Kertokaapa mulle, milloin se äidinrakkaus yllätysvauvaa kohtaa syntyy?

ottajia riittää.

syntyi tai löytyi silloin, kun noin viikolla 16 neuvolan kivikautisella ultralla ei löytynytkään vauvan sydänääniä. Onneksi pääsin samana päivänä tk:n ultraan, jossa nähtiin kaiken olevan kunnossa.

Välillä kaduttaa, mutta kun ajattelen, miten ihana esikoinen mulla on, uskon, että osaan tätäkin rakastaa täysillä. Raskaus vaín kestää niin hemmetin kauan :(

Ekat 12 viikkoa toivoin keskenmenoa, ekassa ultrassa rakastuin vauvaan. Ja nyt neiti on jo tokaluokkalainen enkä ikinä voisi ajatella ettei häntä olisi, maailman ihanin ja kaunein lapsi!! Uskon että yllätysvauvoilla on tarkoituksensa. Odotan nyt toista vahinkoamme ;), osaan jo asennoitua vaikkakin vaikeeta on, täytyy myöntää.

ei kai se siinä vaiheessa enää ole yllätys??

Jos se on noin kauheeta, niin miksi et tehnyt keskeytystä?

Kannatti sit pilata oma ja lapsen elämä...

ehkä jo aiemminkin, hänen ollessaan vielä kohdussa.

Suunniteltuun ja jonkin aikaa yritettyyn esikoiseen äidinrakkaus syttyi kunnolla vasta kun hän oli noin puolitoistavuotias! Toki tykkäsin, välitin, pidin hyvää huolta, jne ennen sitäkin, vaan se palava äidinrakkauden tunne ja äitiyden onni löytyi vasta silloin. Tunnen siitä huonoa omaatuntoa, ja toivon ettei lapsi itse aistinut sitä.

Kun ilmiselvästi et tiedä mitään tästä asiasta. Se, ettei tunne palavaa äidinrakkautta vauvaa kohtaan, ei tarkoita sitä etteikö lapsi olisi tärkeä, etteikö hän saisi hyvää hoitoa, jne. Toisilla vaan ei ne tunteet syty automaattisesti vaan vasta ajan kanssa. Se on täysin normaalia, ja paljon luultua yleisempää, äidit ei vaan kehtaa puhua siitä sinunkaltaistesi ihmisten takia.

Vierailija:

ei kai se siinä vaiheessa enää ole yllätys??

Jos se on noin kauheeta, niin miksi et tehnyt keskeytystä?

Kannatti sit pilata oma ja lapsen elämä...

On totaalinen yllätys. Olen syönyt pillereitä 17 vuotiaasta asti aina siihen saakka kun esikoisemme syntyi ollessani vähän alle kolmikymppinen. Kakkosen jälkeen sain ensin niitä jotain minipillereitä joiden kanssa voi imettää - kaikki systeemit meni ihan sekaisin ja siitä alkoi toisen pillerimerkin etsintä, mutta tosi monet aiheuttivat ihme oireitä. Sitten jonkin aikaa kaikki meni hyvin yhden pillerimerkin kanssa, kunnes pam - olin raskaana.



Meillä oli todella rankka vaihe elämässä (päivähoidon aloitus, uudet työpaikat molemmilla, muutto toiselle paikkakunnalle ja talon rakentaminen sinne). Raskaus oli niin kauhea shokki että kertaalleen tein jo päätöksen tehdä abortti. Kävin jopa perhesuunnitteluneuvolassa puhumassa asiasta. Sitten kuitenkin keskusteltiin miehen kanssa ihan kunnolla ja mietittiin onko meillä mitään pätevää ja oikeaa syytä olla pitämättä lasta. Eipä löytynyt. Jonkin aikaa toivoin keskenmenoa, mutta aika nopeasti aloin kiintyä ylläriin. Ensimmäisessä ultrassa vauva heilutti käsiä ja jalkaterästä erottuivat varpaat. Sillä hetkellä siitä tuli toivottu vauva. Syntymähetkellä olin yhtä onnellinen kuin aikaisempienkin vauvojen kanssa. Nyt 2 v myöhemmin on vaikea kuvitellä meidän perhettä ilman nuorimmaistamme - hän on kyllä valloittanut koko perheen sydämet. Olen melko varma että olisimme hankkineet kolmannen lapsen joka tapauksessa, ehkä vaan hiukan myöhemmin.

raskautta: se vain tapahtui, koska emme kumpikaan " jotenkin vaan välittäneet ehkäisystä" . Aikuisia ihmisiä ollaan kuitenkin ts. oltiin vaan välinpitämättömiä asian suhteen, koska lapsi ei ole mikään musertava elämän loppu.



Rakkaus alkoi n. 5-10 minuutin kuluttua raskaustestin tuloksen jälkeen. Ei sitä itse tartte vahvasti tiedostaa, se vaan tulee, luonnostaan. En tiedä, en vihaa myöskään tuntemattomien lapsia. Miksi vihaisin tai suhtautuisin samalla tavalla neutraalisti kuten aikuisiin?

Sitten tunnen syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa näistä kaikista ajatuksista =' ( Mietin, että miksi tämä lapsi ei voinut haluta tulla sellaisille, jotka sitä toivoo... Ultrissa ollaan käyty ja neuvolassa tietty jo useampaan kertaan. Joskus vaan tämä epätoivo iskee (kuten eilen ja jatkuu taas tänään), ettei tästä mitään tule. Ollaan pilattu meidän kaikkien elämä, vauvan mukaan lukien...

Vihan ja vahvan äidinrakkauden välillä on miljoona muutakin tunnetilaa. Itse en missään nimessä vihannut vauvaa, mutta en rakastanutkaan palavasti. Tunnetilani oli välittämistä, huolenpitoa, ihmettelyä. Siitä se sitten kasvoi rakkaudeksi ajan kanssa.

Minä kyllä suhtaudun tuntemattomien (ja tuttujenkin) lapsiin aika neutraalisti joskus. En rakasta, en myöskään vihaa, ne on ihan kivoja lapsia enkä tekisi tai toivoisi heille pahaa, mutta en voi väittää rakastavani maailman kaikkia lapsia. Suurin osa vain on olemassa, enkä tunne heitä kohtaan sen kummempaa.

Vierailija:

En tiedä, en vihaa myöskään tuntemattomien lapsia. Miksi vihaisin tai suhtautuisin samalla tavalla neutraalisti kuten aikuisiin?

Olin aivan samassa jamassa muutama vuosi sitten. Tuntemuksesi ovat tosi tuttuja. Itkin, ajattelin ettei tästä tuu mitään, syytin itseäni siitä etten tunne rakkautta lasta kohtaan (en tuntenut vihaakaan, en tuntenut oikeastaan mitään), tunsin syyllisyyttä siitä että olen tullut raskaaksi ja pilaan pienen lapsen elämän, toivoin että olisin ajatuksen voimalla saanut siirrettyä vauvan kohdustani jonkun sellaisen kohtuun joka lasta todella kaipaa...

Mutta niin siinä vain kävi, että synnytyssalissa, kun pikkuinen poika oli juuri tullut maailmaan, rakastuin häneen heti. Kun hän ei heti itkenyt, menin paniikkiin, tuntui että sydämeni särkyy, kun pelkäsin että vauvalla ei ole kaikki hyvin. Kun hän sitten parkaisi, ja sain hänet syliini, olin kuin sulaa vahaa. Rakkaus syttyi heti, ja joka päivä katselen tuota hullunhauskaa taaperoani ja mietin, miten ihana hän onkaan <3 Jos hän ei olisi syntynyt, en olisi kokonainen.

Uskon, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. *hali*

Vierailija:

Sitten tunnen syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa näistä kaikista ajatuksista =' ( Mietin, että miksi tämä lapsi ei voinut haluta tulla sellaisille, jotka sitä toivoo... Ultrissa ollaan käyty ja neuvolassa tietty jo useampaan kertaan. Joskus vaan tämä epätoivo iskee (kuten eilen ja jatkuu taas tänään), ettei tästä mitään tule. Ollaan pilattu meidän kaikkien elämä, vauvan mukaan lukien...

Se tästä tekee vielä inhottavampaa, kun muistan sen miten esikoista odotettiin jo ennen kuin oli tulossakaan. Rakastettiin jo etukäteen.

sinähän et ole koko tyyppiä vielä tavannutkaan!



ja sittenkin kun vihdoin tapaatte (kun on syntynyt), anna itsellesi aikaa tutustua häneen. Monilla menee muutama kuukausi siinä tutustumisessa.



Mutta sitten voi ainakin sanoa, ettei rakastanut mitään ultrakuvaa tai ajatusta vauvasta/ äidiksi tulemisesta vaan oikeasti juuri tätä nimenomaista ihmisyksilöä omana itsenään.

Äidinrakkaus ja leijonaemo minussa heräsi samantien. Tosin kaikkia lapsia olen oikeasti alkanut rakastaa vasta kun olen heidät syliini saannut laitoksella, mahassahan he ovat vielä minulle " tuntemattomia" .



t.kolmen lapsen äiti

Raskauden teki vielä erityisen vaikeaksi se, etten päässyt itkuista ja rukoilemisista huolimatta kromosomitesteihin, koska np-ultran mukaan ei ollut kohonnutta Down-riskiä. Ikää oli kuitenkin 42 vuotta ja lapsi siis puhdas vahinko. En tiennyt, mitä odottaa. En innostunut odotuksesta yhtään enkä siitä, että taas alkaa vauvarumba ja isommatkin tarvitsevst minua ym. ym. Neuvolassa kävin pitkin hampain, samoin äitipolilla. Sitten lapsi vielä teki sen tempun, että pysytteli perätilassa ja jouduin leikattavaksi. Äitiyspakkauksen heitin nurkkaan, kun sen hain, enkä avannut sitä kuin vasta leikkausta edeltävänä päivänä. Vauvan kotiinhakuvaatteet laitoin kaapin perälle piiloon ja kerroin vain miehelle, mistä ne löytää. En tehnyt vauvalle sänkyä valmiiksi, en mitään. Mutta niin vain se rakkaus sitten tuli, kun vauva syntyi. Ei ihan ensihetkistä, mutta pian kuitenkin. Tyttö on jo 4-vuotias ja on yhtä tärkeä ja rakas kuin kaikki muutkin lapset.

Meidän esikoinen oli tosi toivottu, lähes 2 vuotta oltiin yritetty kun tulin raskaaksi. Kuitenkin vasta kun poika oli reilu 2-vuotta ensimmäisen kerran tunsin sen niin paljon puhutun kaiken ylittävän äidinrakkauden. Siihen asti lapsi oli kyllä tärkeä ja pidetty ja hoidettu, paljon syliteltykkin, mutta se ihan oikea rakkaus syttyi tosiaan vasta noin myöhään. Muistan hetkenkin aivan tarkalleen. Poika istui sohvalla muumeja katsellen ja lappoi pienillä pallerosormilla rusinoita suppusuuhun. Nauroi Hemulille ja mä yhtäkkiä tunsin ihan mieletöntä rakkautta lastani kohtaan. Sydäntä kuristi ja kyyneleet nousi silmiin. Siitä se sitten lähti, mun rakkaus poikaani kohtaan. Nyt onneksi saan tuntea joka päivä iloa ja onnea ja rakkautta poikani takia. Toista lasta meille ei tule, niin ahdistavia noi ensimmäiset vuodet oli, edelleen vaivavat lähes päivittäin. Luulin jo olevani aivan tunnesairas ihminen ja itkin monesti lapseni kohtaloa kun oma äiti ei osaa rakastaa.

meidän esikoinen on kohta kaksi ja itsekin voin sanoa että ymmärsin vasta hiljan mitä oikeastaan ' äidinrakkaus' tarkoittaa!



meillä vauva-aika oli tosi raskasta: vauva sairasteli, minä sairastelin, yksi lapsuudenperheen jäsen kuoli väkivaltaisesti.. mutta jotenkin sen kaiken keskellä en kyllä ehtinyt suremaan, onko rakkauteni riittävän syvää. Se oli vain selviytymistä. Annoin itselleni krediittiä siitä että selviydyin.