Kumppanilla oli joskus pakkomielle Japaniin, onkohan nykyäänkin?

Olen alkanut miettiä omaa parisuhdettani aika vakavasti, koska sain vasta kunnolla selville mieheni animemenneisyyden. Tiesin kyllä että se on joskus tykännyt animesta, mutta en tajunnut miten isosta jutusta on ollut kyse. Varastossa on laatikoittain figuureita, seinillä vanhoja animejulisteita ja hyllyissä ties mitä japanilaisia hahmoja. Osa figuureista on vielä sellaisia että itse en edes tajua mitä niissä pitäisi nähdä. Kuulemma keräilyä ja nostalgiaa.
Musiikkipuoli on ehkä vielä oudompi. Mies kuuntelee jotain japanilaista J-poppia, jossa nuoret naiset laulavat korkealla äänellä ja taustalla on jotain aivan älytöntä pimputusta. Joskus autossa soi tätä ja itse mietin että ollaanko menossa päiväkotiin vai Tokioon. Mies tietysti väittää että kyseessä on ihan oikeaa musiikkia ja että en vaan ymmärrä sitä.
Sitten sain tietää että hänellä on ollut parikymppisenä japanilainen tyttöystävä. Tässä kohtaa aloin oikeasti miettiä kokonaisuutta. Ei siinä mitään jos on seurustellut japanilaisen kanssa, mutta kun siihen yhdistyy vuosien animeharrastus, japanilainen musiikki, figuurit, julisteet ja jatkuva kiinnostus Japaniin, niin väkisinkin tulee mieleen että onko kyse ollut joskus jostain ihmeellisestä Japani-fetissistä. Että eikö suomalainen kulttuuri ole kelvannut ollenkaan vai onko kaikki tavallinen ollut jotenkin liian tylsää.
Olen yrittänyt kysellä tästä, mutta mies sanoo ettei japanilaisuus liity siihen mitenkään ja että entinen tyttöystävä oli ihan vain ihminen, johon hän sattui ihastumaan. Voi tietysti olla näin. Mutta kun kuulee juttuja siitä, miten hän nuorempana käytti rahaa animefiguureihin enemmän kuin ruokaan, valvoi öisin katsoen sarjoja ja pukeutui välillä coneissa hahmoiksi, niin kyllä tässä vähän joutuu sulattelemaan.
Minua häiritsee ehkä eniten se, että tuntuu kuin olisin astunut suhteeseen jonkun kanssa, jolla on ollut kokonaan toinen elämä. Itse olen kasvanut suomalaisessa perheessä, kuunnellut suomalaista musiikkia, käynyt mökillä ja elänyt aika tavallista elämää. Miehellä taas oli teininä huone täynnä japanilaisia hahmoja ja pöydällä joku valtava animekirjapino.
En tiedä onko tässä oikeasti mitään ongelmaa vai olenko vain itse ennakkoluuloinen. Ihmisillä saa toki olla harrastuksia ja menneisyys saa olla outoakin. Mutta välillä katson niitä figuureita ja ajattelen, että kuka ihme tämä mies oikein on ollut ennen minua. Ja jos hän on edelleen sitä mieltä että kaikki vanha pitäisi säilyttää, niin kohta meillä ei enää ole olohuonetta vaan pieni anime-museo.
Oikeasti tässä mietityttää enemmän yhteensopivuus kuin figuurit. Jos toinen haluaa elää edelleen puoliksi japanilaisessa fantasiamaailmassa ja toinen haluaa tavallista suomalaista arkea, niin jossain vaiheessa pitää varmaan päättää kumpaan suuntaan ollaan menossa. En vielä tiedä onko tämä eron paikka, mutta kyllä minun täytyy myöntää että ensimmäistä kertaa olen ihan oikeasti miettinyt sitä.