Onko väärin alkaa suhteeseen jos ei ole lääpällään toiseen?

Olen +30 nainen ja ollut sinkkuna yli 10 v. Minulla on ollut aika korkeat standardit mahdollisen kumppanin suhteen. 

Olen tavannut muutama viikko miehen, johon olen melko ihastunut. En umpirakastunut, vaan melko ihastunut. Hän on monilla tavoilla unelmieni mies: samat arvot, samankaltainen hieman valtavirrasta poikkeava elämäntyyli, rauhallinen, empaattinen. Vahvuutemme ja heikkoutemme sopivat hyvin yksiin. 

Ainoa asia joka mietityttää on fyysinen vetovoima sekä muutamat "pikkuasiat" jotka tuntuvat ärsyttävän minua. Ei ole niin etteikö fyysistä vetovoimaa olisi, sitä kyllä on, mutta ei niin paljon kuin olen joskus jotain toista (muuten sitten itselleni epäsopivaa) miestä kohtaan tuntenut. Hän on komea, mutta ei täysin omaa tyyppiäni. Hän on mallimaisen / poikamaisen komea, itse taidan pitää enemmän "metsurimaisesta", kulmikkaammasta komeudesta. 

Ja pikkuasiat ovat sellaisia kuin vaikka huono ryhti istuessa. 

Tiedän etten todellakaan ole itsekään täydellinen. Kuitenkin tuntuu että hän on tosi ihastunut eikä näe vikojani. Sekin vaivaa, että ihastumisen tasot on erit. Se tuntuu kiusalliselta. 

Olen ollut niin pitkään sinkkuna, että olen ymmärtänyt ettei unelmieni miestä ole. Että ei ole miestä joka "täyttäisi täydellisesti kaikki toiveeni". Jos henkisesti natsaa, fyysisesti ei. Ja toisinpäin. Olen nähnyt tämän lukemattomia kertoja. Vaihtoehtoni ovat tehdä kompromisseja tai olla mahdollisesti tai jopa todennäköisesti koko loppuelämä yksin. 

En halua olla loppulämääni yksin. Voin olla, siitä ei ole kiinni, mutta en vain halua. 

Onko väärin ryhtyä suhteeseen miehen kanssa johon ei ole umpirakastunut, mutta jota pitää itselle hyvänä elämänkumppanina?