En olisi uskonut, että mun elämäni menee näin

Sama. En ajatellut, että elämä on käytännössä ohi 43-vuotiaana.

Se ei välttämättä lohduta mutta et ole ainut.

Minä olisin uskonut. Elämä ei muutu, jos ei tee rohkeita ratkaisuja.

Sama. Tai oikeastaan kyllähän tämä oli ihan ennustettavissa. Omilla vanhemmilla on ollut koko elämäni ajan vakavia mt-ongelmia joten kyllähän se on jälkensä jättänyt minuunkin. Lapsuus oli selviämistä ja voimat meni silloin.

En minäkään tästä haaveillut lapsena

Joo en mäkään uskonut, että tämä näin menisi, mutta omalla kohdalla tulos on kyllä ollut oikein hyvä, vaikkakin siis erilainen kuin kuvittelin.

Miksi noin ajattelette? Itse vielä 43 vuotiaana lisäkouluttauduin ja vihdoin työpaikkaa, aloin matkustella ym. Elämää edessä vielä. 

Oletko siis kuolemassa? Jos et niin tee jotain jännää. Ala vaikka vapaehtoistyöhön, siinä tapaa monenlaista ihmistä ja saa taas ihmeteltävää omaan elämäänsä. 

ja itse ei voi siihen omaan elämäänsä mitenkään vaikuttaa...menee niin kun menee...onks tuo sitä paljon puhuttua uhriutumista...

Mäkin olisin halunnut olla ihan tavallinen ihminen tavallisessa työssä. Ei se sitten mennyt niin. Nyt 43-vuotiaana tuntuu ihan 50/50 siltä että yritänkö vielä vai luovutanko.

Joku tyhmä usko että vois tää tästä vielä parantua. En tiedä olenko vaan tyhmä ja laiska vai pidätteleekö mua 24/7 sohvan pohjalla makaava mies. Jotenkin itsekin on taantunut vaikka aina olen ollut sellainen että olen mennyt ja tehnyt. En enää.

Vierailija kirjoitti:

Oletko siis kuolemassa? Jos et niin tee jotain jännää. Ala vaikka vapaehtoistyöhön, siinä tapaa monenlaista ihmistä ja saa taas ihmeteltävää omaan elämäänsä. 

Sitä on tullut tehtyä.

 Nuorena ei onneksi tiedä. Ei kerrota tätä heille (ikävä kyllä parikymppiset lukevat tätä palstaa)

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olisin halunnut olla ihan tavallinen ihminen tavallisessa työssä. Ei se sitten mennyt niin. Nyt 43-vuotiaana tuntuu ihan 50/50 siltä että yritänkö vielä vai luovutanko.

Joku tyhmä usko että vois tää tästä vielä parantua. En tiedä olenko vaan tyhmä ja laiska vai pidätteleekö mua 24/7 sohvan pohjalla makaava mies. Jotenkin itsekin on taantunut vaikka aina olen ollut sellainen että olen mennyt ja tehnyt. En enää.

Oma valintasi on mitä teet ja katsotko sohvalla makaavaa miestä. Kyllä puoliso voi taannuttaa. Itse koin sen. Eron jäljeen elämäni muuttui täysin. En voinut avioliitossa olka aktiivinen ja menevä. Sitä puoliso paheksui. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi noin ajattelette? Itse vielä 43 vuotiaana lisäkouluttauduin ja vihdoin työpaikkaa, aloin matkustella ym. Elämää edessä vielä. 

Sairastuin 43-vuotiaana niin, etten ole sen jälkeen pystynyt tekemään töitä, opiskelemaan tai matkustelemaan. Pahimpina päivinä toivon, että tätä elämää ei olisi edessä enää yhtään päivää.

Vierailija kirjoitti:

Miksi noin ajattelette? Itse vielä 43 vuotiaana lisäkouluttauduin ja vihdoin työpaikkaa, aloin matkustella ym. Elämää edessä vielä. 

Juu, itsekin yritän mutta en ole yrityksistä huolimatta päässyt opiskelemaan. Se on aika iso este. Avoimessa voi suorittaa kaikenlaista mutta kyllä se tutkinnon saaminen edellyttäisi opiskelupaikan saamista. Olet onnekas jos olet päässyt eteenpin koulutuksessa tai työelämässä. Ne eivät ole kiinni pelkästään omasta päätöksestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olisin halunnut olla ihan tavallinen ihminen tavallisessa työssä. Ei se sitten mennyt niin. Nyt 43-vuotiaana tuntuu ihan 50/50 siltä että yritänkö vielä vai luovutanko.

Joku tyhmä usko että vois tää tästä vielä parantua. En tiedä olenko vaan tyhmä ja laiska vai pidätteleekö mua 24/7 sohvan pohjalla makaava mies. Jotenkin itsekin on taantunut vaikka aina olen ollut sellainen että olen mennyt ja tehnyt. En enää.

Oma valintasi on mitä teet ja katsotko sohvalla makaavaa miestä. Kyllä puoliso voi taannuttaa. Itse koin sen. Eron jäljeen elämäni muuttui täysin. En voinut avioliitossa olka aktiivinen ja menevä. Sitä puoliso paheksui. 

Niinhän se on oma valinta, mutta kun on niin taantunut ja jotenkin omaksunut sen että tämmönen vetelä p.ska mäkin vaan olen.

Miestä ei tunnu haittaavan makoilunsa, mut mua tällainen elämän elämättönyys haittaa päivä päivältä enemmän. Ja sit kuitenki ajattelen et ei musta oo mihinkään.

No miten ap? Kerro nyt hiukan tarkemmin jotta muut voi päätellä menikö se oikeesti hukkaan vai.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko siis kuolemassa? Jos et niin tee jotain jännää. Ala vaikka vapaehtoistyöhön, siinä tapaa monenlaista ihmistä ja saa taas ihmeteltävää omaan elämäänsä. 

Sitä on tullut tehtyä.

Hienoa, sitten voisi ottaa uuden aluevaltauksen, tehdä jotain erilaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko siis kuolemassa? Jos et niin tee jotain jännää. Ala vaikka vapaehtoistyöhön, siinä tapaa monenlaista ihmistä ja saa taas ihmeteltävää omaan elämäänsä. 

Sitä on tullut tehtyä.

Hienoa, sitten voisi ottaa uuden aluevaltauksen, tehdä jotain erilaista. 

Tiedätkös, ihmiset ovat tuohon ikään ehtineet yrittää vaikka mitä. Yrittämisellä on rajansa.

En minäkään olisi silloin 22-30v nuorena ja kauniina tyttönä osannut kuvitella miten elämä tulisi menemään. Oletin että vielä löytyy joku johon rakastuisin ja saisin parisuhteen, ehkä muuttaisimme maalle tms. Ei niin ei käynyt. En ole sittemmin rakastanut ketään, lyhyitä suhteita on jokunen mutta vain "ihan kiva" -tasolla. Olen ns eläintermeillä sanottuna yksiavioinen ja kun en häntä saanut, en pysty rakastamaan muitakaan oikeasti, jäin menneisyyden vangiksi ja vain odottamaan jotain ihmettä. Jäin yksin ja nyt 55v olen yksinäisempi kuin koskaan. 

Mutta elämä antoi paljon muuta. Paljon mielenkiintoisia harrastuksia joista sain ystäviä, uraputki jossa pääsin ihan sinne adti mihin ikinä voi tällä koulutuksella ja rohkeudella päästä. Hyvä palkka ja etuudet joiden avulla olen päässyt matkustelemaan paljon. En olisi ikinä uskonut nuorens tyttönä että mihin kaikkeen elämä viekään.