Entä jos kaikki eivät olekaan oikeutettuja samaan lopputulokseen?

Yhteiskunnassa tuntuu välillä unohtuvan yksi hyvin yksinkertainen asia: raha ei ilmesty tyhjästä. Jostain ne verorahat, palkat, palvelut, eläkkeet ja tuet on maksettava.

On aika kummallinen ajatus, että kaikkien pitäisi olla samalla viivalla riippumatta siitä, tekeekö töitä, yrittääkö, opiskelee, ottaa vastuuta vai odottaako vain, että yhteiskunta hoitaa kaiken. Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että jokaiselle kuuluu sama lopputulos riippumatta omasta panoksesta.

Juna tarvitsee veturin, jotta se liikkuu eteenpäin. Samalla tavalla Suomi tarvitsee yrittäjiä, työntekijöitä ja ihmisiä, jotka ottavat vastuuta, rakentavat yrityksiä, maksavat veroja, työllistävät muita ja tekevät töitä sen eteen, että yhteiskunnalla ylipäätään on jotain jaettavaa.

Jos kaikki vain odottavat saavansa, mutta liian harva on valmis tekemään ja kantamaan vastuuta, ei juna pitkälle kulje. Ei vaikka kuinka päätettäisiin, että kaikille kuuluu sama määrä lippuja.

Hyvinvointiyhteiskunta ei pysy pystyssä sillä, että mahdollisimman moni nostaa käden ja kysyy: ”Mitä minä saan?” Se pysyy pystyssä sillä, että riittävä määrä ihmisiä kysyy myös: ”Mitä minä voin antaa?”

Kuka maksaa hyvinvointiyhteiskunnan laskun?