, joka tekee pitkää päivää töissä?

Ap kyllä saat hakea lapselle ja itsellesikin apua vaikka mies sanoisi että et saa. Mun mielestä sun kannattaa nyt itse mennä perheneuvolaan, et siihen miestä tarvi. Ja jos miehesi mielestä vika on sinussa niin sittenhän miehen mielestä pitäisi olla vain hyvä että haet apua itsellesi. Kyllä ne siellä perheneuvolassa nopeasti näkee missä se vika oikeasti on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
51/72 |
25.08.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tuo pari ole eronnut jo...

Ap kirjoittelee tässä taas. Aikaa on kulunut 6,5 v tuosta aloituksesta. Lapsia tullut toinen lisää. Voitte varmaan arvata, että tilanne ei ole helpottanut vaan pahentunut. Löysin takaisin ketjuun, kun googlasin kokemuksia pahantuulisesta miehestä. Tuli oma kirjoitus vastaan.

Rankkaa on, ja eroaisin, jos arki jotenkin onnistuisi yksin lasten kanssa. Vaan ei onnistu, työssäni on pitkät päivät ja matkustamista. Olen kyllä sitäkin miettinyt, että vaihtaisin ammattia ja voisin sitten lähteä. Jonkun ajan se vaan vie. Yksin en pärjäisi nyt. Ainoa tukiverkkoni on äitini, ja hän on nyt kuolemassa syöpään.

Elämä on raskasta. Esikoinen on kai oppinut isänsä mallin. Raivoamista aamuin illoin. Meillä on koko ajan kiva huuto: joko esikoinen tai mies. Apua en saa lapselle hakea, mies kieltää sen ja sanoo, että syy on vain minun. On lasten kuullen haukkunut minut huonoksi äidiksi.

Täällä taas olen mieli maassa: viikonloppu pitäisi taas kestää huutoa ja ikävää ilmapiiriä. Erehdyin juuri ehdottamaan, että mennään koko perhe retkelle. Vastaus oli taas negatiivinen ja vihainen: "eikö meidän olisi sitten pitänyt jo lähteä, menee taas liian myöhään!" Klo oli 9.30 aamulla. Yhtään kertaa mies ei ole ehdottanut yhteistä tekemistä. Usein menen kaksin kuopuksen (ihana, elämäni aurinko) kanssa. Meillä on kivaa ja iloista!

Tarinan opetus: olisinpa lähtenyt silloin 2011. Yhden kanssa olisin pärjännyt. Minulla voisi olla nyt uusi suhde. Mutta yksin jäisin nyt: kuka huolii 42-vuotiaan kahden pienen lapsen yh:n, joka tekee pitkää päivää töissä?

Kaikki aina luulee, että ei pärjäisi yksin jos eroaisi. Kuitenkin lopulta jos eroaa niin ennen pitkää huomaa, että pärjäsikin.

Vierailija
52/72 |
25.08.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Eroa, pärjäät kyllä. Vuoroviikkosysteemi tai tasaatte lapset. Jätä ne kiukkupussit keskenään. Julmaa, mutta turhaan pilaat elämäsi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
53/72 |
25.08.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Hei ap! Kiva kun tulit kertomaan kuulumisia. Harmi ettei suhteenne ole siitä kuuden vuoden takaisesta muuttunut, vaikka uumoilit silloin tilanteen johtuvan osaksi pikkulapsiarjesta.

MInusta ei kuitenkaan kannata jäädä suhteeseen, jossa ei ole onnellinen. Ihan varmasti asiat järjestyvät. Ei myöskään kannata surra etukäteen sitä, ettei löytäisi uutta kumppania. Se voi löytyä helpommin kuin arvaatkaan ja joka tapauksessa elämä on onnellisempaa yksin kuin huonossa suhteessa.

Mukavaa syksyn jatkoa ja kaikkea hyvää!

Vierailija
54/72 |
25.08.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ap turhaan luulet, että et pärjäisi ilman miestäsi. Tietenkin yksinhuoltajana/lähivanhempana on rankkaa, mutta toisaalta sinulta vapautuu eron myötä aivan valtavasti energiaa, kun et enää joudu arjessa kärsimään tuollaisesta huonotuulisesta kiukkupussista. Huomaat, että jaksatkin arkea ja työtä ja lapsia huomattavasti paremmin, kun huono parisuhde ei enää kuluta kaikkia energioitasi. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
55/72 |
25.08.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tuo pari ole eronnut jo...

Ap kirjoittelee tässä taas. Aikaa on kulunut 6,5 v tuosta aloituksesta. Lapsia tullut toinen lisää. Voitte varmaan arvata, että tilanne ei ole helpottanut vaan pahentunut. Löysin takaisin ketjuun, kun googlasin kokemuksia pahantuulisesta miehestä. Tuli oma kirjoitus vastaan.

Rankkaa on, ja eroaisin, jos arki jotenkin onnistuisi yksin lasten kanssa. Vaan ei onnistu, työssäni on pitkät päivät ja matkustamista. Olen kyllä sitäkin miettinyt, että vaihtaisin ammattia ja voisin sitten lähteä. Jonkun ajan se vaan vie. Yksin en pärjäisi nyt. Ainoa tukiverkkoni on äitini, ja hän on nyt kuolemassa syöpään.

Elämä on raskasta. Esikoinen on kai oppinut isänsä mallin. Raivoamista aamuin illoin. Meillä on koko ajan kiva huuto: joko esikoinen tai mies. Apua en saa lapselle hakea, mies kieltää sen ja sanoo, että syy on vain minun. On lasten kuullen haukkunut minut huonoksi äidiksi.

Täällä taas olen mieli maassa: viikonloppu pitäisi taas kestää huutoa ja ikävää ilmapiiriä. Erehdyin juuri ehdottamaan, että mennään koko perhe retkelle. Vastaus oli taas negatiivinen ja vihainen: "eikö meidän olisi sitten pitänyt jo lähteä, menee taas liian myöhään!" Klo oli 9.30 aamulla. Yhtään kertaa mies ei ole ehdottanut yhteistä tekemistä. Usein menen kaksin kuopuksen (ihana, elämäni aurinko) kanssa. Meillä on kivaa ja iloista!

Tarinan opetus: olisinpa lähtenyt silloin 2011. Yhden kanssa olisin pärjännyt. Minulla voisi olla nyt uusi suhde. Mutta yksin jäisin nyt: kuka huolii 42-vuotiaan kahden pienen lapsen yh:n, joka tekee pitkää päivää töissä?

Ap olennaista ei ole se, että huolisiko joku uusi mies sinut vai ei. 

Olennaista on se, että miten alkaisit itse voida paremmin kuin nyt voit tuon ukkosi kanssa.

Vierailija
56/72 |
25.08.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Soita ap maanantaina perheneuvolaan ja pyydä apua itsellesi. Tarvitset nyt mahdollisuuden puhua jollekin puolueettomalle ulkopuoliselle tuota tilannetta auki ja purkaa mieltäsi. Voit hyvin mennä sinne yksin. Saat etäisyyttä tilanteeseen ja sitten sinun on helpompi myös miettiä ratkaisuja.

Vierailija
57/72 |
25.08.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tuo pari ole eronnut jo...

Ap kirjoittelee tässä taas. Aikaa on kulunut 6,5 v tuosta aloituksesta. Lapsia tullut toinen lisää. Voitte varmaan arvata, että tilanne ei ole helpottanut vaan pahentunut. Löysin takaisin ketjuun, kun googlasin kokemuksia pahantuulisesta miehestä. Tuli oma kirjoitus vastaan.

Rankkaa on, ja eroaisin, jos arki jotenkin onnistuisi yksin lasten kanssa. Vaan ei onnistu, työssäni on pitkät päivät ja matkustamista. Olen kyllä sitäkin miettinyt, että vaihtaisin ammattia ja voisin sitten lähteä. Jonkun ajan se vaan vie. Yksin en pärjäisi nyt. Ainoa tukiverkkoni on äitini, ja hän on nyt kuolemassa syöpään.

Elämä on raskasta. Esikoinen on kai oppinut isänsä mallin. Raivoamista aamuin illoin. Meillä on koko ajan kiva huuto: joko esikoinen tai mies. Apua en saa lapselle hakea, mies kieltää sen ja sanoo, että syy on vain minun. On lasten kuullen haukkunut minut huonoksi äidiksi.

Täällä taas olen mieli maassa: viikonloppu pitäisi taas kestää huutoa ja ikävää ilmapiiriä. Erehdyin juuri ehdottamaan, että mennään koko perhe retkelle. Vastaus oli taas negatiivinen ja vihainen: "eikö meidän olisi sitten pitänyt jo lähteä, menee taas liian myöhään!" Klo oli 9.30 aamulla. Yhtään kertaa mies ei ole ehdottanut yhteistä tekemistä. Usein menen kaksin kuopuksen (ihana, elämäni aurinko) kanssa. Meillä on kivaa ja iloista!

Tarinan opetus: olisinpa lähtenyt silloin 2011. Yhden kanssa olisin pärjännyt. Minulla voisi olla nyt uusi suhde. Mutta yksin jäisin nyt: kuka huolii 42-vuotiaan kahden pienen lapsen yh:n, joka tekee pitkää päivää töissä?

Olet ollut tuossa kamalassa tilanteessa niin pitkään (ilmeisesti yli 7 vuotta?) että sinulta on aivan hämärtynyt se, että mistä selviäisit yksin ja kuinka kiinnostava nainen olet miesten mielestä. Ota väliaikainen asumusero miehestäsi, niin saatte molemmat mahdollisuuden miettiä asioita rauhassa. 

Vierailija
58/72 |
16.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Eroa ap!!! Pärjäät kyllä. Etsit eka uuden työn, jossa ei reissaamista ym. Vaikka osa-aikatyönkin. Saat tukia ym, ja miehesi joutuu maksaan sulle isommat elarit.

Nyt olet itsekäs ja laitat tuulemaan. Mun mies oli ihan samanlainen, onneksi erosin kun eka lapsi oli n. Vuoden. Sen jälkeen olen osannut nauttia jokaisesta päivästä, rauhallisesta ja kivasta fiiliksestä kotona lapsen kanssa.

Lapset vaistoaa kodin tunnelman ja ahdistuu. Eroa, myös heidän vuokseen. Edes asumisero johonkin lähelle. Et menetä mitään!

Vierailija
59/72 |
16.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Tämä on alkuaan jo vanha ketju, mutta on kuin minun kirjoittamani. Kaipaisin neuvoja/vertaistukea.

Meillä miehelle ei saa sanoa mitään, minkä voisi tulkita arvosteluksi. Suuttuu kaikesta. Jos pyydän apua, niin hermostuu siitäkin. Miehellä masennus ja siihen lääkitys. Luulee pillereitä popsimalla tulevansa kuntoon. Ei halua yrittää itse tehdä muutoksia. Itseään kiinnostavia asioita jaksaa tehdä, mutta arkiset asiat ei kiinnosta.

Käymme pariterapiassa, koska myös alkoholin käyttö on ollut ongelma. Juo aina liikaa ja alkaa sitten haukkumaan minua, kuinka kaikki vika on minussa. Jos ehdotan eroa, niin uhkaa tekevänsä itselleen jotain.

Alan olla itse aika lopussa. Lapset ovat vielä pieni, mutta en haluaisi antaa heille tällaista parisuhteen mallia.

Suosittelen eroa pikaisesti. Pelasta itsesi ja lapsesi. Itse koin samaa ja kadun ainoastaan sitä etten eronnut aikaisemmin.

Vierailija
60/72 |
10.09.2021 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kun luin näitä teidän kertomuksia miehistänne perheen arjessa, ajattelin että muillakin on näköjään samankaltaisia ongelmia miestensä kanssa kuin mulla! En tiedä, olenko tavallista sitkeämpi tyyppi kun olen jaksanut katsella tuota kiukuttelua ko 18 vuotta ja pahempaan suuntaan on vain kokoajan mennyt!

Periaatteessa en kannata eroa, koska olen jo yhden eron kokenut. Se ei paljonkaan auttanut tilannettani, koska löysin näköjään toisen samankaltaisen miehen hänen paikalleen.

Olen miettinyt, onko vika kuitenkin minussa! Jos teen miehistä tuollaisia ilkeitä, ilonpilaajia?!

Tuntuu paremminkin ,että olen miehelleni äiti kuin vaimo! Äitiksi hän on alkanut minua kutsuakkin, joten kai hän samaistaa minut omaan äitiinsä!

Avioliittomme aikana hän on tehnyt paljon semmoisia asioita, joita ei oikein voi koskaan täysin anteeksi antaa tai unohtaa.Mietin, ettei nää sen tempaukset todellakaan ole ihan selväjärkisen ihmisen tekosia.

Häämatkalla, oltiin ystävien ja sukulaisten kanssa laivalla, kun hän alkoi ravintolan illallispöydässä kiukuttelemaan siitä kun unohti lompakkonsa hyttiin eikä voinut tilata itselleen jotain kymmenettä kaljaa. Alkoi riehumaan ja kaatoi lasinsa ja lähti hyttiin isänsä kanssa möksöttämään. Eli pilasi koko seurueen illan ja meidän häämatkan.

Muita reissujen kohokohtia; suuttui hytissä kun ei saanut mennä kymmenennettä kertaa tupakalle tunnin sisällä. Lähti juoksemaan laivan portaita ja meni helikopterikannelle ja aikoi hypätä mereen.

Jos olisi hypännyt ei kukaan olisi voinut estää.

Tuli kuitenkin tunnin päästä takaisin hyttiin.

Alkoi repimään tanssilattialla kesken illan tummaihoista poikaa ” mukaansa” tai johonkin,ei saanut oikein selvää mikä oli tarkoitus.

Tempaisi aamulla luottokorttinsa ja rahapussinsa pitkin laivan lattiaa kun ei löytänyt aamiaiskorttia.

Samoin myös myöhemmin kun kutsuttiin minun ystäviä kotiimme illanviettoon, niin kävi läpi kaikki ystäväni kopeloimalla ja hipelöimällä heidät niin että enää minulla ei ole yhtään ystäviä. Ymmärrän hyvin heidän reaktionsa sillä minustakin se on sairasta!

Kaikki muut ihmiset ovat hyviä, ainoastaan minä olen paska! Katselen ja kuuntelen hänen raivo/ kiukkukohtauksiaan jokapäivä ja aina vain huonompaan suuntaan menee.

Nyt hän on alkanut unohtelemaan ihan lähiaikojen tapahtumiakin ja elämä on menossa todella mielenkiintoiseen suuntaan! En enää tiedä itkeäkkö vai nauraa! Onneksi meillä ei ole yhteisiä lapsia, omat lapsenikin ovat saaneet tästä temppuäijästä tarpeeksi kärsiä. En tiedä mitä tautia hän sairastaa, narsismia vai jotain muuta. Mutta normaalia käytöstähän tuo ei enää ole!

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: viisi kaksi kaksi