Lue keskustelun säännöt.
Kontrolloiva, rajaton äiti
25.08.2026 |
Ei antaisi aikuisen lapsen seurustella, hankkia lemmikkiä tai yleensä päättää omista asioistaan. Holhoaa, sekoilee, ilmaantuu hakkaamaan ovea ja kurkkimaan ikkunoista. Kun rajoja vetää eikä päästä asuntoon, ottaa hän "avuksi" viranomaiset. Koettu ainakin perätön eläinsuojeluilmoitus, perätön huoli-ilmoitus ja aiheeton poliisin soitto paikalle (väitteenä itsetuhoisuus, perätön väite).
Viimeinen johti johonkin seuraamuksiin tälle äidille itseasiassa, koska poliisit ymmärsivät äkkiä mistä on kyse ja ettei kohteessa ollut kuin uupunut kolmikymppinen aikuinen lapsi joka yrittää vetää rajoja vanhemmalle.
En itse ole tämä kohde, mutta olen hänen läheisensä ja yritän olla tukena. Aikuinen lapsi ei ole valmis katkaisemaan välejä, mitä muiden läheisten on hyvin vaikeaa käsittää, mutta emme tuomitse.
Onko tällaisessa tilanteessa mitään toivoa, että kiusantekijä itse muuttaisi toimintaansa ja hänen kanssaan voisi vielä olla hyvissä väleissä? Itse olen aika järkyttynyt mutta samalla on hirveän vaikeaa suositella toiselle ihmiselle että katkaisee kokonaan välit omaan äitiinsä. Toisaalta hän suunnittelee ilmeisesti muuttavansa niin kauas, että äiti ei voi ainakaan ilmaantua paikan päälle. Hirveän raskas kuvio.
Kommentit (67)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei noi psykot vainoajat muuta ikinä käytöstään. Ainoa keino on katkaista välit ja ja jos äiti jatkaa, tehdä rikosilmoitus kotirauhan häirinnästä ja vainoamisesta. Äiti on selvästi aivan pimeä. Ennen muuttoa kannattaisi hakea turvakielto, ettei äiti saa mistään uutta osoitetta tietoonsa. Mä en auttaisi ennen kuin välit on katkaistu, koska nyt kaikki apu vain mahdollistaa sairaan suhteen jatkumista.
Mulle sanoivat että turvakielto onnistuu ainoastaan jos on ensin lähestymiskielto myönnetty ja sitä varten pitää olla aika paljon näyttöä ensin.
Ketkä sanoivat? Mulla on ollut nyt 10 v turvakielto, eikä ole lähestymiskieltoa. Olen uusinut sen jo kolmasti, eikä ole tullut esille mitään tällaista. Olet saanut jostain väärää tietoa. DVV on asiaa hoitava viranomainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin tulossa valittamaan omista ongelmistani äitini kanssa, mutta tuon aloituksen jälkeen...never mind, meillä menee ihan kivasti.
Ei ole sellaista toivoa. Lähestymiskielto voi auttaa.
Nää on kyllä hulluja vanhempia eikä koskaan tule muuttamaan käytöstään . Kun vetää rajan tai käskee jättämään rauhaan ahdistelu vaan lisääntyy. Keinolla millä tahansa pyritään kontrolloimaan ja sekaantumaan elämään . Tullaan ovelle ja mustamaalataan sukulaisille tai naapureille . Nykyään vietän osan vuodesta ulkomailla joka on ainoa keino päästä edes hetkeks rauhaan vainoamiselta. Lähestymiskielto on vaikea saada ja näyttöä pitäisi olla . En koskaan tule ymmärtämään miksi joku haluaa toimia näin aikuista lasta kohtaan .
Yhä hullummaksi tuppaa tuollainen käytös menemään vuosien myötä. Varsinkin jos laittaa rajoja, niitä aletaan rikkoa oikein urakalla ja on jo toki aikaisemminkin rikottu ääneen sanomattomia selkeitä rajoja. Meillä ei ole loppunut tämä koko sinä aikana kun olen anopin tuntenut. Kierrokset ovat jo hyvin epätoivoisia ja osa joutuu jo pelkäämään turvallisuutensa tai työelämänsä koskemattomuuden puolesta. Tarkoitan tällä sitä, että häiriintynyt pyrkii tuhoamaan kohteen, jos hänet on hylätty. Anoppi saattaa keksiä vaikka julkaista jotain henkilökohtaista aikuisista lapsistaan isolle yleisölle esim. työyhteisön foorumeilla, mikä olisi aikamoinen pommi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisen äiti oli vähän tuollainen. Liian läsnä toisen elämässä. Mutta kyllä se napanuora katkesi. Yritti vielä myöhemmin, mutta ilmeisesti huomasi ettei se enää onnistu ja ns. luovutti. Edelleenkään läheinen ei uskalla sanoa tietyissä asioissa EI mutta tilanne on rauhoittunut kuitenkin erittäin paljon menneistä ajoista.
Kukahan on tätäkin aloitusta alapeukuttanut? Se äiti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti äippä on onnistunut pilaamaan käytöksellään kaiken muun omassa lähipiirissään, ja jäljellä on enää oma lapsi ja hänen elämänsä. Muuttuuko tällainen ihminen? Ei muutu. Ei muutu sittenkään vaikka saisi kuinka omille näpeilleen, vaikka hankkisi itselleen rangaistuksia, koska se hänessä oleva uhma ja viha on loputon.
Jos se lapsi aikoo koskaan elää itsenäistä ja omannäköistään onnellista ja tervettä elämää, ei todellakaan ole muita vaihtoehtoja kuin katkaista nuo sairaat välit. Tuo äiti on tuhoa kylvävä sairastuttaja.
Niin, normaalisti lapset tekevät sen noin 20 -vuotiaana. Olin perhejuhlilla ja 20 v tyttö teki siellä äidilleen selväksi ettei asia kuulu sinulle. Asuu jo opiskelukaupungissa.
Normaaleista äideistä pääsee irti sopivassa määrin kaksikymppisenä. Noin kontrolloiva ei päästä irti. Kontrolli ei myöskään ala siinä kohtaa kun lapsi on kaksikymppinen, vaan se on ollut olemassa alusta asti. Siksi lapsen on vaikea irrottautua.
Tyypillisesti kolmekymppinen ei vielä ole valmis katkaisemaan välejä vanhempaansa, vaan se ratkaisu tehdään nelikymppisenä. Siinä kohtaa aikunen lapsi huomaa, ettei kyse ole ohimenevästä ilmiöstä joka johtuisi hänen nuoresta iästään, vaan samaa on luvassa ehkä pahenevaan tahtiin kuusikymppiseksi asti, ellei asiaan laita stoppia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti äippä on onnistunut pilaamaan käytöksellään kaiken muun omassa lähipiirissään, ja jäljellä on enää oma lapsi ja hänen elämänsä. Muuttuuko tällainen ihminen? Ei muutu. Ei muutu sittenkään vaikka saisi kuinka omille näpeilleen, vaikka hankkisi itselleen rangaistuksia, koska se hänessä oleva uhma ja viha on loputon.
Jos se lapsi aikoo koskaan elää itsenäistä ja omannäköistään onnellista ja tervettä elämää, ei todellakaan ole muita vaihtoehtoja kuin katkaista nuo sairaat välit. Tuo äiti on tuhoa kylvävä sairastuttaja.
Niin, normaalisti lapset tekevät sen noin 20 -vuotiaana. Olin perhejuhlilla ja 20 v tyttö teki siellä äidilleen selväksi ettei asia kuulu sinulle. Asuu jo opiskelukaupungissa.
terveessä suhteessa ei tarvii tuollaisia tehdä selväksi.
Kyllä se normaaliin aikuistumiseen kuuluu. Epänormaamia on jos äiti vielä 30-vuotiaana pitää lapsena.
Normaali äiti ei pidä 30-vuotiasta lapsena.
Niin, lapselta on puuttunut itsenäistymisenhalu.
Tuskin. Mutta sitä ei normaalissa perheessä kasvanut ymmärrä alkuunkaan, miten pienistä asioista voi tuollaisen äidin lapsi joutua käymään taistelunsa. Kun kotona vielä asuva 17-vuotias on joutunut jatkuvasti vääntämään nukkumaanmenoajoista, sallituista tv-ohjelmista tai oikeudesta laittaa itse valitsemansa väristä kynsilakkaa, hän voi kokea hetkeksi helpottavana, että poismuuton jälkeen kontrolli on vain aloituksessa kuvatun kaltaista.
Sitten on vielä ympäristön vaikutus. Normaalissa kodissa kasvaneet toppuuttelevat, että älähän nyt, hän tarkoittaa hyvää, hänhän on äitisi. Äidit aina tarkoittavat hyvää, tiedäthän! Ja toisaalta, kuten tässäkin ketjussa näkee, tuo on oma vikasi, olet jotenkin poikkeava ja kummallinen jos äitisi edelleen kontrolloi sinua noin paljon.
Niinpä vielä kolmekymppinen lapsi saattaa odottaa, että tilanne ratkeaa itsestään. Jospa pohjimmiltaan hyvää tarkoittava äiti järkiintyy. Jospa minun pitää vaan kasvaa aikuiseksi, ettei minua kontrolloida kuin lasta.
Se vaatii sen nelikymppisyyden, että tajuaa olevansa jo ihan riittävän aikuinen, tämä ei tästä enää parane ilman radikaaleja toimia. Ja toisaalta siinä kohtaa kontrolloiva äiti alkaa villiintyä ylittämään rajat yhä pahemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äitini yritti vielä yhdeksänkymppisenäkin hallita mun elämääni. Olin ollut jyrkkänä ja vaatinut aina, että elämääni ei pidä puuttua häsläämään. Kun hän ei muuta voinut, kertoili kaikille ihmisille, tutuille ja tuntemattomille minun asoitani, itse keksimiään ja vääristelemiään. Voin vain kuvitella, mitä ihmiset sitten minusta ajattelivat ja noita juttuja totena pitivät. Minä aloin jopa karttelemaan ihmisiä tuon asian vuoksi. Kun äitini kuoli, tuntui kuin taakka olisi pudonnut harteiltani, ja aloin hengittää vapaammin. Silti vieläkin nuo asiat joskus pyörivät mielessäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on nyt 70v ja ihan samaa. En kerro asioitani, en ole tekemisissä. Lasten (jo aikuisia) kautta yrittää udella kuulumisia.
Lasten ja isovanhemman välejä en ole katkonut, mutta olen lasteni tukeni jatkuvasti ja yritän neuvoa, kuinka heidän tulee suojella omaa jaksamistaan.
Eli hallitset lapsiasi, et uskalla päästää irti ja antaa heidän itse hoitaa esim suhdettaan mummoon? Ihan sama asiahan tässä.
Onpa erikoinen tulkinta. Lapsethan nimenomaan itse hallitsevat suhdetta, en minä. Olen lasteni tukena ja sanoitan tilanteita heille, että heidän ei tarvitse ihmetellä mistä on kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä on ap:n rooli? Eikö tämä aikuinen lapsi itse tee päätöksiä omista perhesuhteistaan?
Vierailija kirjoitti:
Kukahan on tätäkin aloitusta alapeukuttanut? Se äiti?
Kuka kirjoittaa jonkun muun perhesuhteista? Yleensä ratkotaan omia perheasioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman kokemukseni mukaan kontrolli muuttaa muotoaan. Ei muutu, jos ei äiti itse näe ongelmaa.
Minulla lapsena oli verrattain tiukat rajat. Sain liikkua todella rajatusti enkä uskaltanut haaveillakaan, että olisin vaikka vappuna ollut kavereideni kanssa jossain. Äiti hallitsi myös mielipiteitä ja määräsi, mitä saan ajatella. Luki päiväkirjat yms.
Tällä taustalla lähdin lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle yliopistoon. En olisi voinut jäädä lähiseudulle, olisin kuristunut henkisesti. Äiti piti käsittämätöntä puhelinrallia, etenkin jos olin opiskelijajuhlissa. Soitteli ja jätti vastaajaviestejä läpi yön ja alkoi pommittaa aamulla heti kello 6. En ollut kovin kiinnostunut päihteidenkäytöstä ja olen ihan perusterve. Jos kotona käydessä olin vaikka kaverin synttärijuhlissa, äiti osoitti mieltään seuraavana päivänä pitämällä mykkäkoulua.
Jossain vaiheessa äiti alkoi tehdä niin, että jos en vastannut heti, kun olin vaikka uimahallissa tai elokuvissa, hän pyysi sukulaisiani soittamaan minulle. Logiikka on hämärä: jos en vastaa äidilleni, koska olen tunnin verran jumpassa ilman puhelinta (aika ennen älypuhelimia), miten asiaan auttaa se, että toisella paikkakunnalla asuva tätini soittaa minulle? Oli aivan kauhean ahdistavaa.
Myöhemmin aikuisuudessa äitini on muun muassa kutsunut kotiini ihmisiä ilmoittamatta minulle. Ei ole ollut mukava yllätys, että joku sukulaiseni pölähtää yllättäen ovelleni kello 20, kun meillä on pienten lasten nukutukset meneillään. On myös luvannut sukulaisilleni yökyläpaikkoja kotoani kertomatta minulle. Käyttäytyy epäluotettavasti: lupaa vaikka auttaa muutossa, mutta ei ilmesty paikalle.
Kerran pyysin äitiäni katsomaan lastani, kun päiväkoti oli kiinni. Jäin itse etätöihin. Lapsi olisi ollut äitini kanssa ihan mielellään, mutta äiti kehotti noin 3 minuutin välein lasta näyttämään minulle jotain. Niin ja kutsui veljeni kotiini.
Ai niin ja järjesti lapseni nimiäisiin papin ja yhteislauluvirret. Ihana yllätys (ei).
En pyydä apua, pidän vähän yhteyttä. Olen oppinut, että en voi luottaa ja kontrolli on aina läsnä, muuttaa vain muotoaan. Surullinen asia. Henkistä tukea olen saanut äidiltäni elämäni aikana tasan 0 sekuntia. Ei kontrolli ole minusta välittämistä, se on hänen oman mielenrauhansa takia. Hyvä äiti olisi tukena sen mukaan, mitä lapsi tarvitsee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on nyt 70v ja ihan samaa. En kerro asioitani, en ole tekemisissä. Lasten (jo aikuisia) kautta yrittää udella kuulumisia.
Lasten ja isovanhemman välejä en ole katkonut, mutta olen lasteni tukeni jatkuvasti ja yritän neuvoa, kuinka heidän tulee suojella omaa jaksamistaan.
Eli hallitset lapsiasi, et uskalla päästää irti ja antaa heidän itse hoitaa esim suhdettaan mummoon? Ihan sama asiahan tässä.
Onpa erikoinen tulkinta. Lapsethan nimenomaan itse hallitsevat suhdetta, en minä. Olen lasteni tukena ja sanoitan tilanteita heille, että heidän ei tarvitse ihmetellä mistä on kyse.
Siis sanelet säännöt etkä yhtään hallitse ja määrää ja puutu lastesi asioihin 🤣
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti äippä on onnistunut pilaamaan käytöksellään kaiken muun omassa lähipiirissään, ja jäljellä on enää oma lapsi ja hänen elämänsä. Muuttuuko tällainen ihminen? Ei muutu. Ei muutu sittenkään vaikka saisi kuinka omille näpeilleen, vaikka hankkisi itselleen rangaistuksia, koska se hänessä oleva uhma ja viha on loputon.
Jos se lapsi aikoo koskaan elää itsenäistä ja omannäköistään onnellista ja tervettä elämää, ei todellakaan ole muita vaihtoehtoja kuin katkaista nuo sairaat välit. Tuo äiti on tuhoa kylvävä sairastuttaja.
Niin, normaalisti lapset tekevät sen noin 20 -vuotiaana. Olin perhejuhlilla ja 20 v tyttö teki siellä äidilleen selväksi ettei asia kuulu sinulle. Asuu jo opiskelukaupungissa.
Normaaleista äideistä pääsee irti sopivassa määrin kaksikymppisenä. Noin kontrolloiva ei päästä irti. Kontrolli ei myöskään ala siinä kohtaa kun lapsi on kaksikymppinen, vaan se on ollut olemassa alusta asti. Siksi lapsen on vaikea irrottautua.
Tyypillisesti kolmekymppinen ei vielä ole valmis katkaisemaan välejä vanhempaansa, vaan se ratkaisu tehdään nelikymppisenä. Siinä kohtaa aikunen lapsi huomaa, ettei kyse ole ohimenevästä ilmiöstä joka johtuisi hänen nuoresta iästään, vaan samaa on luvassa ehkä pahenevaan tahtiin kuusikymppiseksi asti, ellei asiaan laita stoppia.
Kun normaalisti lapsi teininä rupee vetämään rajoja. Vaikka on kuinka hyvä koti.
Näin sen ihan tänä keväänä, tytär miehensä kanssa yritti ohjata 18-vuotiasta kesätyön haussa. Nuori meni ja hankki kesätyön eikä suostunut edes sanomaan mikä se on ennenkuin työ alkoi. Oli koko 2, 5 kk. Sen vaan nuivasti sanoi että lopettakaa, mulla on jo kesätyö.
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemukseni mukaan kontrolli muuttaa muotoaan. Ei muutu, jos ei äiti itse näe ongelmaa.
Minulla lapsena oli verrattain tiukat rajat. Sain liikkua todella rajatusti enkä uskaltanut haaveillakaan, että olisin vaikka vappuna ollut kavereideni kanssa jossain. Äiti hallitsi myös mielipiteitä ja määräsi, mitä saan ajatella. Luki päiväkirjat yms.
Tällä taustalla lähdin lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle yliopistoon. En olisi voinut jäädä lähiseudulle, olisin kuristunut henkisesti. Äiti piti käsittämätöntä puhelinrallia, etenkin jos olin opiskelijajuhlissa. Soitteli ja jätti vastaajaviestejä läpi yön ja alkoi pommittaa aamulla heti kello 6. En ollut kovin kiinnostunut päihteidenkäytöstä ja olen ihan perusterve. Jos kotona käydessä olin vaikka kaverin synttärijuhlissa, äiti osoitti mieltään seuraavana päivänä pitämällä mykkäkoulua.
Jossain vaiheessa äiti alkoi tehdä niin, että jos en vastannut heti, kun olin vaikka uimahallissa tai elokuvissa, hän pyysi sukulaisiani soittamaan minulle. Logiikka on hämärä: jos en vastaa äidilleni, koska olen tunnin verran jumpassa ilman puhelinta (aika ennen älypuhelimia), miten asiaan auttaa se, että toisella paikkakunnalla asuva tätini soittaa minulle? Oli aivan kauhean ahdistavaa.
Myöhemmin aikuisuudessa äitini on muun muassa kutsunut kotiini ihmisiä ilmoittamatta minulle. Ei ole ollut mukava yllätys, että joku sukulaiseni pölähtää yllättäen ovelleni kello 20, kun meillä on pienten lasten nukutukset meneillään. On myös luvannut sukulaisilleni yökyläpaikkoja kotoani kertomatta minulle. Käyttäytyy epäluotettavasti: lupaa vaikka auttaa muutossa, mutta ei ilmesty paikalle.
Kerran pyysin äitiäni katsomaan lastani, kun päiväkoti oli kiinni. Jäin itse etätöihin. Lapsi olisi ollut äitini kanssa ihan mielellään, mutta äiti kehotti noin 3 minuutin välein lasta näyttämään minulle jotain. Niin ja kutsui veljeni kotiini.
Ai niin ja järjesti lapseni nimiäisiin papin ja yhteislauluvirret. Ihana yllätys (ei).
En pyydä apua, pidän vähän yhteyttä. Olen oppinut, että en voi luottaa ja kontrolli on aina läsnä, muuttaa vain muotoaan. Surullinen asia. Henkistä tukea olen saanut äidiltäni elämäni aikana tasan 0 sekuntia. Ei kontrolli ole minusta välittämistä, se on hänen oman mielenrauhansa takia. Hyvä äiti olisi tukena sen mukaan, mitä lapsi tarvitsee.
Kaikki sympatiani sinulle. On sinulla ollut kestämistä.
Oma äitini myös yrittää kontrolloida minua, ei kuitenkaan ole ihan noin kamala kuin sinun äitisi ( olen jo 55v ja äiti 87v ). Seurauksena, etten ole pitkiin aikoihin äitiäni rakastanut enkä tietenkään pidä hänestä yhtään.
Pidän yhteyttä minimaalisesti ja olen suoraan sanottuna aika ilkeäkin hänelle. En vain jaksa teeskennellä ystävällistä enää.
Oma äiti kontrolloiva ja rajaton. Minä vaan rakastan lastani kun käyn viikonloppuisin opiskelukaupungissa järkkäämässä asuntoa ja ostamassa tarvikkeita tai lapsenlapsia hoitamassa kun pienet niin suloisia. Autan tytärtä ostamalla lasten vaatteet. Jne. En vaan itse huomaa miten ujutan itseni ihan vaan rakkaudesta. Olenhan erilainen kuin äitini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemukseni mukaan kontrolli muuttaa muotoaan. Ei muutu, jos ei äiti itse näe ongelmaa.
Minulla lapsena oli verrattain tiukat rajat. Sain liikkua todella rajatusti enkä uskaltanut haaveillakaan, että olisin vaikka vappuna ollut kavereideni kanssa jossain. Äiti hallitsi myös mielipiteitä ja määräsi, mitä saan ajatella. Luki päiväkirjat yms.
Tällä taustalla lähdin lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle yliopistoon. En olisi voinut jäädä lähiseudulle, olisin kuristunut henkisesti. Äiti piti käsittämätöntä puhelinrallia, etenkin jos olin opiskelijajuhlissa. Soitteli ja jätti vastaajaviestejä läpi yön ja alkoi pommittaa aamulla heti kello 6. En ollut kovin kiinnostunut päihteidenkäytöstä ja olen ihan perusterve. Jos kotona käydessä olin vaikka kaverin synttärijuhlissa, äiti osoitti mieltään seuraavana päivänä pitämällä mykkäkoulua.
Jossain vaiheessa äiti alkoi tehdä niin, että jos en vastannut heti, kun olin vaikka uimahallissa tai elokuvissa, hän pyysi sukulaisiani soittamaan minulle. Logiikka on hämärä: jos en vastaa äidilleni, koska olen tunnin verran jumpassa ilman puhelinta (aika ennen älypuhelimia), miten asiaan auttaa se, että toisella paikkakunnalla asuva tätini soittaa minulle? Oli aivan kauhean ahdistavaa.
Myöhemmin aikuisuudessa äitini on muun muassa kutsunut kotiini ihmisiä ilmoittamatta minulle. Ei ole ollut mukava yllätys, että joku sukulaiseni pölähtää yllättäen ovelleni kello 20, kun meillä on pienten lasten nukutukset meneillään. On myös luvannut sukulaisilleni yökyläpaikkoja kotoani kertomatta minulle. Käyttäytyy epäluotettavasti: lupaa vaikka auttaa muutossa, mutta ei ilmesty paikalle.
Kerran pyysin äitiäni katsomaan lastani, kun päiväkoti oli kiinni. Jäin itse etätöihin. Lapsi olisi ollut äitini kanssa ihan mielellään, mutta äiti kehotti noin 3 minuutin välein lasta näyttämään minulle jotain. Niin ja kutsui veljeni kotiini.
Ai niin ja järjesti lapseni nimiäisiin papin ja yhteislauluvirret. Ihana yllätys (ei).
En pyydä apua, pidän vähän yhteyttä. Olen oppinut, että en voi luottaa ja kontrolli on aina läsnä, muuttaa vain muotoaan. Surullinen asia. Henkistä tukea olen saanut äidiltäni elämäni aikana tasan 0 sekuntia. Ei kontrolli ole minusta välittämistä, se on hänen oman mielenrauhansa takia. Hyvä äiti olisi tukena sen mukaan, mitä lapsi tarvitsee.
Kaikki sympatiani sinulle. On sinulla ollut kestämistä.
Oma äitini myös yrittää kontrolloida minua, ei kuitenkaan ole ihan noin kamala kuin sinun äitisi ( olen jo 55v ja äiti 87v ). Seurauksena, etten ole pitkiin aikoihin äitiäni rakastanut enkä tietenkään pidä hänestä yhtään.
Pidän yhteyttä minimaalisesti ja olen suoraan sanottuna aika ilkeäkin hänelle. En vain jaksa teeskennellä ystävällistä enää.
Kaksi mummoa höpäjää sitten keskenään.
Oon yli 80 mutta lapsetkin on aikuisia. Ei ne pidä minua täytenä edes että suuttua kannattaisi
Näyttö tulee, kun soittaa aina poliisit paikalle, kun mamma tulee häiriköimään.