Lue keskustelun säännöt.
Haluaisin jättää mieheni - hänellä alkava muistisairaus
12.09.2026 |
Äitini on hoitanut dementoitunutta isääni yli 10v. Isälle on etsitty paikkaa hoitokodista, mutta on kuulemma liian hyväkuntoinen. Isää ei kuitenkaan voi jättää yksin ollenkaan, äiti on isän vartija ja koti on äidille vankila. Äidillä ei ole ollut omaa elämää koko sinä aikana, kun isä on sairastanut. Asun 450 km päässä, enkä pysty auttamaan.
Nyt huomaan 58v miehelläni samoja oireita, kuin isälläni oli, kun hän sairastui dementiaan.
En kestä ajatusta, että joutuisin itse samaan tilanteeseen kuin missä äitini elää.
En kestä.
Kommentit (467)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma lukunsa on yrittää pärjätä persoonallisuushäiriöisen muistisairaan kanssa jonka elämänfilosofia on aina ollut olla vastahankaan ja muistisairaana x 100.
Totta. Vaativa persoona ei muutu muistisairauden myötä vaan päin vastoin korostuu.
Ei se aina korostu. Mistä tuon vedit?
Jotkut muuttuu täysin ja joillain korostuu omat piirteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet luvannut miehellesi olla hänen tukenaan kunnes kuolema teidät erottaa, joten mihinkään et lähde vaan huolehdit miehestäsi. Tätini on hoitanut muistisairasta miestään jo seitsemän vuotta, raskasta se on mutta alttarilla on aikoinaan luvattu ja nyt on aika pitää kiinni siitä lupauksesta.
Käsittääkseni AP on avoliitossa?
Olen asistenttina miehelle, 65 vuotta. Hänen kaunis rouva on niin tarkkana että hän voi hyvin kaikin puolin ja on siisti ja hyvin pukeutunut.Minä taas hoidan ruokapuolen, gourmetruokaa melkeen joka päivä, Kauniit kulissit, kaunis koti, hyvä avioliitto.
Tietty kärsin itsekin rouvan puolesta, kaunis nainen hyvässä iässä ja niin taitava sekä työelämässä että yksityisesti. Hän ei valita, mutta ymmärrän mikä taakka hänelle kun miehensä sairastui aivan liian nuorena. Ja mies ymmärtää että tämä tilanne on vaikea. Hänkin haluaisi elää kuin ennen, mennä töihin , ajaa autoa jne.
Mutta valitettavasti tämä ei ole mahdollista.,
Kuka lohduttaisi "Nyytiä" , tuli mieleen.
En tiedä mitä tekisin vastaavassa tilanteessa! Srn kuitenkin tiedän etten pystyisi hoitamaan miestäni. Hän on 30cm pidempi ja 30kg painavampi roteva mies. Itse kipusairaana en pystyisi mitenkään nosteleman häntä tai hillitsemään esim alzheimerissa tyypillistä väkivaltaisuutta.
Tällä ei ole mitään tekemistä rakkauden tai rakkaudettomuuden kanssa vaan puhtaasti kyse on selviämisestä ja itsesuojelusta.
Olen myös itse kieltänyt omia perheenjäseniä ryhtymästä omaiahoitajakseni jos em tulisi minulle. En halua sitä riesaa kenellekään! Menen kuusen alle pakkaseen viimeisenä kirkkaana tajunnan hetkenäni mieluummin
Tärkeää on, että muistisairaus diagnosoidaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, silloin vielä apua löytyy hidastamaan taudin kulkua.
On myös tärkeää, että kun muistisairaus on edennyt jo niin pitkälle, että omainen ei pysty elämään lainkaan normaalia elämää vaan esimerkiksi valvoo yöt, ja kerta kaikkiaan väsyy, niin muistisairaalle etsitään hoitopaikka.
Mieluiten jo ennen tilanteen menemistä liian pitkälle, niin että omainen on aivan lopussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet luvannut miehellesi olla hänen tukenaan kunnes kuolema teidät erottaa, joten mihinkään et lähde vaan huolehdit miehestäsi. Tätini on hoitanut muistisairasta miestään jo seitsemän vuotta, raskasta se on mutta alttarilla on aikoinaan luvattu ja nyt on aika pitää kiinni siitä lupauksesta.
"Sadistinen persoonallisuushäiriö on persoonallisuushäiriö, johon sisältyy toisen kärsimyksestä nauttiminen."
Sinä näytät olevan tuollainen, aika moni ketjussa näkyy olevan.
"There isn’t a general statistic on sadism, but research shows that it is more common than people tend to think. In a study a few years ago, 54% of the people taking part in the study scored as sadists in the experiment, which was a higher number than was expected."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistisairaus on asia, joka koskettaa myös puolisoa tosi syvästi. Alkuvaiheessa muistisairaan kanssa vielä pärjää, mutta kun tullaan siihen vaiheeseen, että häntä joutuu koko ajan vahtimaan, joutuu ehkä yölläkin valvomaan eri syistä hänen takiaan tai muistisairas alkaa olla aggressiivinen, niin silloin on etsittävä hänelle hoivapaikka.
Hyvä tuttavani sinnitteli liian pitkään muistisairaan miehensä kanssa kotona. Hän ei lopulta jaksanut enää mitään, koska ei saanut yölläkään nukuttua. Hän ei voinut lähteä minnekään, ennen kuin sai jonkun vahtimaan miestään. Mies oli toisinaan aggressiivinen, löi tuttavaani, eikä suostunut pesulle.
Tuota oli jatkunut jo kauan. Sitten huoli-ilmoitusten kautta ja tuttavalle järkeä puhumalla, mies saatiin hoitopaikkaan.
Älkää antako tilanteen mennä liian pitkälle. Vaikka muistisairas on rakas ihminen, niin hän on muuttunut niin paljon, ettei ole syytä omaa terveyttään uhrata hänen takiaan. Parempi, että käy häntä sitten katsomassa hoivakodissa.Miten tämä liittyy aloittajan "ongelmaan"?
Miten niin ei liittyisi? Samasta aiheestahan tuossa on kysymys. Minusta tuo oli hyvä kommentti.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mitä tekisin vastaavassa tilanteessa! Srn kuitenkin tiedän etten pystyisi hoitamaan miestäni. Hän on 30cm pidempi ja 30kg painavampi roteva mies. Itse kipusairaana en pystyisi mitenkään nosteleman häntä tai hillitsemään esim alzheimerissa tyypillistä väkivaltaisuutta.
Tällä ei ole mitään tekemistä rakkauden tai rakkaudettomuuden kanssa vaan puhtaasti kyse on selviämisestä ja itsesuojelusta.
Olen myös itse kieltänyt omia perheenjäseniä ryhtymästä omaiahoitajakseni jos em tulisi minulle. En halua sitä riesaa kenellekään! Menen kuusen alle pakkaseen viimeisenä kirkkaana tajunnan hetkenäni mieluummin
Ymmärrän tilanteesi ja mietin miten tällainen voitaisi ratkaista.Muistan erään ihanan rouvan jolla myös 2 metrinen mies , joka sairastui. Jouduin silloin tällöin soittamaan hänelle ja kertoa että nyt on PG karannut.Ja tämä lyhyt sairaalloinen ihminen tuli ja haki hänet kotiin yön selässä.MIetin mitenkähän se loppui..........Muutin alueelta...
Vierailija kirjoitti:
En kyllä katselisi ja kuuntelisi tuollaista naista.
Mietin omalle kohdalle. Jos sun ukkos jättäisi sut muistisairaan
Olen samaa mieltä. Nämä alapeukutukset kertoo monen suomi-naisen todellisesta luonteesta. Itsekästä ja törkeää jättää kumppani tuossa vaiheessa. Uskon karmaan ja toivon että aloittaja kohtaa sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistisairaus on asia, joka koskettaa myös puolisoa tosi syvästi. Alkuvaiheessa muistisairaan kanssa vielä pärjää, mutta kun tullaan siihen vaiheeseen, että häntä joutuu koko ajan vahtimaan, joutuu ehkä yölläkin valvomaan eri syistä hänen takiaan tai muistisairas alkaa olla aggressiivinen, niin silloin on etsittävä hänelle hoivapaikka.
Hyvä tuttavani sinnitteli liian pitkään muistisairaan miehensä kanssa kotona. Hän ei lopulta jaksanut enää mitään, koska ei saanut yölläkään nukuttua. Hän ei voinut lähteä minnekään, ennen kuin sai jonkun vahtimaan miestään. Mies oli toisinaan aggressiivinen, löi tuttavaani, eikä suostunut pesulle.
Tuota oli jatkunut jo kauan. Sitten huoli-ilmoitusten kautta ja tuttavalle järkeä puhumalla, mies saatiin hoitopaikkaan.
Älkää antako tilanteen mennä liian pitkälle. Vaikka muistisairas on rakas ihminen, niin hän on muuttunut niin paljon, ettei ole syytä omaa terveyttään uhrata hänen takiaan. Parempi, että käy häntä sitten katsomassa hoivakodissa.Miten tämä liittyy aloittajan "ongelmaan"?
Miten niin ei liittyisi? Samasta aiheestahan tuossa on kysymys. Minusta tuo oli hyvä kommentti.
Eri
No eihän ollut. Aloittajan mies on unohtanut vain lompakon ja avaimet, eikä hänellä ole edes todettu muistisairautta.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mitä tekisin vastaavassa tilanteessa! Srn kuitenkin tiedän etten pystyisi hoitamaan miestäni. Hän on 30cm pidempi ja 30kg painavampi roteva mies. Itse kipusairaana en pystyisi mitenkään nosteleman häntä tai hillitsemään esim alzheimerissa tyypillistä väkivaltaisuutta.
Tällä ei ole mitään tekemistä rakkauden tai rakkaudettomuuden kanssa vaan puhtaasti kyse on selviämisestä ja itsesuojelusta.
Olen myös itse kieltänyt omia perheenjäseniä ryhtymästä omaiahoitajakseni jos em tulisi minulle. En halua sitä riesaa kenellekään! Menen kuusen alle pakkaseen viimeisenä kirkkaana tajunnan hetkenäni mieluummin
Eihän kukaan voi tietää, miten sairaus etenee. Ei meillä äidin Alzheimerin tauti aiheuttanut aggressioita eikä häntä kukaan nostellut. Hän oli hyvässä fyysisessä kunnossa sairastuessaan. Jatkoi päivittäisiä kävelylenkkejä ja kesäisin käytiin uimassa. Uimataito säilyi, vaikka sanat katosivat.
Hän muuttui lähinnä passiiviseksi ja aloitekyvyttömäksi. Mielellään olisi vain istunut paikallaan. Yleensä oli hyvällä tuulella, joskus totinen. Toki oltiin huolissamme, koska hän saattoi lähteä ulos yksin. Sitten kun palasi kotiin, ei osannut avata ovea. Naapurit siinä kerrostalossa auttoivat. Kotihoidon lääkäri kysyi, onko hän eksynyt. Eihän me voitu sitä tietää, koska kotihoito kävi aamulla ja illalla. Siinä välissä voi tapahtua mitä vaan ja kun hän ei puhunut sanaakaan, miten senkin olisi selvittänyt, onko ollut hukassa. Kun käytiin lenkillä yhdessä (minun työpäiväni jälkeen), usein syötiin ensin ja lähdettiin ulkoilemaan. Hän käveli reipasta tahtia ja mielestäni osasi kotiin, mutta kuljimme tuttuja reittejä. Kerran sitten oli ollut poliisin hälytystehtävä, että puhumaton nainen kulkee edes takaisin jossain tiellä, mistä lenkkeilijä oli hänet löytänyt. Se oli 5 km päässä kotoa. Poliisit oli saatelleet kotiin ja soittaneet kotihoitoon, josta hoitaja soitti minulle. Menin yöksi äidin luo. Pelotti jättää hänet aamulla sinne, vaikka hän ei ollut sekava tai mitenkään levoton. Ajattelin, että kun lähden töihin, lähteeköhän perään. Pian tuon tapauksen jälkeen hän sai paikan hoivakodista.
Ei hän hoivakodissakaan ollut aggressiivinen ja omin jaloin käveli. Myöhemmin tuli sitten teputtelua, jossa jäi paikalleen askeltamaan, ei saanut siirryttyä eteenpäin. Tarvitsi avustamista liikkumiseen, mutta ei mitään pyörätuolia tai nostelua. Hän alkoi myös nukkua paljon. Usein jos menin töiden jälkeen käymään, hän oli syönyt päivällisen ja mennyt itse sänkyyn nukkumaan, sinne hakeutui ja hoitajat tietysti katsoivat, ettei kaadu, jos jalat jää teputtamaan. Nalle kainalossaan nukkui. Samaa hän teki kuulemma keskellä päivää, että hakeutui syönnin jälkeen pitkälleen ja joskus nukkui nojatuolissa. Samalla tavalla rauhallisesti hän oli nukkunut lopullisesti pois, nojatuoliin. Kukaan ei nähnyt, mutta siitä hoitaja hänet löysi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistisairaus on asia, joka koskettaa myös puolisoa tosi syvästi. Alkuvaiheessa muistisairaan kanssa vielä pärjää, mutta kun tullaan siihen vaiheeseen, että häntä joutuu koko ajan vahtimaan, joutuu ehkä yölläkin valvomaan eri syistä hänen takiaan tai muistisairas alkaa olla aggressiivinen, niin silloin on etsittävä hänelle hoivapaikka.
Hyvä tuttavani sinnitteli liian pitkään muistisairaan miehensä kanssa kotona. Hän ei lopulta jaksanut enää mitään, koska ei saanut yölläkään nukuttua. Hän ei voinut lähteä minnekään, ennen kuin sai jonkun vahtimaan miestään. Mies oli toisinaan aggressiivinen, löi tuttavaani, eikä suostunut pesulle.
Tuota oli jatkunut jo kauan. Sitten huoli-ilmoitusten kautta ja tuttavalle järkeä puhumalla, mies saatiin hoitopaikkaan.
Älkää antako tilanteen mennä liian pitkälle. Vaikka muistisairas on rakas ihminen, niin hän on muuttunut niin paljon, ettei ole syytä omaa terveyttään uhrata hänen takiaan. Parempi, että käy häntä sitten katsomassa hoivakodissa.Aloittajaa ei ainakaan voi syyttää liian pitkään jaksamisesta. Miehellä ei ole edes todettu muistisairautta, niin aloittaja on jättämässä hänet ja toteaa ettei jaksa. :D
Ennen diagnoosia tulee monenlaista sähläystä ja laiminlyöntiä, käytöshäiriöitä jne.
Puoliso voi olla jo todella väsynyt siinä vaiheessa kun virallinen diagnoosi tulee ja tuolloinkaan ei vielä olla lähelläkään laitospaikkaa.
Olen tavannut muistisairaita ja heidän omaisiaaan työssäni sairaanhoitajana ja usein puoliso kertoo että sairastunut kävi pitkään vielä töissä, pärjäsi siellä jotenkin autopilotilla. Kotona sen sijaan käytös oli muuttunutta, aloitekyvyttömyyttä, jankutusta, ärtyneisyyttä, puhumattomuutta, passiivisuutta, epäluuloisuutta. Ja kaikki tuo ennen kuin mitään muistiin liittyvää oli edes nähtävissä.
Eräs puoliso kertoi, että kun varsinainen unohtaminen alkoi se oli lähes helpotus, jankkaaminen ja passiivisagressiivinen epäluuloinen kyräily loppui silloin.
Muistisairaudet ovat julmia ja armottomia ja rankkoja läheisille. Ei sairastunut tajua käyttäytyvänsä tavoilla, jotka ovat satuttavia ja raskaita perheenjäsenille ja sairaudentunnottomuus on tavallista alkuvaiheessa.
Hoitaminen itse kotona ei todellakaan ole hyvä vaihtoehto, siinä on kahta kaksi hoidontarpeessa olijaa. Sairastuneella voi vielä olla pitkäänkin raavaan aikuisen voimat, mutta ei mitään käsitystä siitä miten säädellä niitä. Luonteen ei niin ihanat puolet tulevat korostetusti esiin empatiakyvyn ja tietynlaisten suodattimien kadotessa. Jos terve puoliso on vielä työelämässä, miten hoitaminen ja työnteko onnistuvat? Muistisairas ei pärjää yksin. Omaishoidon tuki on niin pieni, että sillä ei elä.
Hirveän raskas tilanne ja päätökset joutuu terve puoliso tekemään yksin. Paljon voimia Ap ja kaikki muut samassa tilanteessa olijat!
Se riippuu niin sairauden laadusta. Sekava puolisoa varkaaksi syyttelevä ja omiaan kuvitteleva voi olla vaarallinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu niin sairauden laadusta. Sekava puolisoa varkaaksi syyttelevä ja omiaan kuvitteleva voi olla vaarallinen.
Lisään että oma mieheni on alkanut käyttäytyä oudosta ja epäilen otsaohimolohkorappeumaa. Syyttelee muita siitä mitä itse tekee ja muuttunut halveksivaksi minua kohtaan. Vaihtoi auton ja otti siihen parin vuoden lisävaluutuksen ja kaksi viikkoa tästä oli jo vaihtamassa autoa. Kyse kymppitonnien autoista ja se eka oli kuulemma sellainen jonka on aina halunnut. Möi sijoitusasunnon puoleen hintaan ja ei ymmärrä että se tuotti vuokralla huiman tuoton joka vuosi. Näki vain siitä tulleet verot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistisairaus on asia, joka koskettaa myös puolisoa tosi syvästi. Alkuvaiheessa muistisairaan kanssa vielä pärjää, mutta kun tullaan siihen vaiheeseen, että häntä joutuu koko ajan vahtimaan, joutuu ehkä yölläkin valvomaan eri syistä hänen takiaan tai muistisairas alkaa olla aggressiivinen, niin silloin on etsittävä hänelle hoivapaikka.
Hyvä tuttavani sinnitteli liian pitkään muistisairaan miehensä kanssa kotona. Hän ei lopulta jaksanut enää mitään, koska ei saanut yölläkään nukuttua. Hän ei voinut lähteä minnekään, ennen kuin sai jonkun vahtimaan miestään. Mies oli toisinaan aggressiivinen, löi tuttavaani, eikä suostunut pesulle.
Tuota oli jatkunut jo kauan. Sitten huoli-ilmoitusten kautta ja tuttavalle järkeä puhumalla, mies saatiin hoitopaikkaan.
Älkää antako tilanteen mennä liian pitkälle. Vaikka muistisairas on rakas ihminen, niin hän on muuttunut niin paljon, ettei ole syytä omaa terveyttään uhrata hänen takiaan. Parempi, että käy häntä sitten katsomassa hoivakodissa.Aloittajaa ei ainakaan voi syyttää liian pitkään jaksamisesta. Miehellä ei ole edes todettu muistisairautta, niin aloittaja on jättämässä hänet ja toteaa ettei jaksa. :D
Ennen diagnoosia tulee monenlaista sähläystä ja laiminlyöntiä, käytöshäiriöitä jne.
Puoliso voi olla jo todella väsynyt siinä vaiheessa kun virallinen diagnoosi tulee ja tuolloinkaan ei vielä olla lähelläkään laitospaikkaa.
Olen tavannut muistisairaita ja heidän omaisiaaan työssäni sairaanhoitajana ja usein puoliso kertoo että sairastunut kävi pitkään vielä töissä, pärjäsi siellä jotenkin autopilotilla. Kotona sen sijaan käytös oli muuttunutta, aloitekyvyttömyyttä, jankutusta, ärtyneisyyttä, puhumattomuutta, passiivisuutta, epäluuloisuutta. Ja kaikki tuo ennen kuin mitään muistiin liittyvää oli edes nähtävissä.
Eräs puoliso kertoi, että kun varsinainen unohtaminen alkoi se oli lähes helpotus, jankkaaminen ja passiivisagressiivinen epäluuloinen kyräily loppui silloin.
Muistisairaudet ovat julmia ja armottomia ja rankkoja läheisille. Ei sairastunut tajua käyttäytyvänsä tavoilla, jotka ovat satuttavia ja raskaita perheenjäsenille ja sairaudentunnottomuus on tavallista alkuvaiheessa.
Hoitaminen itse kotona ei todellakaan ole hyvä vaihtoehto, siinä on kahta kaksi hoidontarpeessa olijaa. Sairastuneella voi vielä olla pitkäänkin raavaan aikuisen voimat, mutta ei mitään käsitystä siitä miten säädellä niitä. Luonteen ei niin ihanat puolet tulevat korostetusti esiin empatiakyvyn ja tietynlaisten suodattimien kadotessa. Jos terve puoliso on vielä työelämässä, miten hoitaminen ja työnteko onnistuvat? Muistisairas ei pärjää yksin. Omaishoidon tuki on niin pieni, että sillä ei elä.
Hirveän raskas tilanne ja päätökset joutuu terve puoliso tekemään yksin. Paljon voimia Ap ja kaikki muut samassa tilanteessa olijat!
Aloittajan miehen muistihäiriöt johtuvat todennäköisemmin kilpirauhasen toimintahäiriöstä, B12-vitamiinin puutoksesta, sydämen vajaatoiminnasta, hoitamattomasta uniapneasta tai masennuksesta.
58-vuotiaana sairastuminen etenevään muistisairauteen on varsin harvinaista.
Oireet kyllä ilmeisesti vaihtelee. Meillä ei ollut äidilläni mitään väkivaltaisuutta, siis fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa. Aluksi oireet oli ärtymystä ja samojen asioiden jankkaamista. Paljonko se kello on, eikö jo syödä, moneltakos juodaan kahvit, paljonko se kello on, eikös se ole jo ilta.
Hätäisyyttä ja kiirehtimistä kaikessa. Jos mentiin kauppaan, sieltä olisi pitänyt 5 minuutissa ehtiä ulos, ja minua hävetti, kun kassajonossa kuului, että mitä ne nyt siellä viivyttelee, pankaa tavarat hihnalle ja sitten maksu. Jos hänelle sanoi, että ole hiljaa, hän tahallaan toisti kovemmalla äänellä.
Sitten kun nuo alkuajat oli ohi, jatkui se kellon kysyminen. Keskellä yötäkin, että paljonko se kello on. Vastasin, että nuku, nyt on yö. Joskus tyytyi siihen ja joskus nousi ylös pyörimään. Kerran kun kävin asioilla, oli keittänyt kahvit sillä aikaa. Keittiö lainehti. Suodatinpussi unohtunut, porot tukkineet koneen ja kahvit pitkin pöytiä ja lattioita. Toisella kertaa kun olin asioilla ja kävin myös kuntosalilla, oli vesihana auki. Hän oli käynyt vessassa ja varmaan pessyt kädet, mutta jätti veden täysillä valumaan.
Sitten kun looginen puhe alkoi vähentyä, se oli jankuttamista: tyt-tyt-tyttö, tyt-tyt-tyttö, kello, kello, kello. Lauseita tuli, mutta ne saattoi olla vaikkapa näin: yö työ peli pippeli meni tien yli. No mitä siitä pitäisi ajatella? Ja v*ttu tuli välillä, mutta ei vihaisesti, vaan vähän kuin lapsi toistelisi rumaa sanaa. Kerran oltiin hautajaisissa. Hän halusi vessaan kirkossa 3 kertaa. Nousi vain ylös ja sanoi, että kusi, kusi, kusi. Ja vessassa tiristi joka kerta pienen lirun. Ehkä häntä kuitenkin vain ahdisti ja oli suru kuolemasta. Se vessa oli muutenkin monesti mielessä. Housuun ei kyllä kotona asuessa mennyt yleensä mitään, vaikka inkot oli varalla.
Hoitopaikkaan siirtyminen tapahtui minun mielestäni helposti. Hän sairastui ripuliin, joka ei ottanut parantuakseen ja joutui siksi ensin sairaalaan ja sieltä vuodeosastolle. Koska makasi paljon sängyssä 2 viikon ajan, liikkuminen muuttui huonommaksi. Todettiin, että kotiin ei voi tulla, kun on vain pieni vessa, jonne ei pääse pyörätuolilla. Minusta hän jopa piristyi, kun pääsi hoitopaikkaan. Omaishoitoaopimus päättyi. En minä kokenut, että olisi pakotettu omaishoitajaksi. Toisaalta minulla ei myöskään ole kokemusta, että olisi ollut kertaakaan väkivaltainen. Häntä ei myöskään tarvinnut millään tavalla nostella, koska kulki omin jaloin. Raskaus liittyi lähinnä siihen valvonnan tarpeeseen, ettei sattuisi mitään. Kyllähän minä yritin lähes joka päivä tehdä muita asioita, käydä asioilla tai kirjastossa tai kuntosalilla. Omaistani ei oltu katsottu niin hoidolliseksi, että ympäri vuorokauden olisi tarvinnut valvoa, mutta ei silti olisi tullut mieleenkään jättää yön ajaksi yksin.
Vierailija kirjoitti:
Isäni alkaa ryytyä kokonaan äitini hoitamiseen, ovathan he kumpikin yli 87 vuotiaita. Äiti hiipuu hitaasti. Mutta on nyt tilassa, jossa elelee lähes omassa maailmassaan. Mutta jokainen päivä on kuin päiväni murmelina - elokuvassa.
Hänen fyysinen kuntonsa on kohtalainen, joten toimittelee asioita taloudessa. Vääntelee lieden päälle, pläjäyttää mikron hurisemaan tyhjnä, repii valoverhot alas ja huuhtoo ne vessasta alas. Käy pakastimella, jättää oven raolleen. Heittää kissanhiekat parvekkeelta, yrittää alkaa punnita itseään talousvaálla. Hän on kokopäiväisesti vahdittava, aivan kuin pieni lapsi. Perässä ei vain ehdi mennä, kun on jatkuva vaaratilanne päällä.
Hän ei tajua tietenkään tilaansa ja selittää sossutädeille kuinka leipoo ja laittaa ruokaa, hoitaa koko huushollin ja perunamaan vielä ekstrana. Ja he uskovat, apua ei saada mistään.
Eikä toisen ihmisen, olkoon vaan puoliso ole mitenkään mielekästä asua päivästä toiseen ihmisen kanssa, joka ei tajua mistään mitään. Lapsikin kasvaa ja alkaa tajuamaan asioita. Muistisairas vain taantuu enemmän ja enemän.
Älä puhu palturia ,etteivät sossutädit usko. Sinun täytyy sanoa kaikki nämä asiat ääneen hänelle ja kirjata ne ylös paperille sekä antaa kopio sille ”sossutädille” kertoen ,että se on heidän vastuullaan nyt ,kun heillä on mustaa valkoisella kaikista vaaratilanteista ja sinä et pysy enää häntä valvomaan ja holtaaman. Näin teki tuttavani ja sai hoivapaikan suht pian.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni alkaa ryytyä kokonaan äitini hoitamiseen, ovathan he kumpikin yli 87 vuotiaita. Äiti hiipuu hitaasti. Mutta on nyt tilassa, jossa elelee lähes omassa maailmassaan. Mutta jokainen päivä on kuin päiväni murmelina - elokuvassa.
Hänen fyysinen kuntonsa on kohtalainen, joten toimittelee asioita taloudessa. Vääntelee lieden päälle, pläjäyttää mikron hurisemaan tyhjnä, repii valoverhot alas ja huuhtoo ne vessasta alas. Käy pakastimella, jättää oven raolleen. Heittää kissanhiekat parvekkeelta, yrittää alkaa punnita itseään talousvaálla. Hän on kokopäiväisesti vahdittava, aivan kuin pieni lapsi. Perässä ei vain ehdi mennä, kun on jatkuva vaaratilanne päällä.
Hän ei tajua tietenkään tilaansa ja selittää sossutädeille kuinka leipoo ja laittaa ruokaa, hoitaa koko huushollin ja perunamaan vielä ekstrana. Ja he uskovat, apua ei saada mistään.
Eikä toisen ihmisen, olkoon vaan puoliso ole mitenkään mielekästä asua päivästä toiseen ihmisen kanssa, joka ei tajua mistään mitään. Lapsikin kasvaa ja alkaa tajuamaan asioita. Muistisairas vain taantuu enemmän ja enemän.
Älä puhu palturia ,etteivät sossutädit usko. Sinun täytyy sanoa kaikki nämä asiat ääneen hänelle ja kirjata ne ylös paperille sekä antaa kopio sille ”sossutädille” kertoen ,että se on heidän vastuullaan nyt ,kun heillä on mustaa valkoisella kaikista vaaratilanteista ja sinä et pysy enää häntä valvomaan ja holtaaman. Näin teki tuttavani ja sai hoivapaikan suht pian.
Niinpä. Eivät sossutädit usko, kuulostaapa tyhmältä väitteeltä. Ikinä en ole aliarviointi ammattilaisia, joilla on paljon enemmän sekö tietoa että kokemusta muistisairaista. Minulla on ollut omakohtaista kokemusta vain yhdestä, eikö ole tullut mieleenkään, ettei joku uskoisi. Jos ette pysty puhumaan, miten asiat oikeasti on, niin aina voi kirjoittaa ylös tapahtumat.
Minun mieheni on ilmoittanut, ettei hoida minua, jos sairastun vakavasti.
Ja uskon sen kyllä. Jos olen flunssassa sängyn pohjilla, on hänen jo silloinkin äärettömän vaikeaa tuoda kaupasta vaikkapa toivomaani elintarviketta.
Kyllä siihen päätökseen haluaa tukea. Onko se niin ihmeellistä tajua. See on todella vaikea päätös, ja sitä potee huonoa omaatuntoa.