Lue keskustelun säännöt.
Loppuunpalamisen jälkeen en näe itseäni missään työssä
30.08.2026 |
Haettava tietysti on, jotta saa tukia. En kuitenkaan tällä hetkellä näe itseäni sopivana mihinkään työhön. Huolestuttaa, jos tämä tunne ei poistu.
Ennen loppuunpalamista tuntui että hyvin monenlaiset asiat kiinnostivat sekä että niissä voisi kehittyä hyväksi. Nyt tavallaan jopa pelkään sitä jos tulisin jonnekin valituksi enkä jaksaisi töissä.
Kommentit (42)
kun työkkärin mielestä työstä ei tarvitse maksaa palkkaakaan, voisi töikseen alkaa tekemään tihutöitä yhteiskuntaa vastaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa puhua lääkärille tai terapeutille asiasta. Sitä kautta voi saada apua. Itselläni on samankaltaisia kokemuksia vuosia sitten tapahtuneesta loppuunpalamisesta, paitsi en ole työtön. En ole toipunut vieläkään loppuunpalamisesta.
Jos tuntee, ettei sovellu mihinkään työhön, eikä mikään kiinnosta ja ahdistaa, kannattaa selvittää onko alentunut työkyky tai työkyvytön ja selvittää kuntoutumismahdollisuudet.
Käsittääkseni on yleistä, että loppuunpalaminen jälkeen ei enää pysty samaan kuin ennen. Esimerkiksi muisti voi heikentyä tai kuormittuu helpommin. Mutta monet ainakin pystyvät palaamaan (uuteen tai vanhaan) töihin tai opiskelemaan.
Vierailija kirjoitti:
kun työkkärin mielestä työstä ei tarvitse maksaa palkkaakaan, voisi töikseen alkaa tekemään tihutöitä yhteiskuntaa vastaan...
Sinä sanoit tuon, en minä. Henkilökohtaisesti en koe hyötyväni siitä, jos jollain muullakin menee heikosti.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa puhua lääkärille tai terapeutille asiasta. Sitä kautta voi saada apua. Itselläni on samankaltaisia kokemuksia vuosia sitten tapahtuneesta loppuunpalamisesta, paitsi en ole työtön. En ole toipunut vieläkään loppuunpalamisesta.
Jos tuntee, ettei sovellu mihinkään työhön, eikä mikään kiinnosta ja ahdistaa, kannattaa selvittää onko alentunut työkyky tai työkyvytön ja selvittää kuntoutumismahdollisuudet.
Käsittääkseni on yleistä, että loppuunpalaminen jälkeen ei enää pysty samaan kuin ennen. Esimerkiksi muisti voi heikentyä tai kuormittuu helpommin. Mutta monet ainakin pystyvät palaamaan (uuteen tai vanhaan) töihin tai opiskelemaan.
Kävin ennen työsuhteen päättymistä kolmen kertaan työpsykologin luona keskustelemassa ja se oli niin hirveä kokemus, etten usko pitkään aikaan hakeutuvani terapiaan.
Voimavarat eivät yksinkertaisesti riitä siihen, jos terapiassa kaikki menisikin pieleen.
Kannattaa pohtia sitä loppuunpalamista. Johtuiko se työn sisällöstä sinällään vai olosuhteista? Oliko työ liian vaikeaa, oliko työtä liikaa, oliko työpaikkakiusaamista tai kotielämä itsellä sekaisin ihan muista syistä? Omalla työuralla hyvä työporukka on kompensoinut monta asiaa, kuten työn tylsyyttä ja yksitoikkoisuutta. Tai on yhdessä naurettu pomon toilailuille. Itse koen, että ei ihminen juurikaan tunne itseään. Luulin olevani matemaattisesti suuntautunut, kun kaikki sitä hokivat. Meinasin tulla hulluksi tilastoaineistoa pyörittävässä työssä. Päädyin opettajaksi ja sovinkin huenosti ihmisläheiseen työhön. Ap:n on hyvä aloittaa matalalla kynnyksellä. Joku pieni pätkäduuni, osa-aikainenkin ja rohkeasti vaikka ihan erilaisessa ympäristössä. Kunhan hommailee, vaikka jännittäisi niin, että järki lähtee. Ei tämä niin vakavaa ole, tämä elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:lle jotain on kuitenkin elääkseen tehtävä. Näetkö sitten sen itsellesi parhaiten sopivana ei kiinnosta ketään.
Kunhan et ole muiden elätettävänä tai taakkana yhteiskunnalle nuo omat sisäiset näkemykset tulevat sitten jos niihin on edelliset ehdot täytettyäsi varaa.
Tämä on nyky nuorten suurin ongelma jos ei olla maailman pelastajia sitten ei olla/ryhdytä mihinkään
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle jotain on kuitenkin elääkseen tehtävä. Näetkö sitten sen itsellesi parhaiten sopivana ei kiinnosta ketään.
Kunhan et ole muiden elätettävänä tai taakkana yhteiskunnalle nuo omat sisäiset näkemykset tulevat sitten jos niihin on edelliset ehdot täytettyäsi varaa.
Tämä on nyky nuorten suurin ongelma jos ei olla maailman pelastajia sitten ei olla/ryhdytä mihinkään
Ymmärrätkö mitä tarkoittaa kun työpaikkoja on vähemmän kuin työnhakijoita?
Ihan hyvin voit syyllistää ihmisiä tukien varassa elämisestä jos siitä jotain mielihyvää saat, mutta ei se muuta tilannetta sen osalta, että moni niiden tukien varassa joutuu olemaan, jos ei töitä ole.
Jos se en ole minä, niin ehkä se sitten olet sinä, jos kaikille ei kerran töitä riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa puhua lääkärille tai terapeutille asiasta. Sitä kautta voi saada apua. Itselläni on samankaltaisia kokemuksia vuosia sitten tapahtuneesta loppuunpalamisesta, paitsi en ole työtön. En ole toipunut vieläkään loppuunpalamisesta.
Jos tuntee, ettei sovellu mihinkään työhön, eikä mikään kiinnosta ja ahdistaa, kannattaa selvittää onko alentunut työkyky tai työkyvytön ja selvittää kuntoutumismahdollisuudet.
Käsittääkseni on yleistä, että loppuunpalaminen jälkeen ei enää pysty samaan kuin ennen. Esimerkiksi muisti voi heikentyä tai kuormittuu helpommin. Mutta monet ainakin pystyvät palaamaan (uuteen tai vanhaan) töihin tai opiskelemaan.Kävin ennen työsuhteen päättymistä kolmen kertaan työpsykologin luona keskustelemassa ja se oli niin hirveä kokemus, etten usko pitkään aikaan hakeutuvani terapiaan.
Voimavarat eivät yksinkertaisesti riitä siihen, jos terapiassa kaikki menisikin pieleen.
Saattoi olla vain epäsopiva henkilö. Kannattaa antaa vielä mahdollisuus. Minullakin on kokemusta huonoista psykologeista, mutta oikeiden kanssa tuntuu turvalliselta. Psykoterapiassa on aina tutustumiskäyntejä ennen kuin terapeutti ja asiakas päättävät haluavatko toisensa. Silloin voi kysellä myös, millainen hänen työskentelytyylinsä on.
Vierailija kirjoitti:
Miten muut jotka ovat loppuunpalamisen jälkeen työttöminä? Onko jossain vaiheessa tullut toiveikkaampi olo sen suhteen, että seuraavassa paikassa voisi onnistua paremmin?
Ei ole tullut.
Kun olet rattailta jäänyt, se on siinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa puhua lääkärille tai terapeutille asiasta. Sitä kautta voi saada apua. Itselläni on samankaltaisia kokemuksia vuosia sitten tapahtuneesta loppuunpalamisesta, paitsi en ole työtön. En ole toipunut vieläkään loppuunpalamisesta.
Jos tuntee, ettei sovellu mihinkään työhön, eikä mikään kiinnosta ja ahdistaa, kannattaa selvittää onko alentunut työkyky tai työkyvytön ja selvittää kuntoutumismahdollisuudet.
Käsittääkseni on yleistä, että loppuunpalaminen jälkeen ei enää pysty samaan kuin ennen. Esimerkiksi muisti voi heikentyä tai kuormittuu helpommin. Mutta monet ainakin pystyvät palaamaan (uuteen tai vanhaan) töihin tai opiskelemaan.Kävin ennen työsuhteen päättymistä kolmen kertaan työpsykologin luona keskustelemassa ja se oli niin hirveä kokemus, etten usko pitkään aikaan hakeutuvani terapiaan.
Voimavarat eivät yksinkertaisesti riitä siihen, jos terapiassa kaikki menisikin pieleen.
Saattoi olla vain epäsopiva henkilö. Kannattaa antaa vielä mahdollisuus. Minullakin on kokemusta huonoista psykologeista, mutta oikeiden kanssa tuntuu turvalliselta. Psykoterapiassa on aina tutustumiskäyntejä ennen kuin terapeutti ja asiakas päättävät haluavatko toisensa. Silloin voi kysellä myös, millainen hänen työskentelytyylinsä on.
Olen käynyt terapiassa. Joskus se toimi paremmin, mutta aika paljon huonojakin kokemuksia tuli. Prosessi on niin työläs, että minä en siihen nyt halua lähteä eikä työttömänä siihen olisi rahaakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten muut jotka ovat loppuunpalamisen jälkeen työttöminä? Onko jossain vaiheessa tullut toiveikkaampi olo sen suhteen, että seuraavassa paikassa voisi onnistua paremmin?
Ei ole tullut.
Kun olet rattailta jäänyt, se on siinä.
Tietyllä tavalla olisi jopa helpottavaa vain lopettaa pakonomainen pinnistely työllistyäkseen ja työelämässä.nMutta sitten tulee muita ongelmia, jos rahat ovat koko ajan todella tiukilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin. Olin kuntouttavassa työssä tietokoneita kasaamassa nuorempana ja olin kokoajan loppu. Mutta itsevihani ja masennuksieni takia en saanut pidettyä itseäni työ elämässä. Jossain välissä tein päätöksen että minusta ei ole normaaliin työ elämään. Olen elänyt itse vihassa vuosikausia. Työttömänä olo on antanut lisää häpeää ja lisää syitä itseni vihaamiseen. Olen tottunut elämään tämän vihan ja häpeän keskellä. Olen tottunut tottunut ja turvalliseen kärsimiseen. Odotan kuolemaa sen ansaitsen kun se on tullakseen. Näin olen oppinut ajattelemaan. Minä itse ja muut on minulle sen opettanut. Mutta silti tunteet vaihtuu vihasta, häpeästä, turhautumisesta eri tunteisiin joka päivä. Vaikka sitä paljon on jopa niin åalkjon että keskittyminen mihinkäån on välillä vaikeaa. Mutta olen oppinut olemaan sen kanssa. Päättänyt että kuulun sen kanssa elämään. En usko että moni tällaista elämää haluaa. Suosittelen yrittämään jos vielä kykenet. Minä lopetin yrittämisen täysin toisen lapsen menettämisen jälkeen.
T.Kelaloinen
Työuupumus = työ harmittaa/ei kiinnosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos loppuunpalaminen on edelleen akuutti ja toipuminen vasta alussa, niin lienee ihan normaalia, että tuntuu nyt siltä, että ei koskaan enää jaksa mitään työtä.
Kunhan tuosta toivut, niin ajatuksetkin muuttuu.
Ja viimeistään rahapula on tehokkain työuupumuksen hoitokeino.
On jo nyt rahapula, kun työttömyys on jatkunut hyvän aikaa. Silti edelleen olen jopa jotenkin helpottunut ettei ole joutunut menemään minnekään töihin.
Eli tuet on riittävän hyviä Suomessa vielä
Minä jäin juuri työttömäksi. En elä tukien varassa enkä asu vuokralla.
Milloin tässä maassa tajutaan, ettei kaikkiin työttömiin tukien poistaminen vaikuta yhtään mitään? Työttömyystilastoissa näyn silti.
Vierailija kirjoitti:
Työuupumus = työ harmittaa/ei kiinnosta?
En näe trolli mitään syytä lähteä avaamaan sinulle millaista se loppuunpalamiseen ajanut työpaikkakiusaaminen oli. Googlaa jos et tiedä mitä loppuunpalaminen tarkottaa.
Ihmettelen kyllä, miksi täällä suhtaudutaan työhön jotenkin niin raskaasti. Ihan kuin se duunissa olo olisi koko ajan jotain alakoulun ainekirjoituskoetta opettajan ankaran silmän alla. Suurin osa työntekijöistä on keskitasoa ja itse olen taatusti ollut sieltä huonoimmasta päästä. Kunhan olen suht pestynä ja kammattuna vääntäytynyt kustannuspaikalle ei ihan kauheasti myöhässä. Kolmet potkut olen saanut ja osittain syystäkin. Jos haluaa elää tuilla, kyllä siinäkin on paineensa ja ulkoa tuleva kontrollinsa. Helpompaa peruduunissakin heikolla itsekurilla ja työmoraalilla. Älkää nyt ottako niin kuoleman vakavasti kouluttautumista, asemia, statusajattelua, jota teille on pakkosyötetty.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa puhua lääkärille tai terapeutille asiasta. Sitä kautta voi saada apua. Itselläni on samankaltaisia kokemuksia vuosia sitten tapahtuneesta loppuunpalamisesta, paitsi en ole työtön. En ole toipunut vieläkään loppuunpalamisesta.
Jos tuntee, ettei sovellu mihinkään työhön, eikä mikään kiinnosta ja ahdistaa, kannattaa selvittää onko alentunut työkyky tai työkyvytön ja selvittää kuntoutumismahdollisuudet.
Käsittääkseni on yleistä, että loppuunpalaminen jälkeen ei enää pysty samaan kuin ennen. Esimerkiksi muisti voi heikentyä tai kuormittuu helpommin. Mutta monet ainakin pystyvät palaamaan (uuteen tai vanhaan) töihin tai opiskelemaan.
Näiden käyntien takia omakannassa lukee sekä väärinkäsitettyä että liian yksityiskohtaista tietoa elämästäni. Sellainenkin pikantti seuraus loppuunpalamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa puhua lääkärille tai terapeutille asiasta. Sitä kautta voi saada apua. Itselläni on samankaltaisia kokemuksia vuosia sitten tapahtuneesta loppuunpalamisesta, paitsi en ole työtön. En ole toipunut vieläkään loppuunpalamisesta.
Jos tuntee, ettei sovellu mihinkään työhön, eikä mikään kiinnosta ja ahdistaa, kannattaa selvittää onko alentunut työkyky tai työkyvytön ja selvittää kuntoutumismahdollisuudet.
Käsittääkseni on yleistä, että loppuunpalaminen jälkeen ei enää pysty samaan kuin ennen. Esimerkiksi muisti voi heikentyä tai kuormittuu helpommin. Mutta monet ainakin pystyvät palaamaan (uuteen tai vanhaan) töihin tai opiskelemaan.Näiden käyntien takia omakannassa lukee sekä väärinkäsitettyä että liian yksityiskohtaista tietoa elämästäni. Sellainenkin pikantti seuraus loppuunpalamisesta.
Tämä siis muulta kuin ap:lta
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miksi täällä suhtaudutaan työhön jotenkin niin raskaasti. Ihan kuin se duunissa olo olisi koko ajan jotain alakoulun ainekirjoituskoetta opettajan ankaran silmän alla. Suurin osa työntekijöistä on keskitasoa ja itse olen taatusti ollut sieltä huonoimmasta päästä. Kunhan olen suht pestynä ja kammattuna vääntäytynyt kustannuspaikalle ei ihan kauheasti myöhässä. Kolmet potkut olen saanut ja osittain syystäkin. Jos haluaa elää tuilla, kyllä siinäkin on paineensa ja ulkoa tuleva kontrollinsa. Helpompaa peruduunissakin heikolla itsekurilla ja työmoraalilla. Älkää nyt ottako niin kuoleman vakavasti kouluttautumista, asemia, statusajattelua, jota teille on pakkosyötetty.
Mitä sivusta olen välillä katsonut. Jopa töissä käyvät v*ttuilee toisilleen. Hoitajat tekee virheitä ne on paskoja, vartijat seisoo kaupassa se on ylimielinen mulkku, poliisi on kyyläävä sika, opettajat on osaamattomia, lääkärit ei tajua mitään ja tekee virheitä, mekaanikot kusettaa ja ei osaa autoa laittaa, timpurit ei osaa laittaa tapettia kun paska laasti, maalarit on perseestä kun vähän suhaisee ohi, taiteilijat on huödyttömiä kun ei tienas tarpeeksi JneJne yms yms.... pomot on kusipää paskoja jotka vain pomottaa.
Mitäs tässä kannattais tehdä?
Minä tein oman päätökseni erisyistä.
T.Kelaloinen
Minä aloitin kokoaikaisesti työelämässä 2000-luvun alkupuolella. On aivan järkyttävää kuinka merkittävästi huonompaan suuntaan kaikki on mennyt.
Ei niitä osa-aikaisia työpaikkoja ainakaan omalla alalla ole, joten jotain ihan muuta pitäisi keksiä, kun on alentunut työkyky.
Oman alan ulkopuolelle työllistyminen on vieläkin vaikeampaa. Hakea voi vaikka mitä, mutta ikinä ei pääse edes haastatteluun.