Muita jotka on menneet naimisiin, vaikka ovat tienneet, ettei se ole järkevää?
Itse tiesin jo alttarilla, että teen väärän valinnan, mutta silti menin naimisiin. Ja jos olet näin toiminut, miten sinulla menee nyt?
Kommentit (24)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Säälittävää.
No niinhän se on, mutta aika moni silti toimii noin. Ainakin avioeroista päätellen. En usko, että jos parin vuoden sisällä erotaan siitä, kun on menty naimisiin, että ei silloin jo ole aavistettu, että kaikki ei ole suhteessa hyvin.
ap
Yllättävän moni uskoo siihen, että naimisiin menolla voi korjata hajoamispisteessä olevan suhteen. Samasta syystä eron partaalla natiseviin liittoihin hankitaan lapsia liittoa "pelastamaan". Ihmiset voivat olla tunne- ja ihmissuhdeasioissa naiiveja. Toisaalta meille on niin pitkään tyrkytetty ja iskostettu sitä ajatusta, että rakkauden eteen pitää tehdä töitä ja rakkaus on tahdon asia. Ei siis ole ihme, että jotkut vievät tämän aivan äärimmilleen ja yrittävät elvyttää jotain sellaista, mikä ei enää elvytettävissä ole.
Tuo on kyllä humpuukia, että rakkaus on tahdon asia. Joko sitä rakkautta on tai sitten sitä ei ole. Miksi sitä pitäisi keinotekoisesti yrittää elvyttää, jos tunteet on kuolleet tai niitä ei ole koskaan ollutkaan.
Ihastuminen ja rakastuminen eivät ole tahdon asioita, rakastaminen nimenomaan on tahdon asia. Ainakin melkein. Kohta kymmenen vuotta rakastanut toisen kanssa lisääntynyttä. Tai ehkä olenkin vain rakastunut, enkä rakastakaan?
Vierailija kirjoitti:
Minä sanoin 'ei' kosinnalle. Syyt olivat monet: alko, mykkäkoulu, pahoinpitely, yms. En tiedä mitä olisi liitosta tullut jos olisin vastannut 'kyllä'. Tätä olen nyt 'miettinyt' koko aikuisen elämäni ja tuntuu että vastasin väärin. En osaa sanoa onko kyseessä oman vastauksen katuminen vai mikä juttu.
Sun pitäisi varmaan harkita terapiaa, tuolla ajatusmaailmalla voit muuten jatkossa päätyä varsin toksiseen ja väkivaltaiseen suhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Olen naimisissa rakastamani ihmisen kanssa nyt viidettä vuotta.
Mutta häitä kadun vähän.
Mentiin kiireellä naimisiin maistraatissa koronasulun aikaan. En saanut häihini itselleni tärkeimpiä ihmisiä juhlistamaan ja äitinikin kävi vain krapulassa tärisemässä vihkimisessä ja lähti samantien pois.
Viereiseen baariin
(ainoa auki oleva paikka sulun aikaan koko kaupungissa - alunperin oli tarkoitus viedä läheiset ravintolaan syömään mut ravintola ilmoitti just edellisenä iltana että pistävät paukat säppiin)
oli tilattu vartavasten meille ja todistajille skumppapullo mutta baarimikko olikin jo myynyt sen jollekin toiselle. Saimme lohdutukseksi pahat koko aamun pannussa seisoneet kahvit.
Hääkuvat muuten kivat mutta piti olla vihkimisessäkin ne maskit naamalla. Kräääääh.
Mentiin naimisiin niin pikaisesti kun meinasin saada hermoromahduksen kun ukkini kuoli ja perusturvallisuuden tunne järkkyi korona-aikaan muutenkin pahasti. Aloin tuolloin vähän paniikissa miettimään kuka minut perisi ja totesin että haluan ehdottomasti puolisoni perivän minut. Olemme lapsettomia.
Voittehan te järkätä vaikka jotkut vihkivalojen uusimisjuhlat ja järjestää ne just niin kuin olisit halunnut ne häät silloin alunperin.
Tuo on kyllä humpuukia, että rakkaus on tahdon asia. Joko sitä rakkautta on tai sitten sitä ei ole. Miksi sitä pitäisi keinotekoisesti yrittää elvyttää, jos tunteet on kuolleet tai niitä ei ole koskaan ollutkaan.