Miten kestää häpeä, kun koko elämä on ollut tyhjä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä "yhyy,yhyy,elämässä ei ole mitään sisältöä" tyypit ovat rasittavia valittajia, jotka kerjäävät sääliä. Perse ylös sohvalta ja tekemään asioita niin johan alkaa sisältöäkin tulla. 

Vielä rasittavampia on sellaiset jotka itkee niistä. Teijän parkuminen ja märinä on kuultu tuhansia kertoja jo. Ei tule muuttamaan mitään.

 

 

Osui ja upposi näköjään :D

Ja reaktion saaminen olikin elämäsi suurin teko.

Vierailija kirjoitti:

Nykymaailmassa monilla on liian helppo elämä. Silloin on aikaa velloa vuosikausia itsesäälissä. Esimerkiksi isovanhempieni ikäluokalla (sotien aikaan eläneet) ei ollut, koska piti tehdä työtä pysyäkseen hengissä ja saadakseen perheen hoidettua. 

Höpönpöpön, siihen aikaan eimvaan tiedetty mitään traumoista, tai välitetty, siirrettiin ne vaan sukupolvelta toiselle.

Vierailija kirjoitti:

Voit sentään lukea!! Traumoja minuun kohdistuneesta hyväksikäytöstä ja muusta väkivallasta lapsuudesta lähtien. En tiedä mitä on normaali. Mutta en ole koskaan pystynyt keskittymään, yhtään mihinkään. Olen aina haaveillut vain, että kunpa pystyisi lukemaan. Onnellinen se joka pystyy lukemaan. 

Tämä lohdutti itse asiassa.

Aina saa kuulla, että "koin sitä tätä tota nykyään minulla on perhe, työ, kavereita, asenne ratkaisee" yms.

Ei koskaan itse siitä kärsimyksestä puhuta, miten vaikeaa on saattanut olla päästä tiettyyn pisteeseen asti. Varsinkin kun ihmisenä muutenkin tulee mokailtua.

Vierailija kirjoitti:

No, ap: Mitä sinä olet tehnyt elämälläsi? Tuskin olet koko 40v ikääsi täälläkään roikkunut. Oletko opiskellut jotain? Tehnyt töitä? Käynyt reissussa? Harrastanut? 

Opintoja on jäänyt kesken... Töissä olin, kunnes sairastuin työkyvyttömäksi. Joitain matkojakin siinä ehti tehdä, edellisestä nyt jo 15 vuotta... Traumoja käsitellyt. Edellisen vuosikymmenen lähinnä möllöttänyt kotona. Välillä yrittänyt selviytyä kuntoutuksista ym. mitä järjestelmä keksii. Tullut uusia vaivoja. Tällä hetkellä kutakuinkin valmis luovuttamaan sen suhteen, että tästä ikinä mitään normaalia elämää tulisi. Kunhan nyt jotenkin kuluttaa loppuajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykymaailmassa monilla on liian helppo elämä. Silloin on aikaa velloa vuosikausia itsesäälissä. Esimerkiksi isovanhempieni ikäluokalla (sotien aikaan eläneet) ei ollut, koska piti tehdä työtä pysyäkseen hengissä ja saadakseen perheen hoidettua. 

Höpönpöpön, siihen aikaan eimvaan tiedetty mitään traumoista, tai välitetty, siirrettiin ne vaan sukupolvelta toiselle.

Kyllä tiedettiin. Mutta ei ollut aikaa jäädä vellomaan niissä, koska oli pakko tehdä työtä elääkseen. Nykyisillä Kela-pummeilla on 24/7 aikaa pyöriä oman napansa ympärillä. Siinä kummasti jää elämä elämättä, kun päivästä päivään vain makaa pohtimassa traumojaan. 

Vierailija kirjoitti:

Nykymaailmassa monilla on liian helppo elämä. Silloin on aikaa velloa vuosikausia itsesäälissä. Esimerkiksi isovanhempieni ikäluokalla (sotien aikaan eläneet) ei ollut, koska piti tehdä työtä pysyäkseen hengissä ja saadakseen perheen hoidettua. 

Minun isoisäni oli sodassa ja sen jälkeen alkoholisoitui ja pieksi perhettään vuosikymmenet. Sieltä sitä traumaa riittää tähän päivään saakka...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykymaailmassa monilla on liian helppo elämä. Silloin on aikaa velloa vuosikausia itsesäälissä. Esimerkiksi isovanhempieni ikäluokalla (sotien aikaan eläneet) ei ollut, koska piti tehdä työtä pysyäkseen hengissä ja saadakseen perheen hoidettua. 

Minun isoisäni oli sodassa ja sen jälkeen alkoholisoitui ja pieksi perhettään vuosikymmenet. Sieltä sitä traumaa riittää tähän päivään saakka...

Miksi et elä omaa elämääsi, vaan isoisäsi traumoja? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, ap: Mitä sinä olet tehnyt elämälläsi? Tuskin olet koko 40v ikääsi täälläkään roikkunut. Oletko opiskellut jotain? Tehnyt töitä? Käynyt reissussa? Harrastanut? 

Opintoja on jäänyt kesken... Töissä olin, kunnes sairastuin työkyvyttömäksi. Joitain matkojakin siinä ehti tehdä, edellisestä nyt jo 15 vuotta... Traumoja käsitellyt. Edellisen vuosikymmenen lähinnä möllöttänyt kotona. Välillä yrittänyt selviytyä kuntoutuksista ym. mitä järjestelmä keksii. Tullut uusia vaivoja. Tällä hetkellä kutakuinkin valmis luovuttamaan sen suhteen, että tästä ikinä mitään normaalia elämää tulisi. Kunhan nyt jotenkin kuluttaa loppuajan.

Määrittele normaali elämä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit sentään lukea!! Traumoja minuun kohdistuneesta hyväksikäytöstä ja muusta väkivallasta lapsuudesta lähtien. En tiedä mitä on normaali. Mutta en ole koskaan pystynyt keskittymään, yhtään mihinkään. Olen aina haaveillut vain, että kunpa pystyisi lukemaan. Onnellinen se joka pystyy lukemaan. 

 

 

Oletko kokeillut äänikirjoja? Moni, joka ei pysy keskittymään lukemiseen, pystyy keskittymään äänikirjoihin. 

En, ajatus karkaa heti. Olen joskus yrittänyt kuunnella, kohta huomaan etten kuunnellut yhtään. Kun ei pysty keskittymään, niin ei pysty.

Elämä on vaan joku, mikä käydään läpi. Kyllä se kuolo jossain vaiheessa korjaa mutta yritän kuitenkin tunnistaa masennuksen, ettei vajoa liian syvälle. Silloin voi esim soittaa johonkin auttavaan puhelimeen, hakata säkkiä tai hakeutua ihmisten seuraan vain kuullakseen tyhjänpäiväistä hälinää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oot heilauttanut naiset pois elämästä? 

Milloin viimeinen ero?

Kaduttaako?

Oletan sun olen mies.

Ap on nainen. Ei koskaan parisuhteessa.

Hopi hopi kyrvätön nainen.

Joku suakin kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykymaailmassa monilla on liian helppo elämä. Silloin on aikaa velloa vuosikausia itsesäälissä. Esimerkiksi isovanhempieni ikäluokalla (sotien aikaan eläneet) ei ollut, koska piti tehdä työtä pysyäkseen hengissä ja saadakseen perheen hoidettua. 

Höpönpöpön, siihen aikaan eimvaan tiedetty mitään traumoista, tai välitetty, siirrettiin ne vaan sukupolvelta toiselle.

 

 

Kyllä tiedettiin. Mutta ei ollut aikaa jäädä vellomaan niissä, koska oli pakko tehdä työtä elääkseen. Nykyisillä Kela-pummeilla on 24/7 aikaa pyöriä oman napansa ympärillä. Siinä kummasti jää elämä elämättä, kun päivästä päivään vain makaa pohtimassa traumojaan. 

Aika moni ennenkin lähti köyden kanssa metsään.

Jos et osaa soittaa mitään instrumenttia, hanki vaikka pieni kantele ja kokeile säveliä. Musiikki voi auttaa silloinkin kun mikään muu ei auta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit sentään lukea!! Traumoja minuun kohdistuneesta hyväksikäytöstä ja muusta väkivallasta lapsuudesta lähtien. En tiedä mitä on normaali. Mutta en ole koskaan pystynyt keskittymään, yhtään mihinkään. Olen aina haaveillut vain, että kunpa pystyisi lukemaan. Onnellinen se joka pystyy lukemaan. 

Tämä lohdutti itse asiassa.

Aina saa kuulla, että "koin sitä tätä tota nykyään minulla on perhe, työ, kavereita, asenne ratkaisee" yms.

Ei koskaan itse siitä kärsimyksestä puhuta, miten vaikeaa on saattanut olla päästä tiettyyn pisteeseen asti. Varsinkin kun ihmisenä muutenkin tulee mokailtua.

Olisiko tällaiselle tilausta... Ehkä voisin alkaa pitää blogia. Harmi, etten osaa piirtää... Jatkuvasti pää täynnä ideoita, miten voisi traumaa tehdä näkyväksi, ja myös tietä ulos siitä. Siitä ainakin riittäisi materiaalia... Toisaalta sitten ajattelen, että ei ketään kiinnosta, kun ei tämä nykyhetki kuitenkaan ole sellainen menestystarina, kuinka on noustu kuin feenikslintu tuhkasta upeaan uuteen elämään. Mutta ehkä trauman "jälkeen" ihmeellisintä onkin tavallinen, pieni elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykymaailmassa monilla on liian helppo elämä. Silloin on aikaa velloa vuosikausia itsesäälissä. Esimerkiksi isovanhempieni ikäluokalla (sotien aikaan eläneet) ei ollut, koska piti tehdä työtä pysyäkseen hengissä ja saadakseen perheen hoidettua. 

Höpönpöpön, siihen aikaan eimvaan tiedetty mitään traumoista, tai välitetty, siirrettiin ne vaan sukupolvelta toiselle.

 

 

Kyllä tiedettiin. Mutta ei ollut aikaa jäädä vellomaan niissä, koska oli pakko tehdä työtä elääkseen. Nykyisillä Kela-pummeilla on 24/7 aikaa pyöriä oman napansa ympärillä. Siinä kummasti jää elämä elämättä, kun päivästä päivään vain makaa pohtimassa traumojaan. 

Aika moni ennenkin lähti köyden kanssa metsään.

No se oli heidän valintansa. Turha sinun siitä on syyllisyyttä kantaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykymaailmassa monilla on liian helppo elämä. Silloin on aikaa velloa vuosikausia itsesäälissä. Esimerkiksi isovanhempieni ikäluokalla (sotien aikaan eläneet) ei ollut, koska piti tehdä työtä pysyäkseen hengissä ja saadakseen perheen hoidettua. 

Minun isoisäni oli sodassa ja sen jälkeen alkoholisoitui ja pieksi perhettään vuosikymmenet. Sieltä sitä traumaa riittää tähän päivään saakka...

 

 

Miksi et elä omaa elämääsi, vaan isoisäsi traumoja? 

Ihan omia traumojani ovat olleet. Isoisä traumatisoi läheisensä, jotka traumatisoivat omansa... Sentään olen viimeinen tässä sukulinjassa, joka joutui kärsimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit sentään lukea!! Traumoja minuun kohdistuneesta hyväksikäytöstä ja muusta väkivallasta lapsuudesta lähtien. En tiedä mitä on normaali. Mutta en ole koskaan pystynyt keskittymään, yhtään mihinkään. Olen aina haaveillut vain, että kunpa pystyisi lukemaan. Onnellinen se joka pystyy lukemaan. 

Olen tosi pahoillani, ettei lukeminen onnistu :( Lapsena ja nuorena katosin kirjoihin, kun ei ketään kiinnostanut, miten mulla meni. Parikymppisenä kun aloin käsitellä traumoja, menetin kanssa täysin keskittymiskyvyn. Vasta nyt lähes nelikymppisenä on alkanut lukeminen taas vähän sujua.

Miten oot käsitellyt traumoja? Ootko miettinyt, että menisit traumaterapiaan?

Kävin vuosien traumaterapian. Sen avulla ja paljon omaa työtä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit sentään lukea!! Traumoja minuun kohdistuneesta hyväksikäytöstä ja muusta väkivallasta lapsuudesta lähtien. En tiedä mitä on normaali. Mutta en ole koskaan pystynyt keskittymään, yhtään mihinkään. Olen aina haaveillut vain, että kunpa pystyisi lukemaan. Onnellinen se joka pystyy lukemaan. 

Tämä lohdutti itse asiassa.

Aina saa kuulla, että "koin sitä tätä tota nykyään minulla on perhe, työ, kavereita, asenne ratkaisee" yms.

Ei koskaan itse siitä kärsimyksestä puhuta, miten vaikeaa on saattanut olla päästä tiettyyn pisteeseen asti. Varsinkin kun ihmisenä muutenkin tulee mokailtua.

Olisiko tällaiselle tilausta... Ehkä voisin alkaa pitää blogia. Harmi, etten osaa piirtää... Jatkuvasti pää täynnä ideoita, miten voisi traumaa tehdä näkyväksi, ja myös tietä ulos siitä. Siitä ainakin riittäisi materiaalia... Toisaalta sitten ajattelen, että ei ketään kiinnosta, kun ei tämä nykyhetki kuitenkaan ole sellainen menestystarina, kuinka on noustu kuin feenikslintu tuhkasta upeaan uuteen elämään. Mutta ehkä trauman "jälkeen" ihmeellisintä onkin tavallinen, pieni elämä.

Somessa monikin jakaa tarinaansa ihan sellaisena kuin se on. Kiinnostuneita näyttää olevan jonoksi asti. Kiiltokuvaelämän seuraamisesta on mennyt monilla maku

t. eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Shame on you.

We all aren't dealt the same cards.

Ne pelikortit mitä synnytyslaitoksella jaetaan. Vaikuttaa vähän muttei kaikkeen. 

Esim kaikki lapsena hyväksikäytetyt EI käytä omia lapsiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, ap: Mitä sinä olet tehnyt elämälläsi? Tuskin olet koko 40v ikääsi täälläkään roikkunut. Oletko opiskellut jotain? Tehnyt töitä? Käynyt reissussa? Harrastanut? 

Opintoja on jäänyt kesken... Töissä olin, kunnes sairastuin työkyvyttömäksi. Joitain matkojakin siinä ehti tehdä, edellisestä nyt jo 15 vuotta... Traumoja käsitellyt. Edellisen vuosikymmenen lähinnä möllöttänyt kotona. Välillä yrittänyt selviytyä kuntoutuksista ym. mitä järjestelmä keksii. Tullut uusia vaivoja. Tällä hetkellä kutakuinkin valmis luovuttamaan sen suhteen, että tästä ikinä mitään normaalia elämää tulisi. Kunhan nyt jotenkin kuluttaa loppuajan.

 

 

Määrittele normaali elämä. 

Pääsisi takaisin töihin. Sehän se on ainoa asia, mistä kukaan välittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykymaailmassa monilla on liian helppo elämä. Silloin on aikaa velloa vuosikausia itsesäälissä. Esimerkiksi isovanhempieni ikäluokalla (sotien aikaan eläneet) ei ollut, koska piti tehdä työtä pysyäkseen hengissä ja saadakseen perheen hoidettua. 

Minun isoisäni oli sodassa ja sen jälkeen alkoholisoitui ja pieksi perhettään vuosikymmenet. Sieltä sitä traumaa riittää tähän päivään saakka...

Minullakin oli. Se motivoi minua panostamaan koulutukseen ja tekemään kaikkeni sen eteen, että minun perheessäni kukaan ei tule kohtaamaan väkivaltaa. En yksinkertaisesti suostunut alistumaan tähän kovin muodikkaaseen "ylisukupolviseen tramaan".