Löytyykö täältä muita joilla vanhat vanhemmat ja pienet lapset?

mutta vielä elossa ja suht hyvävointisia. Äitini tosin valittaa, että isäni on höperöitymässä. Mutta vielä ei minulla hoito-/asioiden järjestelytaakkaa ole, kun äiti on hyvissä voimissa. Mutta kun hänestä aika jättää, jää minun " kontolleni" myös vammainen veljeni - hän asuu kyllä omassa asunnossa jne., mutta äitini on aina hoitanut hänen asioitaan ihan kympillä, joten varmaan jotain päällekatsomista vaatii.

Toinen veljeni asuu kauempana.



On kyllä kiva kun vanhempani jaksavat vielä olla (ainakin lyhyitä aikoja) pienten lastemme kanssa. Äitini tosin jaksaa muistuttaa, että hänellä ei aikaanaan moista hoitoapua ollut. Meillä oli pienenä vain yksi mummo elossa ja hän oli varsinainen virkanainen, joka kyllä kävi kylässä ja oli meille lapsille kiva, mutta ei ilmeisesti ollut varsinaisesti lastenhoitoapuna.



Miehen vanhemmat muuttivat äskettäin toiselle puolelle Suomea, eivätkä ole meidän lapsiin olleet juuri yhteydessä. Heistä en kanna huolta. Miehellä on sisko heitä lähempänä ja ovat perheineenkin yhteydessä heihin toisin kuin me.



Voimia kiireisessä elämänvaiheessasi!

, sen vielä ikivanhempi ukkeli ja 3-v melkotuore pikkulikka, jolla jo aikuiset sisarukset.



Kyllä on välillä patterit tosi finaalissa.



Ei isovanhempia, eikä samassa elämäntilanteessa olevia ystäväperheitä.



Voimia sulle - purkautuminen auttaa oikeasti!!!!



terv stella ja sen tähti

Meillä lapsilla on vielä alle 60-vuotiaat isovanhemmat, ja kaikki elossa. Mutta. Toiset asuvat aivan eri puolella Suomea, tapaamme kerran tai kaksi vuodessa. Silloinkin lapset ovat pääosin meidän vastuulla, ukki ei halua eikä kykene lapsia hoitamaan (ei aikanaan hoitanut omiaankaan), vaikka kovasti haluaa lapsia kyllä tavata. Isoäiti on kyllä kahdesti hoitanut isompaa lastamme, siitä olemme kiitollisia niin itsemme kuin lapsenkin puolesta.



Toiset isovanhemmat asuvat meidän lähellä, mutta eivät halua ainoita lapsenlapsiaan hoitaa. Surullista. Heillekin lapset ovat tärkeitä, mutta lähinnä omien tarpeidensa tyydyttäjinä, eli lapsen silmin he eivät osaa nähdä asioita.



Yritämme olla iloisia, että lapsemme nyt saavat edes tutustua isovanhempiinsa, mutta kyllä monesti väsyttää ja suututtaa. Että lapsia pitää käydä näyttämässä ja kuvia lähettää, mutta isovanhemmat eivät halua tai pysty auttamaan. Tilanne oli meille kyllä tiedossa jo ennen kuin lapsia toivoimme, mutta kyllä tässä käsittelemistä riittää. Kun luulisi, että olisi mukavaa isovanhemmillekin viettää edes vähän aikaa lastenlasten kanssa kahden, mutta kun ei niin ei. Enää emme edes toivo tai mieti avun pyytämistä vaan sinnittelemme miehen kanssa ystävien tuella ja odotamme tavallaan innolla, että lapset kasvavat pari vuotta, että on kaikille mielekästä hankkia hoitoapua esim. Mll:lta.



Kyllä, meinaan välillä olla katkera. Kyllä, välillä väsyttää ja suututtaa kuunnella omien vanhempien selostusta, kuinka on niiiiiin rankkaa, kun on ihan remontti meneillään. Meillä ensimmäinen lapsi heräili lukuisia kertoja joka yö 18kk ja nyt vauva 6kk on samanlainen, tosin nukkunut sentään yhden kokonaisen yön. Olen lopen uupunut. Lapset ja kaiken muun jaksan, mutten oikein tätä väsymystä.



Voimia ap ja kaikille samassa tilanteessa oleville.



- tiukkis

Esikoisen sain 39v ja juniorin 42v. Vanhemman (4v) lapsen kanssa jo pärjää kivasti, mutta nuorempi (1v2kk) on melko työläs. Hän on moniallerginen, eikä ole nukkunut koskaan yli 6 tunnin pätkää. Isäni on kuollut jo 15v sitten, äitini sairastelee paljon ja soittelee päivittäin. Hän tarvitsisi ehdottomasti apua arjessa. Muutaman kerran vuodessa käymme katsomassa äitiäni (matkaa 350km). Esikoisen kanssa hän pärjää lyhyitä aikoja, mutta eipä siitä meille juurikaan apua ole. Myöskään mieheni vanhemmista ei ole apua. He ovat eronneet mieheni ollessa alle kouluikäinen. Isäänsä mieheni ei juurikaan pidä yhteyttä. Anoppi on melko hyväkuntoinen (=ei tarvitse meiltä apua), mutta asuu 550km päässä. Meillä myös molempien sisarukset asuvat melko kaukana, joten heistäkään ei apua ole.



täytyy tunnustaa, että välillä väsyttää ja turhauttaa aika tavalla. Koen, että minun pitäisi auttaa äitiäni enemmän, mutta omankin arjen pyörittäminen on hankalaa. Onnekseni olen löytänyt luotettavan hoitajan (20v lähihoitajaopiskelija), joka hoitaa lapsia pari kertaa kuukaudessa, jotta pääsen mm. kampaajalle tai lääkäriin kuoppuksen kanssa. Meillä käy myös siivooja 2 kertaa kuukaudessa, se on aivan ehdoton. Mieheni tekee n. 60t työviikkoa, joten häneltä ei voi odottaa apua kotitöissä.

Tämä isovanhempien osallistuminen on yksi selvästi puhutuimmista aiheista, kun tapaa lapsiperheitä. Harvassa on ne perheet, jotka ovat kyllästyneitä liian aktiivisiin isovanhempiin - yleensä tilanne on juuri päinvastainen. Meilläkin olen välillä hermostunut, kun isovanhemmat eivät oma-aloitteisesti lupaudu hoitoavuksi, mutta meillä onneksi vielä pyynnön jälkeen yleensä pyrkivät järjestämään tilaa kalenteriinsa, vaikka hankalaa se tuntuu välillä olevan. Onneksi kaikki neljä ovat vielä voimissaan.



Nam-namin tilanne on erittäin raskas, kun omien lasten lisäksi pitäisi vielä hoitaa vanhenevat isovanhemmat. En itse keksi oikein muuta vinkkiä kuin ulkopuolisen avun hankkiminen, mikäli se on taloudellisesti mahdollista. Siivouspalvelu sekä itselle että isovanhemmille helpottaa jaksamista. Vakituisen hoitajan löytäminen lapsille on myös hyvä vaihtoehto, sitten kun lapset ovat hiukan isompia. Tarvitsette miehesi kanssa ihan varmasti hengähdystaukoja ihan kaksistaan ja jos jonkun hoitotädin kanssa sopii selvästi kuukausikiintiöt, tulee irtiottoja otettuakin.



Ketjussa tuli muiden viesteistä esille kyllästyminen " itsekkäisiin" isovanhempiin. Mielestäni tilanne on täysin heidän häpeänsä. Itse olen joskus jutellut omien vanhempieni kanssa siitä, kuinka nykyään useat isovanhemmat vieraannuttavat itsensä lastenlapsista. Heidän on aivan turha sitten kiikkustuolista ihmetellä, miksi lastenlapset eivät käy heitä katsomassa, kun he kaipaavat heidän seuraansa ihan oikeasti. Miten suhde voisi siinä vaiheessa kunnossa, jos ei ole koskaan nähty vaivaa sen rakentamiseen? Itse ainakin myönnän, että lapsuuden läheinen suhde toiseen mummooni kantaa vuosikymmenten päähän. Kun isovanhemmat vanhenevat (ja dementoituvat), vanhojen yhteisten muistojen muisteleminen tulee entistä tärkeämmäksi. Mitä sitten puhutaan, jos edes niitä ei ole?



Sitten ap:n huoleen siitä, että lapsille ei ole hyväkuntoisia mummuja ja pappoja enää elossa. Tämä on sitten kinkkisempi juttu, mutta meillä olen tietoisesti lähestynyt myös asuinalueemme vanhuksia ulkoilessamme. Haluan, että lastemme arjessa näkyy myös nämä vanhukset, sillä omat isovanhempani (yli 80 v.) asuvat kauempana ja näemme heitä harvemmin (min. 4 krt vuodessa). Jäädään lasten kanssa usein juttelemaan näiden naapuruston vanhuksien kanssa ja lopputulos on aivan varmasti positiivinen sekä meille että myös näille yksinäisille vanhuksille. Ei ole iso vaiva tipauttaa joulukorttia postilaatikkoon ja kysäistä ohikulkiessaan päivän kuulumisia. Tulen oikein hyvälle mielellä itsekin, kun nämä vanhukset jaksavat kiitellä juttuseurasta ja ihmettelevät, miten jaksamme heidän kanssaan pysähtyä tarinoimaan.



Voimia Nam-nam!

että ap:n pointti oli se, että hoidettavana on sekä vanhukset että lapset, eikä se, etteivät vanhat osallistu lasten hoitoon. Ikääntyminen on yksilöllistä, mutta kun itse saa lapset siellä ikähaitarin loppupäässä, on iso riski siihen, että omat vanhemmat ovat myös jo avun tarpeessa.



Meidän lapsilla on jäljellä kaikkiaan enää yksi isovanhempi, ja hänkin pärjää iästään huolimatta lähes itsenäisesti. Raskaampia kauppareissuja ja isompia siivouksia autellaan, mutta helpolla siis päästään. Tietysti surettaa ne isovanhemmat, joihin lapsemme eivät saaneet tutustua, mutta elämä menee niin kuin menee. Olen sivusta seurannut tuttavaperheen rankkaa hommaa iäkkäiden isovanhempien kanssa, enkä voi kuin hattua nostaa, kuinka jaksavat. Isovanhemmat asuvat vielä kotonaan, mutta itsenäistä pärjääminen ei enää ole.



Tiesittekö muuten, että kotitalousvähennyksen saa myös omien vanhempien kotitöihin. Jos siis tilaa esim. siivojan vanhemmilleen ja maksaa sen, on itse oikeutettu kotitalousvähennykseen. Ap:tä tämä ei auta, kun vanhemmat ovat jo hoitokodissa, mutta kotiin apua tarvitseville harkinnan arvoinen juttu. Voimia!

Omat vanhempani saivat lapset aikoinaan ns. ikäloppuina (nyt se taitaa jo olla ihan normaali esikoisen vanhempien ikä), joten kun itse olen tullut vanhemmaksi kolmekymppisenä niin omat vanhemmat ovat jo iäkkäitä.



Onhan elämäntilanne aivan erilainen minulla ja 55-vuotiaalla työkaverillani vaikka meillä on samanikäiset isät. Missään nimessä en pysty omien pienten lasten ja päivätyön lisäksi alkamaan omaishoitajaksi tai antamaan apua kuin toisinaan (siis en säännöllisesti) vaikka lähellä asutaankin.

eli meillä ei oikeastaan ole mitään muutakaan turvaverkostoa lapsen hoitoa ajatellen, paitsi yksi siskoni, joka on auttanut tosi tosi paljon, ja on vähän kuin " mummo" mutta asuu hänkin tunnin ajomatkan päässä ja on töissäkäyvä.

Lapsen yksi kummi asuu 500 km päässä. toinen on yrittäjä eikä ole esim tänä vuonna tavannut lasta kuin puoli tuntia synttäri-iltana.. vaikka asuu lähellä, mutta on aina töissä tai työmatkoilla.

Siis: isovanhempia ei ole, omat sisarukseni ja sukulaiseni ovat tätä yhtä lukuunottamatta pois laskuista joko omien sairauksien tai muun elämäntilanteen takia ja muutama ystäväni on niin oman elämän kuormittama että en saa muuta kuin sympatiaa...



Meillähän tämä kuopus on allerginen ja infektiokierteinen, ei nuku yöllä eikä ole kavereita kuin hoidossa, joten kieltämättä aika kuormittavaa ja työlästä on elämämme ajoittain.



Kuten tuossa toisella palstalla joku ap:lle vastasikin: jos apua ei ole, ainoa selvitymiskeino on pakko! Mitä muutakaan voi! usein minulle on sanottu: miten oikein jaksat, minä vaan en jaksaisi, mutta eihän minulla ole vaihtoehtoja!

Tosin totta kai sille lapselleen soisi sen tunneilmaston, että äiti oikeesti jaksaa ja on voimissaan eikä vain raahaudu ikeen alla :o) mutta elämä on kelläkin mitä on, revitään ilo niistä hetkistä joissa sitä oikeesti on mutta ei kannata teeskennelläkään , jos on poikki niin sitten on. Elämää rämmitään, milloin enemmän, milloin vähemmän voimissaan. Joskus on hetkiä että seuraavan sekunninkin jaksaminen on kiven alla, joskus taas elämä virtaa kuulaana ja toiveikkaana!



Voimia ja perhosen lentoa meille kaikille - ainakin hetkittäin!

Meillä lapset ovat 4- ja 1- vuotiaat ja kolmas on tulossa. Oma isäni on dementoitunut, mutta pärjää vielä toistaiseksi kotihoidossa. Hoitaja on oma iäkäs äitini. Vierailemme mummolassa piristämässä isovanhempia ja auttamassa heitä (kauppareissut, mökille viemiset ja hakemiset jne.) muutamana päivänä viikossa.



Välillä ottaa voimille ja huolettaa omien vanhempien pärjääminen, erityisesti äidin jaksaminen. Dementoituneen ikämiehen kanssa eläminen ei usein ole helppoa kun äidillä on omiakin vaivoja. Isä itse ei enää koe olevansa sairas. Toistaiseksi äiti on kuitenkin myös ottanut silloin tällöin lapsiamme kyläilemään keskenään, että pääsemme miehen kanssa kahdestaan esim. elokuviin. Miehen vanhemmat asuvat myös samalla paikkakunnalla, mutta ovat etäisiä ja heitä tapaamme harvakseltaan.



Minun keinoni jaksaa on kotiäitiys. En aio palata töihin ennen kuin mahassa oleva kuopus on 3 v. En millään jaksaisi hoitaa kotia, työtä ja vanhempiani, vaikka rakas veljeni auttaa hänkin parhaansa mukaan vanhempien kanssa.



Puhun paljon mieheni kanssa, erityisesti kun väsymys uhkaa päästä liian isoksi. Välillä itkettää. Välillä naurattaa. Yhdessä olemme päättäneet tehdä kotiinjäämiseni aiheuttaman taloudellisen uhrauksen.



Minä itse piristyn miehen kainalossa, ystävien seurassa, jumpassa, kaupungilla käymällä. Joskus menen yksin, joskus otan lapset mukaan. Isäni sairaus on ainakin laittanut asiat tärkeysjärjestykseen, jos nyt Alzheimerin taudista voi joitain positiivista löytää!