Vaikuttaako vanhempien ero/pitkä liitto siihen kuinka tärkeänä pitää ydinperhettä?

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä että jokaisessa liitossa on vaikeita aikoja. Joskus ne kestää pitkäänkin. Siitä on pitkä matka siihen että liitto on pelkkä onneton kulissi. En halua antaa lapsille mallia että ratkaisu on lähteä silloin vain menemään. Jos ei ole oikeasti vaikeita ongelmia, kuten pettämistä, en näe mitään syytä erolle. Ap

Vanhempien pitkä vaikea vaihe on myös lapsille pitkä vaikea vaihe. Lapsille se on vain huomattavasti tuhoisampaa, koska he kokevat sen kaiken herkässä kasvuvaiheessa siinä missä vanhemmat valmiina aikuisina.

Suomessa yleisimmät eroon johtavat syyt ovat puolison päihdeongelma, väkivalta ja pettäminen. Yleinen narratiivi siitä, että vanhemmat eroaisivat herkästi kevyistä syistä, koskee vain pientä osuutta vanhemmista, vaikka heidät tykätäänkin yleistää näkyvimmiksi eroajiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän riippuu ihan ihmisestä, onko jokin pakkomielle ydinperheeseen. Kuulostaa aika oireelliselta sanoa, että "ero ei ole vaihtoehto". Miksi se ei olisi vaihtoehto? Se, että se mahdollisuus on, ei mitenkään pakota eroamaan, mutta kuulostaa aika omituiselta, että mieluummin vaikka kärsitään hampaat irvessä, kunhan vain saa pidettyä ydinperheen. Mikä siinä lopulta on enää edes arvokasta, jos kyseessä on lähinnä henkinen kärsimys ja kulissi?

Kyllä se joskus tarkoittaa sitä että kärsitään hampaat irvessä, ja työstetään niitä ongelmia, kunnes niihin saadaan joku ratkaisu. Minusta tämä on ihan normaalia. Ei töitäkään voi vain jättää tekemättä kun on joku asia vaikeaa. Joskus on myös asioita joista ei ikinä päästä yhteisymmärrykseen, sekin on ihan ok. Kokonaiskuva ratkaisee.  Ap

Aikuiset voi halutessaan kärsiä, mutta ei ole kiva laittaa lapsia hampaat irvessä kärsimään.

Aika moni lapsi on toivonut vanhempiensa mieluummin eroavan kuin jatkavan kylmää tai riitaisaa liittoa, harvemmin kai lapsilta kuitenkaan kysytään? Olisko niinkin että eroperheen lapsi haluaa kynsin hampain tarjota lapselleen ydinperheen eikä tajua että lapsi kärsii jos ilmapiiri on paska. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä että jokaisessa liitossa on vaikeita aikoja. Joskus ne kestää pitkäänkin. Siitä on pitkä matka siihen että liitto on pelkkä onneton kulissi. En halua antaa lapsille mallia että ratkaisu on lähteä silloin vain menemään. Jos ei ole oikeasti vaikeita ongelmia, kuten pettämistä, en näe mitään syytä erolle. Ap

Eli nytkö sitten ero onkin vaihtoehto, kunhan vain ongelmat ovat jotain sentyyppisiä, joita sinä et pysty sulattamaan? Miksi sinulle juuri pettäminen kelpaa eron syyksi? Kiinnostaa, että miksi juuri se on asia, jonka vuoksi olisit valmis hajottamaan ydinperheen, jonka vuoksi kuitenkin mielestäsi pitää olla valmis vaikka kärsimään.  Miksi et ihan yhtä lailla näkisi, että pettäminenkin on vain niitä ihan tavallisia vaikeita aikoja, joiden läpi pitää vaan mennä hampaat yhdessä kärsien?

Ja miksi oletat, että yleensä erojen syynä ei olisi oikeasti vaikeat ongelmat?

Miksi minun pitäisi vääntää kanssasi siitä, millä perusteilla joku on valmis eroamaan? Se ei nyt ollut keskustelun pääaihe. Ap

Vierailija kirjoitti:

Varmaan vaikuttaa. Omat vanhemmat ovat pitkässä, riitaisassa liitossa ja en pidä ydinperhettä itseisarvona. Lapsella pitäisi olla oikeus asua kaikilla tavoilla turvallisessa ympäristössä.

Mä luulen, että meille lapsille ja vanhemmille itselleenkin ero olisi ollut parempi vaihtoehto. Lapsuus ydinperheessä ei todellakaan ole kaikille mitään onnea ja autuutta vaikka kyse ei olisi mistään ongelmaperheestä.

Vain jos se vanhempien pitkä avioliitto on ollut onnellinen. Eiköhän huono esikuva vaan saa ajattelemaan ettei itse jää väkisin roikkumaan mihinkään.

Omien vanhempieni liitto oli perusonnellinen ja lapsuuteni turvallinen.

Ensimmäinen avioliittoni päättyi eroon 14v ja 3 lapsen jälkeen kun tajusin ansaitsevani parempaa ja lapset samoin. En ole katunut hetkeäkään ja lapsetkin selvisivät hyvin.

Toinen liittoni on kestänyt 30v onnellisena, olen iloinen että lapset saivat kokea rakastavan parisuhteen mallin! Yhden lapseni parisuhde on jo kestänyt 26v, toisen 8v. Kolmannen avioliitto päättyy juuri 10v jälkeen mutta hyvissä väleissä ja perheemme tukemana. 

Meille ydinperheellä ei ole merkitystä mutta "perheemme" onkin paljon laajempi käsite. Siihen kuuluu lasten ja vanhempien lisäksi myös muita hyvin läheisiä perheenjäseniä ja ystäviä jotka ovat kuin sisaruksia meille tai lapsillemme. Sydämenperhe

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lähipiirissä huomannut, että erolapsille ydinperhe on jopa liian tärkeä. 

Omien vanhempien ero ollut liian rankka ja yritetään pitää sitä omaa suhdetta väkisin pystyssä. Erota ei voi, vaikka tapahtuisi mitä. Lapsethan tossa kärsii, mutta kuulemma parempi kuin ero, vaikka ei todellakaan ole. 

 

Näissä aina ihmetyttää, että mitä kamaluuksia siinä liitossa oikein tapahtuu, että lapsetkin oikein kärsivät? Siitä olen samaa mieltä, että jos lapset näkevät vanhemmat aina vain riitelemässä eikä hyviä hetkiä ole ollenkaan, liitossa ei ole järkeä. Mutta miten tuollaiseen tilanteeseeen oikein normaalit ihmiset ajautuvat? Miksi ei osattaisi vaalia sitä hyvää, mikä on suhteessa ollut silloin, kun siihen on ryhdytty?

 

Minusta on normaalia, että kaikissa ihmissuhteissa ja myös avioliitossa tulee monenlaisia tunteita. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, jos ei yritäkään vaalia avioliittoaan, päästä yli hankalista vaiheista. Kuinka moni lapsi muka valitsee mieluummin valitsee olla osana avioeroperhettä kuin perustyytyväistä ydinperhettä?

Ei varmaan kukaan, mutta jos se ydinperhe EI ole perustyytyväinen, niin silloin tuota vaihtoehtoa ei ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä että jokaisessa liitossa on vaikeita aikoja. Joskus ne kestää pitkäänkin. Siitä on pitkä matka siihen että liitto on pelkkä onneton kulissi. En halua antaa lapsille mallia että ratkaisu on lähteä silloin vain menemään. Jos ei ole oikeasti vaikeita ongelmia, kuten pettämistä, en näe mitään syytä erolle. Ap

Eli nytkö sitten ero onkin vaihtoehto, kunhan vain ongelmat ovat jotain sentyyppisiä, joita sinä et pysty sulattamaan? Miksi sinulle juuri pettäminen kelpaa eron syyksi? Kiinnostaa, että miksi juuri se on asia, jonka vuoksi olisit valmis hajottamaan ydinperheen, jonka vuoksi kuitenkin mielestäsi pitää olla valmis vaikka kärsimään.  Miksi et ihan yhtä lailla näkisi, että pettäminenkin on vain niitä ihan tavallisia vaikeita aikoja, joiden läpi pitää vaan mennä hampaat yhdessä kärsien?

Ja miksi oletat, että yleensä erojen syynä ei olisi oikeasti vaikeat ongelmat?

Miksi minun pitäisi vääntää kanssasi siitä, millä perusteilla joku on valmis eroamaan? Se ei nyt ollut keskustelun pääaihe. Ap

On aika ristiriitaista, että ensin julistat, että ero ei ole vaihtoehto, mutta sitten käy ilmi, että kyllähän se sittenkin on vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lähipiirissä huomannut, että erolapsille ydinperhe on jopa liian tärkeä. 

Omien vanhempien ero ollut liian rankka ja yritetään pitää sitä omaa suhdetta väkisin pystyssä. Erota ei voi, vaikka tapahtuisi mitä. Lapsethan tossa kärsii, mutta kuulemma parempi kuin ero, vaikka ei todellakaan ole. 

 

Näissä aina ihmetyttää, että mitä kamaluuksia siinä liitossa oikein tapahtuu, että lapsetkin oikein kärsivät? Siitä olen samaa mieltä, että jos lapset näkevät vanhemmat aina vain riitelemässä eikä hyviä hetkiä ole ollenkaan, liitossa ei ole järkeä. Mutta miten tuollaiseen tilanteeseeen oikein normaalit ihmiset ajautuvat? Miksi ei osattaisi vaalia sitä hyvää, mikä on suhteessa ollut silloin, kun siihen on ryhdytty?

 

Minusta on normaalia, että kaikissa ihmissuhteissa ja myös avioliitossa tulee monenlaisia tunteita. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, jos ei yritäkään vaalia avioliittoaan, päästä yli hankalista vaiheista. Kuinka moni lapsi muka valitsee mieluummin valitsee olla osana avioeroperhettä kuin perustyytyväistä ydinperhettä?

Ei varmaan kukaan, mutta jos se ydinperhe EI ole perustyytyväinen, niin silloin tuota vaihtoehtoa ei ole. 

Ja usein nämä vaikeat vuodet asettuvat juuri siihen kohtaan, jossa lapset elävät lapsuuttaan ja ainoa kokemus ydinperheestä on jatkuva riitely. Ei sitä lapsuutta muuta miksikään se, että vanhemmat on myöhemmässä elämänvaiheessa onnellisia liitossaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lähipiirissä huomannut, että erolapsille ydinperhe on jopa liian tärkeä. 

Omien vanhempien ero ollut liian rankka ja yritetään pitää sitä omaa suhdetta väkisin pystyssä. Erota ei voi, vaikka tapahtuisi mitä. Lapsethan tossa kärsii, mutta kuulemma parempi kuin ero, vaikka ei todellakaan ole. 

 

Näissä aina ihmetyttää, että mitä kamaluuksia siinä liitossa oikein tapahtuu, että lapsetkin oikein kärsivät? Siitä olen samaa mieltä, että jos lapset näkevät vanhemmat aina vain riitelemässä eikä hyviä hetkiä ole ollenkaan, liitossa ei ole järkeä. Mutta miten tuollaiseen tilanteeseeen oikein normaalit ihmiset ajautuvat? Miksi ei osattaisi vaalia sitä hyvää, mikä on suhteessa ollut silloin, kun siihen on ryhdytty?

 

Minusta on normaalia, että kaikissa ihmissuhteissa ja myös avioliitossa tulee monenlaisia tunteita. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, jos ei yritäkään vaalia avioliittoaan, päästä yli hankalista vaiheista. Kuinka moni lapsi muka valitsee mieluummin valitsee olla osana avioeroperhettä kuin perustyytyväistä ydinperhettä?

Ei varmaan kukaan, mutta jos se ydinperhe EI ole perustyytyväinen, niin silloin tuota vaihtoehtoa ei ole. 

Ja usein nämä vaikeat vuodet asettuvat juuri siihen kohtaan, jossa lapset elävät lapsuuttaan ja ainoa kokemus ydinperheestä on jatkuva riitely. Ei sitä lapsuutta muuta miksikään se, että vanhemmat on myöhemmässä elämänvaiheessa onnellisia liitossaan.

Pahimmassa tapauksessa jälkikasvu saa viestin että väkivalta parisuhteessa on ookoo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä että jokaisessa liitossa on vaikeita aikoja. Joskus ne kestää pitkäänkin. Siitä on pitkä matka siihen että liitto on pelkkä onneton kulissi. En halua antaa lapsille mallia että ratkaisu on lähteä silloin vain menemään. Jos ei ole oikeasti vaikeita ongelmia, kuten pettämistä, en näe mitään syytä erolle. Ap

Vanhempien pitkä vaikea vaihe on myös lapsille pitkä vaikea vaihe. Lapsille se on vain huomattavasti tuhoisampaa, koska he kokevat sen kaiken herkässä kasvuvaiheessa siinä missä vanhemmat valmiina aikuisina.

Suomessa yleisimmät eroon johtavat syyt ovat puolison päihdeongelma, väkivalta ja pettäminen. Yleinen narratiivi siitä, että vanhemmat eroaisivat herkästi kevyistä syistä, koskee vain pientä osuutta vanhemmista, vaikka heidät tykätäänkin yleistää näkyvimmiksi eroajiksi.

Ja tätä tarinaa kevyesti eroavista tietyst vahvistaa se, että moni ihminen pitää korrektisti suhteen sisäiset asiat omana tietonaan. Suhteessa on voinut olla isojakin ongelmia tai vaikea tilanne kestänyt pitkään, mutta koska ei haluta avautua omista asioista ja halutaan kunnioittaa myös entisen kumppanin yksityisyyttä, kerrotaan sukulaisille, tuttaville, työkavereille ja muille jotain, mikä kuulostaa kevyeltä: "me vaan kasvettiin erilleen", "välitetään toisistamme tosi paljon ja ollaan tosi hyvissä väleissä, mutta suhde ei vaan toiminut". Moni kuulija ei hienotunteisesti osaa ymmärtää, että tuo on vain kohtelias tapa sanoa, että "asiani eivät kuulu sinulle", ja sitten nämä jäävät palstoille ihmettelemään, että miksi ihmiset eroavat ihan toimivistakin suhteista vaan siksi, että ei just nyt satu kauheasti huvittamaan.

Enpä nyt sanoisi. Sekä omat vanhempani että lasteni isän vanhemmat ovat vielä yhdessä, mutta en pidä ydinperhettä tärkeänä asiana. Perhe on mielestäni ensisijainen ydinperheeseen nähden ja ehjät perheenjäsenet tärkeämpiä kuin ehjä perhe. Ihan rehellisesti, kyllähän se on niin, että tavallisin eron syy on miespuolison ongelmakäytös, ja sehän useammin ei muutu kuin muuttuu. Näin se on ennenkin ollut. Kun väkivaltainen isä/aviomies on lähtenyt lätkimään tai kuollut, muun perheen elämä on muuttunut kertaheitolla ihanammaksi.

Mä olen risasta perheestä ja oma liitto on kestänyt 32 vuotta. Mieheni on myös huonosta perheestä.

Siskoni on eronnut kerran. Eka liitto kesti 12 vuotta ja nyt on toisessa ollut 15 vuotta.

Veljellä on parisuhteita ollut kymmeniä.. lapset on tehnyt yhden kanssa. Ovat yhdessä, mutta pettämistä on ollut veljen puolelta.

Keetooko tämä sitten yhtään mitään? Tuskin.

Mun vanhemmat on olleet yhdessä 65 vuotta ja jatkavat edelleen. Mieheni taas kasvoi ongelmallisessa uusperheessä.

Me ollaan ja pysytään yhdessä, vaikka suhteessa on ollut paljon isoja ongelmia, ja varmasti olisi ollut viisaampaa erotakin.

Ei kuitenkaan kummankaan tausta tähän ole vaikuttanut, vaan ihan oma sitoutuneisuus.

Varmasti riippuu paljon siitäkin, että millainen se omien vanhempien liitto on ollut? Meillä on onnellinen avioliitto. Niin oli myös omilla vanhemmillani ja mieheni vanhemmat ovat olleet naimisissa yli 50 vuotta. Mieskään ei muista, että olisi koskaan nähnyt heidän kunnolla edes riidelleen. Uskon siihen, että onnellinen liitto antaa lapsille mallia siitä, että pysytään yhdessä ja tehdään töitä liiton eteen, vaikka joskus on vaikeaakin. Esim. oma isäni oli reissutöissä ja miehen vanhemmat ovat käyneet läpi perheyrityksen konkurssin.

Omille lapsilleni olen sanonut, että katsokaa sitä, miten seurustelukumppanin vanhemmat kohtelevat toisiaan. Sen mallin kumppani usein tuo mukanaan.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti riippuu paljon siitäkin, että millainen se omien vanhempien liitto on ollut? Meillä on onnellinen avioliitto. Niin oli myös omilla vanhemmillani ja mieheni vanhemmat ovat olleet naimisissa yli 50 vuotta. Mieskään ei muista, että olisi koskaan nähnyt heidän kunnolla edes riidelleen. Uskon siihen, että onnellinen liitto antaa lapsille mallia siitä, että pysytään yhdessä ja tehdään töitä liiton eteen, vaikka joskus on vaikeaakin. Esim. oma isäni oli reissutöissä ja miehen vanhemmat ovat käyneet läpi perheyrityksen konkurssin.

 

Omille lapsilleni olen sanonut, että katsokaa sitä, miten seurustelukumppanin vanhemmat kohtelevat toisiaan. Sen mallin kumppani usein tuo mukanaan.

Pitkä liitto = onnellinen liitto?

Mulla ei ole kokemusta ydinperheestä. Äitini on ollut kolmasti naimisissa ja alkoholisti, isäni kahdesti naimisissa. Yksi täyssisarus on ja puolisisaruksia seitsemän. Lapsuus oli heitteillejättöä, viinaa, väkivaltaa, turvattomuutta ja rakkaudettomuutta.

Siltikään minulle ydinperhe ei ole ollut mikään pakko juttu, vaikka itse olenkin ollut avioliitossa 26 vuotta. Olen pitkässä liitossa rakkaudesta aviomiestäni kohtaan. Meillä on ollut ihana yhteinen taival ja lapsemme ovat tulleet täysi-ikäisiksi. Meillä ei ole mitään syytä erota, päinvastoin, vihdoinkin saamme nauttia elämästä, matkustelusta jne kahden!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lähipiirissä huomannut, että erolapsille ydinperhe on jopa liian tärkeä. 

Omien vanhempien ero ollut liian rankka ja yritetään pitää sitä omaa suhdetta väkisin pystyssä. Erota ei voi, vaikka tapahtuisi mitä. Lapsethan tossa kärsii, mutta kuulemma parempi kuin ero, vaikka ei todellakaan ole. 

 

Näissä aina ihmetyttää, että mitä kamaluuksia siinä liitossa oikein tapahtuu, että lapsetkin oikein kärsivät? Siitä olen samaa mieltä, että jos lapset näkevät vanhemmat aina vain riitelemässä eikä hyviä hetkiä ole ollenkaan, liitossa ei ole järkeä. Mutta miten tuollaiseen tilanteeseeen oikein normaalit ihmiset ajautuvat? Miksi ei osattaisi vaalia sitä hyvää, mikä on suhteessa ollut silloin, kun siihen on ryhdytty?

 

Minusta on normaalia, että kaikissa ihmissuhteissa ja myös avioliitossa tulee monenlaisia tunteita. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, jos ei yritäkään vaalia avioliittoaan, päästä yli hankalista vaiheista. Kuinka moni lapsi muka valitsee mieluummin valitsee olla osana avioeroperhettä kuin perustyytyväistä ydinperhettä?

Huomaamme kyllä että ymmärryksessäsi on puutteita. Perustyytyväiseen malliin tarvitsee kaksi ihmistä jotka sekä haluavat että osaavat homman. Moni muuttuu lasten jälkeen jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lähipiirissä huomannut, että erolapsille ydinperhe on jopa liian tärkeä. 

Omien vanhempien ero ollut liian rankka ja yritetään pitää sitä omaa suhdetta väkisin pystyssä. Erota ei voi, vaikka tapahtuisi mitä. Lapsethan tossa kärsii, mutta kuulemma parempi kuin ero, vaikka ei todellakaan ole. 

 

Näissä aina ihmetyttää, että mitä kamaluuksia siinä liitossa oikein tapahtuu, että lapsetkin oikein kärsivät? Siitä olen samaa mieltä, että jos lapset näkevät vanhemmat aina vain riitelemässä eikä hyviä hetkiä ole ollenkaan, liitossa ei ole järkeä. Mutta miten tuollaiseen tilanteeseeen oikein normaalit ihmiset ajautuvat? Miksi ei osattaisi vaalia sitä hyvää, mikä on suhteessa ollut silloin, kun siihen on ryhdytty?

 

Minusta on normaalia, että kaikissa ihmissuhteissa ja myös avioliitossa tulee monenlaisia tunteita. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, jos ei yritäkään vaalia avioliittoaan, päästä yli hankalista vaiheista. Kuinka moni lapsi muka valitsee mieluummin valitsee olla osana avioeroperhettä kuin perustyytyväistä ydinperhettä?

Sun käsitys parisuhteesta on aika naiivi. 

Ihmiset muuttuvat, myös sen parisuhteen aikana. Et sä ole alkanut parisuhteeseen sen ihmisen kanssa, josta sä eroat. 

Ongelmia suhteessa on myös eritasoisia. Jotkut on ratkottavissa, vakavammat ei korjaannu koskaan. Haaste on tietää kummasta on kyse. 

Mutta ei se ole järkevää jäädä huonoon suhteeseen sen takia, että on vannonut ettei koskaan eroa omien vanhempiensa eron jättämien jälkien takia. 

Aika monelle ongelma syntyy siitä että mies on kaavaillut perheen elämän kulkevan hänen kikkelinsä ympärillä, myös lasten jälkeen. Pahimmassa tapauksessa äiti hoitaa puolet talouden tuloista ja 90 % kotitöistä. Palkaksi saa halveksuntaa tai pettämistä koska "pihtaa". Mies harrastaa, naisella ei ole aikaa. Nainen kertoo että asetelma ei ole reilu ja edes pieni romantiikka olisi kiva ja mies tuhahtelee prinsessalle. Nainen eroaa ja suku syyllistää kun pitäisi ajatella lapsia.

Omat vanhemmat erosivat kun olin 3 v enkä isääni oikei nähnyt sen jälkeen. Käytti huumeita.  Sitten tuli isäpuoli ja velipuoli. En edes osannut haaveilla perheestä ennenkuin 35 vuotiaana, tapasin ex mieheni  ja menimme naimisiin ja saimme lapsen. Haaveilin monesta lapsesta. Ydinperheessä pysyminen oli minulle todella tärkeää mutta mies  halusi erota ja löysi heti uuden suhteen. Meillä oli suhteessa paljon ongelmia pitkään mutta perhe oli niin tärkeä että ummistin silmäni ongelmilta. Päivittäin itken perheeni menetystä. Olen nyt yh,  enkä aio olla suhteessa enää koskaan, jotenkin tunnen edelleen että olen aviovaimo vaikka erosta on jo aikaa.