Nämä tunteet ja tämä syyllisyys tappaa minut.

No ehkä tämäkin on jonkinlainen kasvatuskoulu sinulle siitä, että mitään ei koskaan pitäisi pitää itsestäänselvyytenä ja että omat tunteet on harhaanjohtavia.



Sinun pitäisi nyt muuttaa asenteesi kokonaan. Keskity siihen, mitä sinulla on, äläkä siihen mitä sinulla ei ole. Onko lapsesi terveitä, ole onnellinen siitä. Kesä on tulossa, nauti siitä. Kiitä joka päivä edes yhdestä asiasta, mikä sinulla aon hyvin äläkä vain kaivele niitä negatiivisia asioita ja keskity niihin.



Jos miehelläsi ja sinulla oli hyvä suhde, kyllä sinä sen suhteen vielä toimivaksi saat, kunhan vähän nöyrryt ja lakkaat olemasta vähän vähemmän ylpeä. Teidän suhteenne pitää rakentaa alusta uudellaan. Myös sinun pitäisi nyt kasata itsesi uudelleen ja katsoa kohti maailmaa oman napasi sijaan. Liity vaikka johonkin hyväntekeväisyysjärjestöön ja opettele tekemään toisille hyvää ja auttamaan toisia. Mene vaikka jollekin ensiapukurssille tai jotain.

kantansa selväksi. Väittää ettei tunne enää yhtään mitään.

Sääli.

Kyllä se mies sinut takaisin ottaa, jos aidosti haluat sitä ja aidosti välität hänestä. Mutta jos suhteenne on sitä, että sinä vain ruikutat ja ruikutat, kun mikään ei ole koskaan hyvin, niin kuka sitä kauan katselee.



Osoita miehellesi pikkuhiljaa, että välität hänestä. Yritä nyt ajatella joskus jotakin muutakin kuin itseäsi välillä. Ala vaikka harrastamaan jotakin.

tapahtui mielessäni jotain. En tiedä mitä sillon tapahtui, mutta siitä lähti alamäki. Mitään konkreettista muutosta ei sillon elämässä tapahtunut joten on todellinen arvoitus mikä laukaisi tämän tapahtumaketjun.

Tiedän ettei niiden kertominen auta kyllä mitään. Mies on tosiaan sanonut minulle päin naama ettei koskaan palaisi entiseen. Haluisin jotenkin vaan että jos hän joskus tulee toisiinajatuksiin niin minä odotan täällä. Taidan olla aika säälittävä...

Olet siis mustasukkainen etkä käsitä miten hän voi jatkaa normaalia elämää kun sinä kärsit. Unohda se mies ja etsi toinen, löydät vielä onnen.

Toisaalta haluan että entinen mieheni on onnellinen ja tiedän että tämä uusi nainen hänelle onnen tuo, en usko että mieheni olisi koskaan kanssani yhtä onnellinen kun nyt on. Mutta toisaalta tiedän että olen ihmisenä muuttunut viimeisen 7kk aikana paljonkin joten voisin tarjota hänelle nyt paljon enemmän kun koskaan aikaisemmin.



Mistä ihmeestä saan vastauksen siihen pitäisikö minun kertoa miehelle kumminkin mitä tunnen. Pelkään että meidän nykyiset välit voivat häiriintyä jos sanon miehelle yhä kaipaavani häntä, mutta toisaalta pelkään että mitä tapahtuu jos en kerro hänelle tunteistani.

Luulenpa että jos todellakin sattuisitte palaamaan yhteen, huomaisit pian että et haluakaan olla suhteessa. Mieti rehellisesti omia tunteitasi äläkä valehtele itsellesi. Menisit ennemmin eteenpäin ja antaisit miehen olla onnellinen uudessa suhteessaan.

sitä saa mitä tilaa. Inhoan soupaajia ja huopaajia. Et todella tiedä mitä elämältä haluat. Olet ärsyttävän epävarma.

Enkä tarkoita, että ap:lle ero tuli toisen takia, vaan täällä niin useasti kamppaillaan ihastumisien ja omien puolisoiden välillä. Juuri tuolta se tuntuu kun menettää, tiedän myös kokemuksesta.

Se että minä olin hukassa viime kesänä aiheutti tämän, olin niin lopussa että seisoin vessassa muutaman kerran kourallinen lääkkeitä kädessä, olin todella väsynyt ja eksynyt. Virhe oli etten voinut sillon ajatella asioita selkeesti, luulin että paha olo tuli siitä tasapainoisesta suhteesta. En kaivannut elämääni mitään uutta miestä tai hurmaa, mutta jotain tarvitsin. Mieheni ei pystynyt minua tukemaan ja osaksi se johtui siitäkin ettei hän edes huomannut kuinka lopussa olin. Ymmärrän että itse olen syypää valintoihini, mutta tiedän myös sen että masentunut ihminen ei useinkaan ajattele kovin selkeästi. Nyt olen päässyt masennuksesta eroon ja näen taas asiat paljon selvemmin, mutta nyt se on liian myöhäistä.

Ei ihmisiä voi kohdella noin, ottaa ja jättää miten haluaa omien mielialojen mukaan! Elä sen jo kerran tekemäsi päätöksen kanssa! Varmasti tulet vielä olemaan onnellinen. Keskity elämään äläkä haikaile menneisyyteen!

Juuri tuon takia se puhuminen on nin tärkeää, toinen ei voi olla ajatustenlukija. Olen pahoillani siitä miten asiasi menivät, tuli paha mieli puolestasi. Ja olen samaa mieltä että virheistä ei tarvitse koko elämää kärsiä. Mutta kyseessä on nyt myös toinen osapuoli ja toisen tunteet, eivät ainoastaan sinun. Toivon, että alat nähdä elämässäsi pikkuhiljaa myös hyviä asioita ja sehän on jo askel eteenpäin että pystyt näkemään virheesi ja asiat jotka niihin johtivat.

En puhunut niistä ex:n kanssa ja hyvä etten niin tehnyt, koska sekin vaihe meni ohi. On aivan normaalia, että epäilee ratkaisuaan.

Muistele nyt kuitenkin miksi halusit pois suhteesta. (aika kultaa kyllä muistot)

Ja mieti myös sitä voisiko asiat todella palata samanlaisiksi kuin ennen eroa. (tuskin) Olette molemmat ennättäneet nähdä ja tehdä asioita, jotka ovat teitä muuttaneet. Suhde ei olisi enää entisenlainen.

Et ole mielestäni itsekäs, vaan aivan normaalia miettiä näitä asioita.

Jos palaisimme yhteen niin mieltäni kalvaisi koko ajan se että mitä mies tuntee tätä naista kohtaa jonka kanssa oli ja miten tosissaan hän oli siinä suhteessa. Liikaa on tosiaan kulunut jo aikaa ja asioita tapahtunut. Mutta silti mieli koko ajan miettii, mitä jos, mitä jos.. Helvetin raastavaa ajatella koko ajan sitä että miten olisi voinut tehdä asiat toisin, miten olisin voinut olla parempi nainen, miten olisin voinut estää masennuksen, miten olisin voinut päätyä johonkin toiseen ratkaisuun. Käsittelin asioita paljon jo viime syksyllä ja sillon olinkin jossain vaiheessa ihan tyytyväinen ratkaisuun, mutta nyt on taas 2kk mennyt itkiessä ja katuessa. Mitä jos, mitä jos, voisiko kauheampaa ajatusta päässä enää olla. Järki sanoo ettei asialle enää mitään mahda, mutta sydän sanoo aivan muuta.

Ei ehkä ensimmäisessä lauseessa kannata sanoa, että haluat takaisin. Kysy onko onnellinen omaan elämäänsä. (jos olette hyvissä keskusteluväleissä) Riippuen tietenkin hänen vastauksestaan miettisin kertoisinko omia tuntemuksiani.

Minulla meni ratkaisuni fiksuutta miettiessä nelisen kuukautta.





olikohan se 39..

sä, ap et ole sanonut että rakastaisit tätä exää. kaipaat vaan.

unohda mies ja jatka matkaa. aika kun kuluu, olo paranee. löydät vielä miehen johon rakastut

Mieti ja ole rehellinen itsellesi, kaipaatko todella tätä miestä, vai kaipaatko vaan sitä turvallista tunnetta,että joku oli vierellä? Ettei tarvinnut olla yksin?



Tuollaiset tunteet on niin tuttuja.. Ihan normaalireaktio eron jälkeen. Mutta kuten täällä joku sanoikin, eroonne oli syynsä - Mieti ne läpi vielä kerran,realistisesti,ei ruusunpunaisten lasien läpi.. Vaikka pääsyy olisikin ollut sinun masennuksesi, kerroit itse ettei mies osannut sinua siinä tukea. Varmasti on sellaisiakin,jotka osaavat. Mitäs jos masennuksesi uusiutuu?



Itse olen kipuillut vuosia tuollaisessa juupas-eipäs-suhteessa,takertunut menneeseen epätoivoisesti ja toivonut että kaikki vielä korjaantuu.. Mutta jossain vaiheessa pitää vain osata päästää irti, pitemmällä aikavälillä se kuitenkin kirpaisee vähemmän kuin jatkuva raastava epätietoisuus ja soutaminen ja huopaaminen..



Ihan normaalia että takapakkia tulee, mutta katse eteenpäin vain. Kyllä me selvitään, sinä ja minäkin!! Voimahalaus!!

En ole ketään koskaan rakastanut samanlailla, siis miestä enkä usko että koskaan pystyn enää tuntemaan ketään muuta kohtaan yhtä aitoa rakkautta. Vaikeaa tämä kamppailu järjen ja sydämmen välillä. En taida uskaltaa kertoa miehelle tunteistani, mitä jos menetän hänet kokonaan kun hän kuulee asiani. Nyt olemme pelkästään ystäviä ja sitäkin vain lasten takia. Minä toki haluisin enemmän, mutta mies keskittyy tietenkin uuteen naiseensa.



En uskalla kysyä häneltä mitä hän tuntee, olisi jotenkin helpottavaa vaan edes tietää se että ajatteleeko hän koskaan minua enää, mutta eipä sekään tieto taitaisi mitään hyödyttää.