Lue keskustelun säännöt.
Miten elää sen kanssa, ettei kukaan välitä?
Kommentit (40)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No siten, että välität ensin ihan itse itsestäsi ja revit nenäsi ulos navastasi. Sitten alat välittää muista, olla muille tärkeä.
joka rakastaa, sitä rakastetaan. Joka välittää, siitä välitetään.
Kun ajattelet niinkuin nyt, että muiden pitäisi aloittaa sinusta välittäminen, vastuutat muut muttet itseäsi. Se on itsekästä ja laiskaa.
Olin muille saatavilla vuosikymmenet. Tottakai ihmiset tykkäävät siitä, kun heitä miellytetään ja palvellaan. Ei tarkoita, että heitä kiinnostaisi tuntea toista sen enempää. Nokkiinsa ottivat, kun en enää jaksanut elää heitä varten. Sen rajan sentään opin vetämään, että yksipuolisesti en anna itsestäni enää kenellekään.
Mulla on tämä sama. Koko elämäni olen kuunnellut muiden murheita. Sitten kun olisi itselläni jotakin sanottavaa... ei ketään kiinnosta. Ja olet vaan joku tukikeppi, muuten ei pyydetä juuri mihinkään tai vasta viimeisenä vaihtoehtona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juu siis mulla ei ole nyt kavereita tai ystäviä yhtäkään tällä hetkellä. Ja yksi uusi tuttava juoksi karkuun kun ilmeisesti näki että näytän yksinäiseltä. Pakko se on ensin hyväksyä se tilanne, monille vaikuttaa pelottavalta jos olet edes sen näköinen ettet pärjää niinsanotusti. Ei ne ole voimavara kuin vasta myöhemmin jos silloinkaan. Surullista, mut näin se menee.
No ei sekään auta yhtään, että näyttää siltä että pärjää. Tai siis ettei vaan näytä vaan pärjääkin, niin hyvin kuin se ihan yksin on mahdollista. Se koetaan myös pelottavana ja uhkana eli kukaan ei halua tutustua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä elän sen kanssa ihan tyytyväisenä. Se on jopa vapauttavaa ja helpottavaa. Esim. se ettei kukaan tule suremaan kun kuolen, niin sehän on vain hieno asia, ettei synny kärsimystä muille.
Tosin vasta keski-iässä oikeasti kokonaan saavutin tyytyväisyyden sen kanssa, ettei kukaan välitä. Sitä ennen se oli semmoista tempoilevaa. Välillä tuli yksinäisyys ja halu parisuhteeseen, tai ystävyyksiin. SItten taas välillä ei, halusin olla yksin. Nyt viisikymppisenä en aidosti kaipaa enää ketään joka välittäisi. Olen tyytyväinen erakkona.
Musta elämä ilman toista ihmistä tuntuu luonnottomalta. Mutta hyvä, että sinä olet löytänyt rauhan ja tyytyväisyyden.
Niin, yleensäkkin se, että kaikki eivät elä sitä elämää mitä sinä elät voi tuntua luonnottomalta. Maailma on pullollaan yksin eläjiä, kuka vapaaehtoisesti ja kuka pakosta. Mutta, jokaisella on kumminkin oma elämä ja siinä ei ole mitään luonnotonta.
Onko linjoilla ketään, joka ei enää jaksanut yrittää korjata sitä, ettei ole kenellekään tärkeä, vaan kävi läpi sen tuskan, joka asiaan liittyy, ja ns. "made it to the other side"? Millainen prosessi oli, miten selviydyit?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No siten, että välität ensin ihan itse itsestäsi ja revit nenäsi ulos navastasi. Sitten alat välittää muista, olla muille tärkeä.
joka rakastaa, sitä rakastetaan. Joka välittää, siitä välitetään.
Kun ajattelet niinkuin nyt, että muiden pitäisi aloittaa sinusta välittäminen, vastuutat muut muttet itseäsi. Se on itsekästä ja laiskaa.
Olin muille saatavilla vuosikymmenet. Tottakai ihmiset tykkäävät siitä, kun heitä miellytetään ja palvellaan. Ei tarkoita, että heitä kiinnostaisi tuntea toista sen enempää. Nokkiinsa ottivat, kun en enää jaksanut elää heitä varten. Sen rajan sentään opin vetämään, että yksipuolisesti en anna itsestäni enää kenellekään.
Eli teit itsellesi täydellisen karhun palveluksen, pistit muut etusijalle ja unohdit itsesi. Sieltä onkin aika vaikeaa ponnistaa ylös, eikä se ole muitten vika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyisin, yli viisikymppisenä ajattelen, että olen tietyllä tasolla joillekin ihmisille tärkeä, mutta en rakastettu - ja sen kanssa minun on elettävä. En ilmeisesti ole ns ihmisten ihminen, en ole rakastettava, eikä kukaan tunne lähelläni ja kanssani itseään onnelliseksi. En ole ilkeä, mutta aika autenttinen olen, kykenemätön teeskentelyyn. Jollakin tasolla kovin surullista, mutta totta, ja hyväksyn asian näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä elän sen kanssa ihan tyytyväisenä. Se on jopa vapauttavaa ja helpottavaa. Esim. se ettei kukaan tule suremaan kun kuolen, niin sehän on vain hieno asia, ettei synny kärsimystä muille.
Tosin vasta keski-iässä oikeasti kokonaan saavutin tyytyväisyyden sen kanssa, ettei kukaan välitä. Sitä ennen se oli semmoista tempoilevaa. Välillä tuli yksinäisyys ja halu parisuhteeseen, tai ystävyyksiin. SItten taas välillä ei, halusin olla yksin. Nyt viisikymppisenä en aidosti kaipaa enää ketään joka välittäisi. Olen tyytyväinen erakkona.
Musta elämä ilman toista ihmistä tuntuu luonnottomalta. Mutta hyvä, että sinä olet löytänyt rauhan ja tyytyväisyyden.
Niin, yleensäkkin se, että kaikki eivät elä sitä elämää mitä sinä elät voi tuntua luonnottomalta. Maailma on pullollaan yksin eläjiä, kuka vapaaehtoisesti ja kuka pakosta. Mutta, jokaisella on kumminkin oma elämä ja siinä ei ole mitään luonnotonta.
Ei siinä ole mitään luonnotonta, että jokainen elää omanlaistaan elämää. Siinä on, ettei elämässä ole yhtäkään ihmistä, jolle olisi ollut tärkeä. Yhtään ihmistä, joka olisi oikeasti halunnut tuntea. Joka kuulisi, mitä sanon, eikä mitätöisi sitä ja sanelisi, mitä minä olen ja mitä elämäni on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu tunne. Aikuisuudessa tunne tuntuu vielä voimakkaampana. En osaa suoraan vastata kysymykseen, mutta joskus on auttanut kun kertoo toiselle välittävän ja mitä toinen merkitsee. Joskus myös, että kertoo omasta olosta. Molemmat vaativat rohkeutta. Jos ei ole ketään kenelle voisi kertoa, sitten en tiedä. Pitää löytää jotain kautta ihmisiä jotka jollakin tavalla välittävät ja ottaa siitä kiinni.
Suomessa meitä on vaikka kuinka. Ja on niitäkin, jotka elävät näennäisesti tärkeinä ja rakastettuina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomessa meitä on vaikka kuinka. Ja on niitäkin, jotka elävät näennäisesti tärkeinä ja rakastettuina.
Minulle olisi kauhistus olla näennäisen tärkeä ja rakastettu. Se olis pahempaa kuin olla suoraan vihattu. Vihakin olisi sentään aitoa.
Vierailija kirjoitti:
Onko linjoilla ketään, joka ei enää jaksanut yrittää korjata sitä, ettei ole kenellekään tärkeä, vaan kävi läpi sen tuskan, joka asiaan liittyy, ja ns. "made it to the other side"? Millainen prosessi oli, miten selviydyit?
Prosessi on kesken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No siten, että välität ensin ihan itse itsestäsi ja revit nenäsi ulos navastasi. Sitten alat välittää muista, olla muille tärkeä.
joka rakastaa, sitä rakastetaan. Joka välittää, siitä välitetään.
Kun ajattelet niinkuin nyt, että muiden pitäisi aloittaa sinusta välittäminen, vastuutat muut muttet itseäsi. Se on itsekästä ja laiskaa.
Olin muille saatavilla vuosikymmenet. Tottakai ihmiset tykkäävät siitä, kun heitä miellytetään ja palvellaan. Ei tarkoita, että heitä kiinnostaisi tuntea toista sen enempää. Nokkiinsa ottivat, kun en enää jaksanut elää heitä varten. Sen rajan sentään opin vetämään, että yksipuolisesti en anna itsestäni enää kenellekään.
Eli teit itsellesi täydellisen karhun palveluksen, pistit muut etusijalle ja unohdit itsesi. Sieltä onkin aika vaikeaa ponnistaa ylös, eikä se ole muitten vika.
No sinänsä en syytä itseäni siitä, että pienestä pitäen opin, että ihmiset eivät pysy lähelläni, jos en päästä irti itsestäni ja miellytä heitä. Lapsena oli elintärkeää, että edes joku pysyi lähellä. Ja onhan se karu valinta nuorena ja aikuisenakin, että joko olet yksin tai jos "ihmissuhteita" haluat, sovitat itsesi siihen muottiin, jonka muut sinulle sanelevat. Sen sijaan, että joku olisi utelias ja kiinnostunut tuntemaan sinut. Sen nyt tosiaan olen hyväksynyt, ettei tällaista ihmissuhdetta koskaan ollut ja tuskin tulee olemaankaan. Vielä etsin tietä sen läpi, kuinka paljon tämä sattuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko linjoilla ketään, joka ei enää jaksanut yrittää korjata sitä, ettei ole kenellekään tärkeä, vaan kävi läpi sen tuskan, joka asiaan liittyy, ja ns. "made it to the other side"? Millainen prosessi oli, miten selviydyit?
Prosessi on kesken.
Näin on. Ei kai siihen muuta ratkaisua ole kuin parkua tuskan läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyisin, yli viisikymppisenä ajattelen, että olen tietyllä tasolla joillekin ihmisille tärkeä, mutta en rakastettu - ja sen kanssa minun on elettävä. En ilmeisesti ole ns ihmisten ihminen, en ole rakastettava, eikä kukaan tunne lähelläni ja kanssani itseään onnelliseksi. En ole ilkeä, mutta aika autenttinen olen, kykenemätön teeskentelyyn. Jollakin tasolla kovin surullista, mutta totta, ja hyväksyn asian näin.
Tämä se varmaan on. Se on surullista eikä sitä surua pääse pakoon mitenkään. Se pitää vain tuntea. Katsoa, mitä sen jälkeen sitten tulee, jos mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No siten, että välität ensin ihan itse itsestäsi ja revit nenäsi ulos navastasi. Sitten alat välittää muista, olla muille tärkeä.
joka rakastaa, sitä rakastetaan. Joka välittää, siitä välitetään.
Kun ajattelet niinkuin nyt, että muiden pitäisi aloittaa sinusta välittäminen, vastuutat muut muttet itseäsi. Se on itsekästä ja laiskaa.
Olin muille saatavilla vuosikymmenet. Tottakai ihmiset tykkäävät siitä, kun heitä miellytetään ja palvellaan. Ei tarkoita, että heitä kiinnostaisi tuntea toista sen enempää. Nokkiinsa ottivat, kun en enää jaksanut elää heitä varten. Sen rajan sentään opin vetämään, että yksipuolisesti en anna itsestäni enää kenellekään.
Eli teit itsellesi täydellisen karhun palveluksen, pistit muut etusijalle ja unohdit itsesi. Sieltä onkin aika vaikeaa ponnistaa ylös, eikä se ole muitten vika.
No sinänsä en syytä itseäni siitä, että pienestä pitäen opin, että ihmiset eivät pysy lähelläni, jos en päästä irti itsestäni ja miellytä heitä. Lapsena oli elintärkeää, että edes joku pysyi lähellä. Ja onhan se karu valinta nuorena ja aikuisenakin, että joko olet yksin tai jos "ihmissuhteita" haluat, sovitat itsesi siihen muottiin, jonka muut sinulle sanelevat. Sen sijaan, että joku olisi utelias ja kiinnostunut tuntemaan sinut. Sen nyt tosiaan olen hyväksynyt, ettei tällaista ihmissuhdetta koskaan ollut ja tuskin tulee olemaankaan. Vielä etsin tietä sen läpi, kuinka paljon tämä sattuu.
Se että pitäisi olla samaa massaa muiden kanssa, asioista samaa mieltä,samanlaiset mieltymykset on kyl kauheaa teeskentelyä, teeskentelyä siitä että on samaa mieltä muiden kanssa vaikkei oliskaan on ihan hirveää. Vain Suomessa halutaan kavereita jotka samaa massaa,ei saa olla itsenäinen yksilö joka haastaa muiden mielipiteet ja mieltymykset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olethan sinä tärkeä, sille kaikista tärkeimmälle, itsellesi. Kannattaa pitää itsestään huolta.
Ei jeesus mitä sontaa. Tuohan lohduttaakin paljon.
Kyllä tuo on lohduttava ja voimaa antava ajatus jos sen oikein sisäistää. Suurin osa ihmisistä on tärkeitä muille vain ja ainoastaan hyötymismielessä. Kukaan ei pidä puoliasi kuin sinä itse ja jos et osaa pitää puoliasi yhtään ja avoimesti nyyhkytät yksinäisyyttäsi niin houkuttelet ympärille tasan niitä hyötyjiä.
Elämä on julmaa ja ihmiset usein perseestä jos niiden antaa olla eikä asia koskaan ole ollut toisin! Minua on yrittänyt nitistää elämässä lukemattomat ihmiset valitettavasti omasta perheestä lähtien. Ajatus siitä että itse on itselleen kaikkein tärkein ihminen josta kannattaa pitää parasta huolta on auttanut kärsimysten ja surujen yli. Kiltti ja mukava kannattaa olla muttei kynnysmatto. Monet jostain syystä ajattelevat että kynnysmattoilu palkitaan elämässä ja sitten katkeroituvat kun tulee turpaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyisin, yli viisikymppisenä ajattelen, että olen tietyllä tasolla joillekin ihmisille tärkeä, mutta en rakastettu - ja sen kanssa minun on elettävä. En ilmeisesti ole ns ihmisten ihminen, en ole rakastettava, eikä kukaan tunne lähelläni ja kanssani itseään onnelliseksi. En ole ilkeä, mutta aika autenttinen olen, kykenemätön teeskentelyyn. Jollakin tasolla kovin surullista, mutta totta, ja hyväksyn asian näin.
Tämä se varmaan on. Se on surullista eikä sitä surua pääse pakoon mitenkään. Se pitää vain tuntea. Katsoa, mitä sen jälkeen sitten tulee, jos mitään.
Samaa mieltä. Olen silti ajoittain vuosien saatossa ihmetellyt, että mitä teen (sosiaalisesti) niin väärin, ettei ketään kiinnosta kuulumiseni - kirjaimellisesti. Itse mietin useinkin mitä muiden elämään kuuluu, mutta olen lakannut tiedustelemasta, koska vastavuoroisuuden puutteen vuoksi tunnen tungettelevani. Ehkä olen myös henkilö, jolle ei haluta kertoa kuulumisia. Kukaan ei vain koskaan kysy. Jostakinhan sekin (minussa) kertoo.
Vierailija kirjoitti:
Onko linjoilla ketään, joka ei enää jaksanut yrittää korjata sitä, ettei ole kenellekään tärkeä, vaan kävi läpi sen tuskan, joka asiaan liittyy, ja ns. "made it to the other side"? Millainen prosessi oli, miten selviydyit?
Joo. Olen 52-vuotias. Multa halu noihin tärkeyksiin ja ihmissuhteisiin loppui jossain 35 ikävuoden paikkeilla. Nuorempana oli kova parisuhteen kaipuu varsinkin. Lapsiperheestäkin haaveilin. Mutta parisuhdeyritelmät oli onnettomia, ja sitten 30 vuodesta eteenpäin keskityin uraan niin että unohdin koko parisuhde- ja ihmissuhdejutut. Sitten keski-iän kriisissä jossain 42-44-vuotiaana taas tuli esiin se, että hei, tuleeko mulle tätä menoa yksinäinen vanhuus, pitäisikö tehdä jotain. Mutta se kesti vain hetken, totesin että tulkoon, minä olen jo oppinut viihtymään yksin, enkä edes jaksaisi ketään ihmisiä mun elämässäni. Mutta niin, pääosin se uraan keskittyminen vei ajan ja energian, joten ihmiset vähän unohtui. Ja lopulta totesin, että hyvä näin.
Ei se niin vaikeaa ole. Aina voi lohduttautua sillä, että kohta täältä pääsee pois niin ei se yksin oleminen niin pahalta enää tunnu.
Sori en osaa tän paremmin auttaa. Multa kun ei tota ymmärrystä heru yhtään. Sillä ymmärrys on heikkouden merkki.
No, se karkuunjuoksja joutikin. Ei vaan ollut sinulle sopiva kaveri. Eikä sitä tiedä, vaikka olisi ollut juurikin tuo aloittaja, joka haluaa olla erakkona. Tai oli maha kuralla. Tiedä näistä.
Kyllä niitä ihmisiä löytyy, jos haluaa. Ajankohta voi yllättää.
Olet hyvä omana itsenäsi. Just hyvä ja sopiva sinä.
Sopiva uteliaisuus auttaa tilanteiden luomisessa. Tunkeilevuus saattaa karkottaa.
Eikä me tosiaan voida tietää toisten tarpeita kuin ajan kanssa. Opetella kohtaamisia.