Pettymyksiä ihmissuhteissa

Minä olen sitä mieltä että me Suomalaiset ollaan totuttu rehellisyyteen (kuten itsekin) ja siihen että jos toinen ei kaipaa seuraa, ei ole kiinnostunut siitä toisesta henkilöstä eikä halua pitää yhteyttä niin se pitäisi jotenkin kuulua tai olla aistittavissa puheesta tai eleistä/ilmeistä. Tarkoitan tällä sitä että  ei puhuttaisi ja luvattaisi muodon vuoksi ja lämpimikseen mitään että "joo, olis kiva nähdä, ollaampa yhteyksissä" tai kun joku ehdottaa vaikka  lähtisitkö kanssani xxxx paikkaan ensi tai seuraa viikonloppuna (yhtenä päivä, muutaman tunnin juttu) niin toinen sanoo että  "hitsi ois kiva kyllä lähtee, nyt en pääse kun on aa ja bb menoa" mutta ei ehdota mitään muutakaan aikaa. Eli ei oo oikeesti kiinnostusta. 

Jotenkin ajattelen että pitäisi olla ainakaan itse aktiivisesti lupaamatta tai sanomatta että ois kiva nähdä jos ei niin ajattele. Itse olen niin perusrehellinen että minulta ei millään meinaa tulla suusta ulos tollaset 'smooltook' valkoiset valheet vaan joko jätän sanomatta mitään tai käännän puheen ystävälliseen sävyyn hiukan toiseen näkökulmaan aiheesta, ikäänkuin sivuutan sen että en valehyele kellekään olevani kiinnostunut jatkotuttavuudesta tai tapaamaan jotain jos en sitä aio tehdä.  Jos sanon että nähdään niin silloin nähdään ja silloin yleensä itse esitän jotain jatkoa.

Olen tulkinnut tämän niin, että tämä tunne ja tunnepuolenongelma on meillä kenellä ei ole vakituista kumppania, ei perhettä, meillä on liikaa vapaa-aikaa, tekemisen ja seuran puute ja olemme hiukan yksinäisiä. Etsimme yhteistä tekemistä, seuraa ja kun joku ei sitten ehkä useammista pyynnöistä huolimatta pidä yhteyttä, ei itse ehdota tapaamisia tms vaikka sanallisesti antaa ymmärtää että ois kiva tavata, niin se tuntu pahalta. Se on aina pieni pettymys ja jopa torjutuksi tukemisen tunne.

 Olen itse pyrkinyt rakentamaan tilanteen niin että jätän (harmi kylläkin) sellaiset ihmiset rauhaan ketkä eivät juuri koskaan lähde mihinkään eivätkä itse ehdota mitään, eihän sitä nyt väkisin voi yhteyttä pitää. Tosin kerran kun lopetin liki täysin yksipuolisen yhteydenpidon, viestit ja tapaamiskerjäämiset niin 1,5 v päästä tuo henkilö laittoi viestiä että olenko loukkaantunut jostain vai onko tapahtunut jotain kun minusta ei kuulu mitään. Eli hän ei ollut yhtään ymmärtänyt eikä tarkastellut tuttavuutemme dynamiikkaa edellisen 5 v aikana jolloin minä olin se yhteydenpiäjä 95% aina. Hän blokkasi usein tapaamiskutsut, kyläilykutsut, kun ei oltu puoleen v oltu yhteyksissä laitoin pitkän viestin jossa kerron kuulumisia ja esitän hänelle vaikka useammankin kysymyksen, hän saattoi vastata kahdella lyhyellä lauseella vastaamatta toiseen kysymykseen. Kunnjatkoin viedtiä nimenomaan hänen asiaan liityen, hän vastasi tyyliin 3 päivän päästä neljällä sanalla. Pariin kertaan parin v sisällä esitin hänelle, että olen tulossa viikonloppuna sinne hänen lähistölleen, kysyin nätisti sopiiko piipahtaa jossain kohtaa, ei, hänelle ei sopinut, aina oli sen 7 muuta juttua tai joku muu sukulainen just sillon käymässä, muka mihinkään kohtaan ei sopunut muutaman tunnin jutustelu vaikka kuitenkin itse oli aina sanonut, et tuu käymään jos täällä päin liikut ja se klassinen "ois kiva nähdä".

Sitten on ihmeissään kun minusta ei kuulu mitään. Silloin vastasin että no ihan tännekinpäin voi soitella ja kysellä kuulumisia ja olet aina tervetullut käymäänkin kuten olen sanonut 100x. Nykyisin yhteydenpito on jouluntoivotukset ja fb postausten peukuttelua.

Tässäkin näkee miten erilaisia yhteydenpitäjiä me oleme.

Joku kirjoitti aiemmin:

"Jotenkin ajattelen että pitäisi olla ainakaan itse aktiivisesti lupaamatta tai sanomatta että ois kiva nähdä jos ei niin ajattele".

Meillähän on jokaisella näitä kylään tai mökille grillaamaan kutsujia, pidetäämpä yhteyksiä, ollaan kuulolla ym ym pas...n puhujia jotka sanoo sen mitä kuulija haluaa kuulla. Tämä on myös kohtelias ja ns hyvänmielen tapa esim lopettaa puhelu tai tapaaminen jotta kuulijalle jää positiivinen fiilis vaikkei oikeasti olisikaan aikeita pyytää sinne mökille. Monet tällaisen tarkoituksettoman diiba daaban puhujat ovat usein muutoinkin sellaisia joiden suusta tulee ulos se mitä kuulija haluaa kuulla tai mitä missäkin tilanteessa on paras sanoa tarkoittamatta ollenkaan sitä. 

Itse en kyllä tee näin, jos en halua pyytää jotain kylään tai en katso tarpeelliseksi pitää yhteyttä niin en sano niin. Kierrän asian jollain "mukava syksynjatkoa" tms ajankohtaan sopivalla toivotuksella.

Olen tuntenut erään henkilön jo yli 30v, hän oli aikoinaan harrastustuttu, aktiivinen siinä ja tehtiin paljon asioita yhdessä koko asiaankuuluvan porukankin kanssa mutta myös kaksin. Hän oli hauska tyyppi. Nykyisin viimeiset 15v hän pitää yhteyttä vain kun hän tarvitsee jotain apua tai enemmänkin ehkä palvelusta johonkin (esim kyytiä tai jonkun asian kuskaamista). Vastaa kyllä viesteihin jos kysyn kuulumisia mut vain lyhyesti ei kysy koskaan mitä minulle kuuluu.  No, lopetin hänen palvelemisensa ja siihen loppui muukin yhteydenpito siis. Hän ei tarvinnut ystävää hän tarvitsi  palvelijaa.

Joo, tuttu tunne. Mulla myös pitkäaikainen tuttu jonka kans ollaan varmaan 10 vuotta suunniteltu et pidetään kaveriporukan ym yhteisten tuttujen kans hänen pihallaan (muut kerrostaloasukkaita) ihan tavallinen rento tapaaminen jossa grillattaisi nyyttäriperiaatteella jotain, muisteltas menneitä ja päivitettäs kuulumisia. Joka kerta hän on sitä mieltä että ' joo, ilman muuta, kiva ja pitääpä kysyä eräältä vuorotyötä tekevältä millon hänelle sopii ja tietysti vähän säätäkin'  jne ja ollaan jo päästy joku kesä siihenkin asti että mitä siellä vois tarjota. Kutsua ei vaan koskaan ole tullut. Joka hiton kesä sama tilanne, sitten on seli seli muka jutut miten ei oo grilli kunnossa tai tyyliin kissa kuoli tekosyy miksei järjestänyt tänäkäääääään kesänä. Tuli fiilis et anna olla, hänellä on jokin emotionaalinen este tehdä jotain tällaista, ei pysty siihen, selkeästi pelkää jotain arvostelua tai että vieraat ei tykkääkään vai onko oikeasti vaan niin laiska ja saamaton ettei saa edes aloitettua järjestelyitä vaikka on sovittu että joku muu hoitaa sen grillaamisenkin siinä,  koska hän ei ole mikään ruoanlaittaja tyyppi. En ymmärrä yhtään tuota logiikkaa että miksi sitten joka vuosi sanoo että voitas pitää tapaaminen. Toisaalta hän on kyllä monissa muissakin asioiasa ihan hänen henk koht elämäänsäkin seuranneena ja kuunnelleena ihminen joka odottaa että asioita vaan tapahtuu ilman että tekee itse mitään tai joutuu pinnistelemään saadakseen jotain, hän vaan on ja tulee paikalle kun joku muu järjestää ja organisoi ja mielellään tietty maksaisikin.

Nykyään opin kantapään kautta että liika odottaminen muilta vastaavaa mitä itse tekee on vaan turhaa. Usein käy niin että joudut pettymään odotuksissa joten ei kannata odottaa tai luoda jotai pilvilinnoja liian herkästi. Ainakaan ihmisiltä joita ei kunnolla tunne. Petyt varmasti. 

Turhat vaatimukset ja odotukset luo paineita ihmisille ja suhteille!. 

Mikset voi vaan elää ja saat sit yllättyy kun et liikaa vaadi mitään. Elämä voi yllättää ja se on positiivista. 

Luin koko ketjun. Uskoisin että kyse on vain siitä, ettet ole harmillisesti törmännyt sellaisiin ihmisiin jotka olisivat samantasoisesti vailla kaveriseuraa. Tosin se että lupaillaan menoja ja aina vaan feidataan on tosi huonoa käytöstä, en kehtaisi ikinä toimia itse niin. Sanoisin että älä lannistu, jatka etsimistä. Ja heti alkuunsa lakkaat panostamasta sellaisiin joiden kanssa menot ei toteudu sitten millään. 

Kyllä ap, olen hyvin samalla tavalla ajatteleva ja alkanut miettimään näin keski-iän ylittäneenä että oleko jotenkin liian vaativa vai olenko vain törmännyt vääränlaisiin ihmisiin. Esim parisuhteet antavat minulle hyvin harvoin mitään jotenkin tuntuu että olen aina se aktiivisempi ja antavampi osapuoli ihan joka mielessä, hyvin pian tulee olo etten saa tästäkään suhteesta juuri muuta kuin satunnaista seuraa vaikka kumppani vaikuttaisikin minusta kiinnostuneelta ja ompa ollut tilanne että toinen oli nimenomaan se joka toi julki että tykkää minusta ja kanssani on kiva olla ym ym esitti jatkuvuutta alkaneesen seurusteluun, mutta siitä huolimatta koin ettei tämä anna mulle juuri muuta kuin, no ihan mukavaa seuraa tyyliin kerran viikossa. Kaikki sen syvällisempi yhteys ja yhteenkuuluvuus uupui ja se oli pettymys (taas).

Tätä tapahtuu myös ajoittain ystävyyssyhteissakin, siis niidenkin kanssa joiden kans on tunnettu vuosikymmeniä, helposti tulee torjutuksi tulemisen tunne ja petyn yhteydenpidon tasoon koska nykyään lähes kaikki tuntuvat olevan niin itsekeskeisiä että toisten asiat ei jaksa kiinnosta tippaakaan, olen liki aina se kuunteleva osapuoli ja jos saan hetken puheenvuoron toinen kääntää jutun samantien itseensä liittyvään näkökulmaan. Ketään ei kiinnosta minun asiat ja niistä keskustelu tai vaikka ihan yleiset asiat jotka ei liity kumpaankaan, hyvin moni puhuu aina vain itsestään tai häneen jollain tapaa liittyvistä asioista. 

Olisi hauska löytää joku älykäs ihminen seuraksu joka ei niinkään puhuisi itsestään vaan yleismaailmallisista asioista tai vaikka mitä paikallisesti tai suomen mittakaavassa tapahtuu, työelämän kehityksestä, työyhteisöhaasteista, psykologista tai parisuhde spekulointia tms. Kun tämän kirjoitin, niin tajusinkin taas että miten paljon kaipaankin älykästä juttuseuraa.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään opin kantapään kautta että liika odottaminen muilta vastaavaa mitä itse tekee on vaan turhaa. Usein käy niin että joudut pettymään odotuksissa joten ei kannata odottaa tai luoda jotai pilvilinnoja liian herkästi. Ainakaan ihmisiltä joita ei kunnolla tunne. Petyt varmasti. 

Turhat vaatimukset ja odotukset luo paineita ihmisille ja suhteille!. 

Mikset voi vaan elää ja saat sit yllättyy kun et liikaa vaadi mitään. Elämä voi yllättää ja se on positiivista. 

Tämä on totta, tuossa "liikaa odottaminen on turhaa ja tuottaa pettymyksiä" on perää.  MUTTA,  itse en ihan ymmärrä enkä hyväksy sitä että miksi pitäisi TYYTYÄ vaan johonkin ja että joku odotusarvo olisi turha. Tottakai suurin osa ihmisistä asettaa edes jotain oletuksia esim tuttavuus-tai parisuhteelle, se on ihan normaalia ja jos edes ne perus omat toiveet ei toteudu niin eihän siinä voi olla muutakun hiukan pettynyt. Tosin sitä pettymystä ei kannata paisutella eikä tramatisoida vaan mennä nopeasti ohi siitä tunteesta, poissulkea se tunne, mennä eteenpäin. Elämä on hyhtä pettymystä jos niikseen lähter ajattelemaan. Olen itse hyvä esimerkki siitä miten aikoinaan avomiheni, jota kovasti rakastin tuotti minulle jatkuvia ihan tosi pieniä ja sitten isompiakin pettymyksiä. Kun vaan toivoin ja odotin että hän olisi kotona kun tulen viikon työmatkalta pe iltana kotiin, hän ei ollut vielä kotona koska oli mennyt töistä suoraan jeesaamaan työkaveriaan xx asiassa, minä petyin, hän tuotti minulle pettymyksen. Tämä oli hirveää, liki päivästä toiseen, minä asetin jonkun oletusarvon sanomatta asiaa hänelle ääneen ja kun ei tapahdukaan niin kun toivoin, olin pettynyt häneen. Sama kaava toistui, tosin kyllä ninkin että sanoin hänelle esim että vietetäänkö tämä vk loppu ihan rauhassa huilaten kahdestaan mökillä, ei hän pyysi kaverinsa sinne saunomaan hänen kanssan ja hän tuotti minulle pettymyksen. Tämä oli loputon kierre ja mm tästä syystä olen päättänyt elää yksin koska en jaksa ihmisiä jotka tuottaa minulle vähän väliä mikropettymyksistä tosi isoihin traumaattisiinkin pettymyksiin.  

Olen karaissut itseäni siinä etten koe joka kieltäytymistä ja arkiasioissa torjutuksitullessani sitä "torjutuksi tulemisen tunnetta". Työelämä haasteellisissa tehtävissä, joskus haasteellisessa työympäristössä päällikkötasolla on kasvattanut paksun nahkan ja opettanu siihen ettei minun oletusarvo toteudu. Siitä huolimatta en ole lakannut pitämästä oletuksia, koska minulla on esim tietty moraali tietyt käytöstavat ym joita odotan muilta jotka kuuluu tiettyyn positioon organisaatiossa ja jos ne ei toteudu yritän edes muuttaa niitä, usein se ei toteudu minun tahtotilannja käsityksen mukaan mutta osaan ikäänkuin ignoorata sen. Olen alkanut opetella tätä samaa myös ystävyyssuhteissa, elän omaa elämääni ja toteutan sitä omien normieni mukaan ja koitan ajatella että muut tekevät niin kuin tekevät, se ei ole minulta pois (vaikka joskus oikeasti onkin). En voi pakottaa tai edes yrittää muuttaa muita.

"Luin koko ketjun. Uskoisin että kyse on vain siitä, ettet ole harmillisesti törmännyt sellaisiin ihmisiin jotka olisivat samantasoisesti vailla kaveriseuraa."

Samaa mieltä. Oisko sivustoja tai tapahtumia, joissa olisi ihmisiä, joilla on halu saada uusia kavereita? Perheetönhän ei tarkoita automaattisesti seurallista tai seuraa kaipaavaa ja perheettömällä ei välttämättä automaattisesti "synkkaa" ap:n kanssa. 

Ap:n olisi hyvä totutella elämään yksin ja käydä kivoissa tapahtumissa yksin. Aina ei tarvi olla seuraa, että käy jossain. Kavereita ei vain aina saa kuin pitsaa tilaamalla. Pitää vain elää elämää ja yrittää kohdata vähän samanhenkisiä ihmisiä, mikä on toki helpommin sanottu kuin tehty. 

Liika tarvitsevuus, epätoivoisuus ja hätäisyys voivat myös karkoittaa uusia tuttavuuksia. Ihmissuhteet kehittyvät omalla painollaan, ei pikakelaamalla.