Syöpä

Vierailija kirjoitti:

Sairastuessaan ihminen on kylöä herkillä ja kaikki tavat lähestyä on vääriä. Ajan kuluessa ainakin itse tajusin, että kaikki tarkoittivat hyvää kuitenkin. 

Tämän tiedostaen ja monia läheisten syöpätapauksia kohdanneena, olen todennut, etten neuvo, en hymistele, enkä todellakaan vaihda puolta kadulla vaan kohtaan ihmisen niin kuin ennen, mutten myöskään vältä aihetta. Kuulostelen ja tsemppaan. Ymmärrän kyllä myös herkkyyden ja jos sanon jotakin hölmöä, ajattelen, että mokani auttaa syöpää sairastavaa myös. Hän voi hetkellisesti purkaa kiukkunsa mielessään siihen mitä sanoin ja minuun, otan sen vastaan jos se tuo pientä helpotusta hetkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Sairastuessaan ihminen on kylöä herkillä ja kaikki tavat lähestyä on vääriä. Ajan kuluessa ainakin itse tajusin, että kaikki tarkoittivat hyvää kuitenkin. 

Kunpa tarkoittaisivatkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuessaan ihminen on kylöä herkillä ja kaikki tavat lähestyä on vääriä. Ajan kuluessa ainakin itse tajusin, että kaikki tarkoittivat hyvää kuitenkin. 

Tämän tiedostaen ja monia läheisten syöpätapauksia kohdanneena, olen todennut, etten neuvo, en hymistele, enkä todellakaan vaihda puolta kadulla vaan kohtaan ihmisen niin kuin ennen, mutten myöskään vältä aihetta. Kuulostelen ja tsemppaan. Ymmärrän kyllä myös herkkyyden ja jos sanon jotakin hölmöä, ajattelen, että mokani auttaa syöpää sairastavaa myös. Hän voi hetkellisesti purkaa kiukkunsa mielessään siihen mitä sanoin ja minuun, otan sen vastaan jos se tuo pientä helpotusta hetkeen. 

Kuunteleminen on tärkeämpää kuin tsemppaaminen. Katteettoman toivon lietsomisen sijaan voit osoittaa myötätuntoasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuessaan ihminen on kylöä herkillä ja kaikki tavat lähestyä on vääriä. Ajan kuluessa ainakin itse tajusin, että kaikki tarkoittivat hyvää kuitenkin. 

Kunpa tarkoittaisivatkin.

Eivät kaikki tarkoita hyvää. Me ihmisethän käytämme ja tarvitsemme toisiamme eri tarkoituksiin, ja parantumattomaan syöpään sairastuneena olen kohdannut liikaa ihmisiä joille olen pelkkä alkusoitto ennen kuin he alkavat paasata omista ongelmistaan, kilpailla ja vertailla, niin kuin olisi tärkeintä todistaa kenellä menee huonoiten, vaikka en jaksaisi kuunnella heitä yhtään enempää kuin he jaksavat kuunnella minua.

Jotkut kokee myötätunnon osoittamisen säälittelynä ja suuttuu.

Ei tähän ole mitään yhtä reseptiä, se on niin yksilöllistä.

Lapsemme syntyi monisairaana ja osa ihmisistä sanoi meille aika karseita asioita. Luulen että siinä oli kyse siitä, että he alkoivat pelätä että hekin voisivat saada sairaan lapsen ja reagoivat siksi kummallisesti, eli se oli pelkopuhetta. Uskoisin että tieto toisen syövästä voi käynnistää jotain samanlaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuessaan ihminen on kylöä herkillä ja kaikki tavat lähestyä on vääriä. Ajan kuluessa ainakin itse tajusin, että kaikki tarkoittivat hyvää kuitenkin. 

Kunpa tarkoittaisivatkin.

Eivät kaikki tarkoita hyvää. Me ihmisethän käytämme ja tarvitsemme toisiamme eri tarkoituksiin, ja parantumattomaan syöpään sairastuneena olen kohdannut liikaa ihmisiä joille olen pelkkä alkusoitto ennen kuin he alkavat paasata omista ongelmistaan, kilpailla ja vertailla, niin kuin olisi tärkeintä todistaa kenellä menee huonoiten, vaikka en jaksaisi kuunnella heitä yhtään enempää kuin he jaksavat kuunnella minua.

Toinen ilmiö on uskovien lähestymiset, jotka neutraaleina auttavat, muttei tuputuksena. Jotkut ihmiset alkavat hössöttää ja järjestellä, ratkaista asioita. Itse olen huomannut olevani tällainen, ja joudun kyllä pitämään itseni aisoissa tällaisissa tilanteissa. En päästä hössötystä valloilleen vaan käyn enempi päässäni keskusteluja. Traumatriggeri ehkä, olen menettänyt useamman läheisen syövälle. 

Omien kokemusten avaaminen ei useimmiten auta ketään, joka elää juuri keskellä omaa painajaistaan. Joten en avaudu niistä.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut kokee myötätunnon osoittamisen säälittelynä ja suuttuu.

Ei tähän ole mitään yhtä reseptiä, se on niin yksilöllistä.

Sinulla on vielä paljon opittavaa. Eihän myötätunnon osoittaminen ole säälimistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut kokee myötätunnon osoittamisen säälittelynä ja suuttuu.

Ei tähän ole mitään yhtä reseptiä, se on niin yksilöllistä.

Sinulla on vielä paljon opittavaa. Eihän myötätunnon osoittaminen ole säälimistä.

Ei olekaan. Mutta on ihmisiä joille sen vastaanottaminen on vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsemme syntyi monisairaana ja osa ihmisistä sanoi meille aika karseita asioita. Luulen että siinä oli kyse siitä, että he alkoivat pelätä että hekin voisivat saada sairaan lapsen ja reagoivat siksi kummallisesti, eli se oli pelkopuhetta. Uskoisin että tieto toisen syövästä voi käynnistää jotain samanlaista.

Liian moni elää jonkinlaisessa terveys- ja kuolemattomuuskuplassa eikä havahdu ennen kuin kosahtaa omalle kohdalle. Silloin ajattelu joutuu koetukselle ja suusta pääsee mekaanisia sammakoita.

Minun lapseni teki itsemurhan, ja sain sen jälkeen kuulla kaikki mahdolliset latteudet ja hirveydet. Pahimpia oli ehkä se ettei itsemurhaa pidä edes surra. Tai se kun joku sanoi että tietää miltä minusta tuntuu, vaikka hänellä itsellään ei ole lapsia. Oli pakko vastata hänelle että et sinä voi tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut kokee myötätunnon osoittamisen säälittelynä ja suuttuu.

Ei tähän ole mitään yhtä reseptiä, se on niin yksilöllistä.

Sinulla on vielä paljon opittavaa. Eihän myötätunnon osoittaminen ole säälimistä.

Ei olekaan. Mutta on ihmisiä joille sen vastaanottaminen on vaikeaa.

Niin on, koska väärin valitut sanat satuttavat. Sanat ovat tekoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsemme syntyi monisairaana ja osa ihmisistä sanoi meille aika karseita asioita. Luulen että siinä oli kyse siitä, että he alkoivat pelätä että hekin voisivat saada sairaan lapsen ja reagoivat siksi kummallisesti, eli se oli pelkopuhetta. Uskoisin että tieto toisen syövästä voi käynnistää jotain samanlaista.

Liian moni elää jonkinlaisessa terveys- ja kuolemattomuuskuplassa eikä havahdu ennen kuin kosahtaa omalle kohdalle. Silloin ajattelu joutuu koetukselle ja suusta pääsee mekaanisia sammakoita.

Minun lapseni teki itsemurhan, ja sain sen jälkeen kuulla kaikki mahdolliset latteudet ja hirveydet. Pahimpia oli ehkä se ettei itsemurhaa pidä edes surra. Tai se kun joku sanoi että tietää miltä minusta tuntuu, vaikka hänellä itsellään ei ole lapsia. Oli pakko vastata hänelle että et sinä voi tietää.

Luultavasti hän tiesi: on muitakin läheisiä kuin lapset.

Omaisena pahinta olivat ihmiset, jotka hylkäsivät ja antoivat "rauhan käsitellä asiaa", eli toisin sanoen pelkäsivät omaa kuolevaisuuttaan. Jälkikäteen muistelen niitä töksäyttelijöitäkin lämmöllä, yrittivät sentään omalla tavallaan auttaa. Mutta esim. ystävä, joka katosi kokonaan, tuntui kyllä pahalta. Jos ei osaa sanoa mitään, riittää, että ottaa edes yhteyttä ja sanoo auttavansa jos jotakin ja kuuntelevansa. Voi myös suoraan sanoa, ettei tiedä mitä sanoisi ja pelkäävänsä sanovansa jotakin hölmöä.

Vierailija kirjoitti:

Kun ystäväni sairastui syöpään, hän määritteli tosi tarkkaan, mistä hänelle saa puhua ja mihin sävyyn. Tosin nämä säännöt saattoi vaihdella tosi yllättäen. Muut saattoi vain mokata.

Jokaisella on oikeus määritellä omat rajat, myös sairastuneella. Muiden on syytä kunnioittaa niitä rajoja.

Minulla todettiin verisyöpä ja olen siitä kertonut ihan avoimesti. Kaikki ovat suhtautuneet hyvin. Jotkut kiroilleet kohtaloani :D. Mukavinta on, että ihmiset käyttäytyvät ihan kuin ennenkin, juttelevat kaikista asioista ja nauravat. En kaipaa erityiskohtelua. 

Itselläni on ollut todennäköisesti syöpä jo puolentoista vuoden ajan, mutta en mene lääkäriin. Oireet pahenee tasaisen tappavasti. Elän täysillä loppuun asti. En ole koskaan halunnut elää vanhaksi, joten valmis kuolemaan keski-iässä. Elämän virtaa nykyisin enemmän kuin koskaan aiemmin.

Syöpä on siinä mielessä vaikea, koska suurin osa meistä on kohdannut elämässä syövän jollakulla läheisellä. Lähes kaikilla on jokin suhde sairauteen ja sanaan. Lisäksi tilastojen valossa, iso osa ihmisistä sairastuu syöpään jossakin vaiheessa, etenkin mitä pidempään elää. Nämä kaikki tieto ovat meissä jokaisessa ja aina ei tiedä mitä se toinen on käynyt läpi. Siksi osa ymmärrettävästi pakenee tilannetta eikä osaa auttaa sairastunutta. Sairastuneella taas oma elämä pysähtyy, sitä ei kykene näkemään itsensä ulkopuolelle eikä tarvitsekaan, koska katse kääntyy itseensä ja oloonsa, miten auttaisi itseään. 

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on ollut todennäköisesti syöpä jo puolentoista vuoden ajan, mutta en mene lääkäriin. Oireet pahenee tasaisen tappavasti. Elän täysillä loppuun asti. En ole koskaan halunnut elää vanhaksi, joten valmis kuolemaan keski-iässä. Elämän virtaa nykyisin enemmän kuin koskaan aiemmin.

Jokaisen oma päätös tietenkin. Mutta etkö haluaisi elää hieman pidempään? Entä jos oireesi ovat jotakin muuta, ja turhaan ajattelet, että sinulla on syöpä?

Ymmärrän, ärsyttävää. Miten sinä jaaaksat!!! 

Ilmeisesti tulisi olla jo kuollut heidän mielestään. 

Itsellä suurin probleema miten selvitä ison aamukahvikorvapuustin kitusiini yhdessä leivän kanssa. Jompi kumpi on liikaa. Kumman jätän syömättä?