Miten kestää häpeä, kun koko elämä on ollut tyhjä?

Vierailija kirjoitti:

Jos et osaa soittaa mitään instrumenttia, hanki vaikka pieni kantele ja kokeile säveliä. Musiikki voi auttaa silloinkin kun mikään muu ei auta.

Soittaa en jaksa. Musiikkia kyllä kuuntelen lähes aina. Parhaita asioita maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos et osaa soittaa mitään instrumenttia, hanki vaikka pieni kantele ja kokeile säveliä. Musiikki voi auttaa silloinkin kun mikään muu ei auta.

Soittaa en jaksa. Musiikkia kyllä kuuntelen lähes aina. Parhaita asioita maailmassa.

Et jaksa? Kantelen näppäily vie paljon vähemmän energiaa kuin täällä ruikuttaminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos et osaa soittaa mitään instrumenttia, hanki vaikka pieni kantele ja kokeile säveliä. Musiikki voi auttaa silloinkin kun mikään muu ei auta.

Soittaa en jaksa. Musiikkia kyllä kuuntelen lähes aina. Parhaita asioita maailmassa.

 

 

Et jaksa? Kantelen näppäily vie paljon vähemmän energiaa kuin täällä ruikuttaminen. 

Ei siitä näppäilystä paljoa saakaan. Ilmaisen itseäni mieluummin kirjoittamalla. Kaikki kunnia kyllä musikaalisille ihmisille, kiva että tekevät musiikkia.

Erikoista, että sossuloinen ei jaksa tehdä mitään hyödyllistä, mutta vauvapalstalla kyllä jaksaa valittaa joka päivä tuntitolkulla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykymaailmassa monilla on liian helppo elämä. Silloin on aikaa velloa vuosikausia itsesäälissä. Esimerkiksi isovanhempieni ikäluokalla (sotien aikaan eläneet) ei ollut, koska piti tehdä työtä pysyäkseen hengissä ja saadakseen perheen hoidettua. 

Minun isoisäni oli sodassa ja sen jälkeen alkoholisoitui ja pieksi perhettään vuosikymmenet. Sieltä sitä traumaa riittää tähän päivään saakka...

 

 

Minullakin oli. Se motivoi minua panostamaan koulutukseen ja tekemään kaikkeni sen eteen, että minun perheessäni kukaan ei tule kohtaamaan väkivaltaa. En yksinkertaisesti suostunut alistumaan tähän kovin muodikkaaseen "ylisukupolviseen tramaan". 

Minä en onneksi halunnut lapsia. Ei kanssa joudu kukaan enää kärsimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykymaailmassa monilla on liian helppo elämä. Silloin on aikaa velloa vuosikausia itsesäälissä. Esimerkiksi isovanhempieni ikäluokalla (sotien aikaan eläneet) ei ollut, koska piti tehdä työtä pysyäkseen hengissä ja saadakseen perheen hoidettua. 

Minun isoisäni oli sodassa ja sen jälkeen alkoholisoitui ja pieksi perhettään vuosikymmenet. Sieltä sitä traumaa riittää tähän päivään saakka...

 

 

Minullakin oli. Se motivoi minua panostamaan koulutukseen ja tekemään kaikkeni sen eteen, että minun perheessäni kukaan ei tule kohtaamaan väkivaltaa. En yksinkertaisesti suostunut alistumaan tähän kovin muodikkaaseen "ylisukupolviseen tramaan". 

Minä en onneksi halunnut lapsia. Ei kanssa joudu kukaan enää kärsimään.

Missä kohtaa sanoin, että minulla olisi lapsia? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos et osaa soittaa mitään instrumenttia, hanki vaikka pieni kantele ja kokeile säveliä. Musiikki voi auttaa silloinkin kun mikään muu ei auta.

Soittaa en jaksa. Musiikkia kyllä kuuntelen lähes aina. Parhaita asioita maailmassa.

 

 

Et jaksa? Kantelen näppäily vie paljon vähemmän energiaa kuin täällä ruikuttaminen. 

Ei siitä näppäilystä paljoa saakaan. Ilmaisen itseäni mieluummin kirjoittamalla. Kaikki kunnia kyllä musikaalisille ihmisille, kiva että tekevät musiikkia.

Kanteleen näppäily = musiikin tuottaminen. Kanteletta soitetaan näppäilemällä. 

Kanteleen näppäily = musiikin tuottaminen. Kanteletta soitetaan näppäilemällä.

Niin. Jätän sen musikaalisille ihmisille, jotka saavat näppäilyllään jotain kaunista aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit sentään lukea!! Traumoja minuun kohdistuneesta hyväksikäytöstä ja muusta väkivallasta lapsuudesta lähtien. En tiedä mitä on normaali. Mutta en ole koskaan pystynyt keskittymään, yhtään mihinkään. Olen aina haaveillut vain, että kunpa pystyisi lukemaan. Onnellinen se joka pystyy lukemaan. 

Tämä lohdutti itse asiassa.

Aina saa kuulla, että "koin sitä tätä tota nykyään minulla on perhe, työ, kavereita, asenne ratkaisee" yms.

Ei koskaan itse siitä kärsimyksestä puhuta, miten vaikeaa on saattanut olla päästä tiettyyn pisteeseen asti. Varsinkin kun ihmisenä muutenkin tulee mokailtua.

Olisiko tällaiselle tilausta... Ehkä voisin alkaa pitää blogia. Harmi, etten osaa piirtää... Jatkuvasti pää täynnä ideoita, miten voisi traumaa tehdä näkyväksi, ja myös tietä ulos siitä. Siitä ainakin riittäisi materiaalia... Toisaalta sitten ajattelen, että ei ketään kiinnosta, kun ei tämä nykyhetki kuitenkaan ole sellainen menestystarina, kuinka on noustu kuin feenikslintu tuhkasta upeaan uuteen elämään. Mutta ehkä trauman "jälkeen" ihmeellisintä onkin tavallinen, pieni elämä.

En enää koe että tulisi "traumanjälkeistä" aikaa. Muistinmenetys olisi liian dramaattista. Ehkä avain on hyväksyä, ettei kaikkea voinut valita. 

Taas on yksi päivä mennyt, huomenna ehkä parempi. Säilytä toivo.