Miksi ihmiset ottavat itsestään kuvia?
Minun on aina ollut vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaisi nähdä itsestään valokuvaa. Moni tuntuu ottavan itsestään kuvia jopa päivittäin. Ehkä olen vain liian vanha - 33-vuotias - tällaisia asioita ymmärtääkseni. Itse en kestä nähdä edes omaa peilikuvaani. En halua, että olemassaolostani jää maailmaan minkäänlaista visuaalista todistusaineistoa. Miksi kukaan jättäisi sellaista vapaaehtoisesti? Ymmärrän kuvat merkittävistä tapahtumista, mutta muuten valokuvat ovat parhaimmillaan luonnon ikuistamisessa. Luonto on aina kaunis; ihminen ei koskaan.
Olen väsynyt yltiövisuaaliseen maailmaan. En kuulu tänne. Sivistysyhteiskunta on typistynyt sosiaalisen median karjamarkkinoiksi, eikä ketään enää kiinnosta katsoa ulos maailmaan. Täällä on orpoa elää.
Kommentit (87)
Naisilla on jokin pakonomainen tarve kuvata itseään. Nuorinainen oli kuntosalilla niin siinä se muista välittämättä muikisteli ja otti selfieitä joka laitteessa. Hänelle se oli varmaan täysin luonnollista. Itse voi ottaa selfien ollessani yksin lukitussa huoneessa 😅
Haluavat uskoa/uskotella että olivat läsnä jotenkin. =)
Muiden reaktio tähän, miten tyhjä tahansa helpottaa..
En nyt noihin ulkonäköjuttuihin ota kantaa, mutta kuvaaminen vie monesta hetkestä kokemuksellisuuden pois. Keikoilla, festareilla yms. keskitytään tosi paljon taltioimaan sitä "minä olin täällä" -hetkeä. Itse kokemus jää haaleana muistiin.
Eikä siinä vielä mitään, mutta kun niitä itsestä otettuja kuvia lähetellään muille. Ystävän kanssa oli ennen rikasta viestien vaihtoa, kuulumisia kirjoittaen. Sitten viestit muuttuivatkin kasvokuviksi milloin milläkin ilmeellä, ei edes sanallista selitystä. Mitä sellaiseen möllistykseen vastaa.
Vierailija kirjoitti:
Eikä siinä vielä mitään, mutta kun niitä itsestä otettuja kuvia lähetellään muille. Ystävän kanssa oli ennen rikasta viestien vaihtoa, kuulumisia kirjoittaen. Sitten viestit muuttuivatkin kasvokuviksi milloin milläkin ilmeellä, ei edes sanallista selitystä. Mitä sellaiseen möllistykseen vastaa.
Siihen vastataan Heikki Silvennoisen kuvalla.
Valokuvat ovat psykoosi. Ihminen ei ole muovautunut valokuvien katseluun paitsi kun katsoo kuollutta tai nukkuvaa ihmistä. Se ei ole tervettä yhtään pidemmän päälle. Tulee monenlaisia kuvitelmia.
Mulle tuli sellanen tapa, kävin katsomassa vanhempia; omaan murjuun (kasvukeskuksessa) lähtö la-aamuna klo. 5.50. Otin selfien - siinä taas yks reissu takana (joku päivä ne reissut loppuu, ja niinhän siinä kävi).
Koitin ottaa sen kuvan niin, et taustalla näkyisi maisemaa, minkäläinen vuodenaika oli just silloin.
Huvittavaa: Oli toukokuun puoliväliä, räntää tullut, koko maa loskassa. Otin selfien, missä näkyi myös tausta.
Illalla (la-ilta siis), menin baariin (n. 90 km etelämpänä) ja näytin ko. kuvan: Terveisiä Pohjolasta! :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä puolestani olen kyllästynyt näihin erilaisiin pseudosyvällisyyksiin ja humblebrageihin, joiden tarkoituksena on aina esiintyä jotenkin korkeatasoisempana ja parempana ihmisenä kuin muut.
Kuvia otetaan muistoksi, huviksi ja viihteeksi, kuten aiva hyvin tiesitkin. Kaikki eivät ole noin ahdistuneita ulkonäöstään.
Keskity omiin asioihisi, niin pääset edes vähän helpommalla, vaikka vaikeaa varmaan on.
Hei,
ihan vilpittömästi kysyin, ei ollut tarkoitus ärsyttää! Kiva kuitenkin, kun kommentoit - opin uuden sanan!
Ap
Jaa sinä et muka oikeasti tiedä, miksi valokuvia otetaan? Älä nyt viitsi.
Sillä on hyvä validoida itsensä ja arvottaa asemansa nykymaailmassa. ;)
Minä seuraan omaa vanhenemista näin. Pelikuvaan turtuu ja voi kuvitella itsensä nuoremmaksi kuin onkaan. Valokuva palauttaa maanpinnalle.
Vierailija kirjoitti:
Valokuvat ovat psykoosi. Ihminen ei ole muovautunut valokuvien katseluun paitsi kun katsoo kuollutta tai nukkuvaa ihmistä. Se ei ole tervettä yhtään pidemmän päälle. Tulee monenlaisia kuvitelmia.
Entäs maisemamaalaukset tai muotokuvat. Ovatko nekin psykoosi ja pitääkö Ateneum polttaa?
Minusta on kiva katsella vanhoja valokuvia. Muistella eläimiä ja ihmisiä, joita ei enää ole tässä maailmassa. Voihan niitä muutenkin muistella, mutta kyllä valokuva tuo muistoja esiin helpommin.
Tykkään myös historiallisista kaupunkikuvista.
Ensimmäinen valokuva otettiin vuonna 1826. Ei nuo valokuvat nyt mikään uusi keksintö ole.
Itserakkaat ihmiset ottavat itsestään kuvia ja kaiken kukkuraksi julkaisevat niitä.
Luontokuvat ja matkakuvat joissa itse ei olla pääosassa, ovat puolestaan fiksumpien hommaa.
Ihmiset kuvaavat omaa naamaa ja persettä kun ei ole parempaa tekemistä. Tai vaikka olisikin, niin kyllä sen oman pärstän ja persuksen filmaaminen aina voiton vie! :D
Vierailija kirjoitti:
En nyt noihin ulkonäköjuttuihin ota kantaa, mutta kuvaaminen vie monesta hetkestä kokemuksellisuuden pois. Keikoilla, festareilla yms. keskitytään tosi paljon taltioimaan sitä "minä olin täällä" -hetkeä. Itse kokemus jää haaleana muistiin.
En allekirjoita. Muutama onnistunut ruutu palauttaa muistot tehokkaammin kuin ei kuvia ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä seuraan omaa vanhenemista näin. Pelikuvaan turtuu ja voi kuvitella itsensä nuoremmaksi kuin onkaan. Valokuva palauttaa maanpinnalle.
Kyllä minä uskon vanhenevani muutenkin kuin jatkuvalla itseni kuvaamisella.
Hauskoja tilannekuvia eläinten tai lasten kanssa tulee joitakin vuodessa. Se riittää pitämään jalat tukevasti maassa oikein hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Minä kuvaan itseäni lähinnä juuri siksi, et ei tulisi tuollaista aapeen kuvaamaa pelkoa itseni näkemisestä. Ettei oma todellinen ulkonäkö irtautuisi liikaa omista mielikuvista, ja ettei ne kuvat, kun niitä väistämättä otetaan, yllättäisi, kauhistuttaisi tai ällöttäisi, vaan olisin selvillä siitä, mitä odottaa. Että pysyisin sinuina sen kanssa, miltä näytän.
Vähän samat jutut ja olikin järkytys kun peilistä ei näkynyt esim. ne kaularypyt mitä kamerakuvasta! Eli vanhentumista oli tapahtunut. Sekin on hyvä tiedostaa. Lisäksi olen laittanut joskus meikittömiä somekuvia. Se olen, jos jotakin ns. kiinnostaa. Eli siltä näytän oikeasti. Ota tai jätä.
siksi kun ei tartte kysellä lupia kuten toisten ihmisten kuvaamisesta