Lue keskustelun säännöt.
Hitto. Mites yksinäisyys tänä vuonna ravisteleekin yllättävän kovasti.
Kommentit (43)
Tämäkin alkaa jo riittää. Sairasta, köyhää ja arkista apua tarvitsevaa ei kukaan näköjään vaivoikseen tarvitse. KUMMITELLAAN.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aktiviteettia voi harrastaa ihan yksinkin. Seura ei ole mitenkään pakollista.
Tuo on kyllä virheellistä ajattelua. 95% ihmisistä on sellaisia jotka kaipaa edes jotain seuraa. Siihen voi riittää työkaverit sen 8h päivässä mut siitä huolimatta voi tuntea sisäistä yksinäisyyttä jos ei ole esim elämänkumppania (puolisoa).
Eikä se sisäinen yksinäisyys poistu sillä että ramppaa kaikenaikaa siellä ja täällä, vsikka olisi 10 ihmistä ympärillä kokoajan, sisin on kuitenkin aina yksin ilman sitä omaa rakasta jonka kanssa haluaisi olla. Itse tunnen nimenomaan silloin eniten yksinäisyyttä kun olen isossa joukossa (esim joku tapahtuma) jossa suurin osa ihmisistä on perheensä tai kaverinsa, ystäviensä kanssa ja itse olet yksin. Lähden yleensä hyvin nopeasti pois. En käy juuri koskaan esim yksin ravintolassa syömässä enkä oikeastaan kahvilassakaan kun inhoan yli kaiken sitä tunnetta kun kaikki muut on jonkun seurassa ja itse istun siellä yksin. Tulee heti sellanen olo et nielasen vasn äkkiä sen kahvini ja pullani ja selaan "muka" puhelintani et en vaikuta siltä ettei mulla oo mitään ja sit häivyn.
Tuttu tunne.
Muutin 3v sitten pois pääkaupunkiseudulta ja vaikka muuten tykkään asia täällä huomattavasti rauhallisemmassa pikkukaupungissa jossa monia etuja Espoo-Vantaa-Hki alueeseen esim rauha ja hiljaisuus, paljon puhdasta luontoa ja vettä ympärillä, lyhyt matka joka paikkaan, niin mä oon täällä ihan hemmetin yksinäinen ja jotenkin tympääntynyt. Luulin et olisin saanu seuraa entisisyä ystävistä mut kumpikaan ei lähde mihinkään, eivät pyydä minua edim käymään yai mitään enää. Aluksi ehkä, mut ehkä stadista tulleena ja vähän eri elämäntyylillä elävänä en sopinutkaan heidän joukkoon. Kateellisuus vie kalatkin vedestä. Eteenkin viikonloput, pitkät juhlapyhät ja lomat on niitä millon on pakko "keksimällä keksiä " tekemistä ja huolestuneena katson lisääntyvää yksinäisyyttä ja sitä että olen jotenkin nyt jumissa täällä. Teen työtä joka ei vastaa sitä mitä oikeadti haluaisin ja mihin kykenen, työni ei oikein anna mulle mitään henkistä tyydytystä vaikka pärjään palkalla ihan hyvin. Kaipaan tekemisen meininkiä, sitä että saisin päättää edes kotain itse saisin käyttää osaamistani ja siitä olisi firmallekin jotain hyötyä. Firma on täynnä typeriä vanhanaikasia tolloja joiden ymmärrys ja osaaminen on 90 luvulla. Kaipaan actionia. Olis ihana kun edes ihadtus johonkin mieheen. En edes muista koska ois ollu sellanen tilanne et oli jotain sutinaa, ehkä 10v sitten. Se antaa ihan hirveesti voimia. Toisaalta sit loppuessaan myös lamaannuttaa kun taaskaan siitä ei tullu mitään.
Aikansa sitä ainaista yksinoloa kestää ja jaksaa olla aktiivinen vaikka seuraa ei olekaan. Kuitenkin yksinäisyys kuormittaa koko ajan enemmän ja enemmän kunnes sitten tuleekin se tilanne, että enää ei kestä ei jaksa vaan ihan kaikki tympii ja yksinäisyys alkaa tuntua todella musertavalta. Lopulta se vie niin elämänilon kuin -halunkin.
En tiedä miten tästä pääsee pois. Etenkään yksinään.
Kesä on aina haastavaa aikaa kun kaikilla tutuilla on perheet ja muutkin ystävät, kaikki on menossa jossain muualla. Se on jännä vaikka kuinka olen varovasti puhunut monellekin tutulle et oispa kiva olla ees päivä tai pari jossain mökillä niin kukaan ei pyydä omalle mokilleen. Mulla on eräs sinkkuystävä joka on kaikki ajat tyyliin huhtikuusta syyskuuhun mökillään, mut ei kutsu minua käymään.
Sama kun vihjailen et tykkäisin ees kerran kesässä grillata ja syödä porukalla ulkosalla grilliruokaa, ystävät ja sukulaiset tietää et asun kerrostalossa eikä oo omaa mökkiä, mut kukaan ei pyydä grillaamaan luokseen tai sinne mökille ees päiväseltään käymään.
On se jännä, jotenki alan olla jo siinä uskossa että ihmiset ei tarkoituksellisesti kutsu koska eivät halua antaa minulle sitä mitä toivon, vähän se "ähäkutti, mulla on jotain nmitä sulla ei oo" menttaliteetti. Jos itselläni olisi mökki, niin taatusti kusuisin sen ystävän jolla ei sitä oo mut haluis olla ees päivän ulkosalla, grillata ja nauttia rantasaunasta vaikka. Eihän se minulta ois pois, saisimpa tehtyä jonkun iloiseksi. Mut ei, minun tutut ei ymmärrä tällasen päälle tai sit ne on vaan niin tyhmiä ettei ne edes tajua vihjeitäni. Enkä halua olla niin hölmö et kutsuisin itse itseni kylään jonkun mökille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän samaa vikaa minullakin. Häpeän itseäni niin paljon, etten oikein pysty kohtaamaan muita. Ventovieraat eivät niin haittaa, mutta kaikki (entuudestaankin vähäiset) tuttavani ovat yksi toisensa perään jääneet pois. Olen 33-vuotias ja asunut koko aikuisikäni yksin. En ole koskaan ollut parisuhteessa tai käynyt treffeillä, kaveripiireistä olen aina jollakin tavalla tipahtanut pois. Luulen, etten oikein edes osaisi enää olla oma itseni muiden seurassa - ja miksi olisinkaan, sillä vihaan itseäni.
Joihinkin tapahtumiin olisi mukava mennä, mutta jäin juuri työttömäksi, eikä mihinkään ylimääräiseen ole varaa. Elämä voisi minun puolestani olla jo tässä.
Mitä oikein häpeät? Älä vertaa itseäsi muihin. Niillä on niiden elämä ja sinulla sinun. Keskity siihen mistä itse saat iloa äläkä välitä muiden mielipiteistä (tai niistä mitä kuvittelet muilla olevan)
Helpommin sanottu kuin tehty. En usko että kukaan mitenkään haluaa hävetä itseään, mutta se häpeä vaan tulee ihan erikseen ajattelematta tai pyytämättä. Ei se varmaan vaan voi olla vaikuttamatta että niin monta kertaa on ilkuttu ja haukuttu milloin mitäkin. Saatu tuntemaan häpeää ja itsensä vääränlaiseksi. Omalla kohdalla ei edes ole sellaista kokemusta, että olisin ollut just oikeanlainen sellaisena mitä olen. Sitä en ole kuullut koskaan keneltäkään. Sen sijaan sen on saanut kuulla kuinka pitäisi olla sellainen ja enemmän tuollainen, mutta missään tapauksessa ei pitäisi olla tällainen. Lisäksi muutkin on kokeneet häpeää takiani kun tosi usein on saanut kuulla kuinka mua saa aina hävetä ja olen tietysti sen nähnytkin kun muut pyörittelee silmiään ja tuhahtelee. Sitten sitä menettää ihan lopunkin itsevarmuuden ja osaamisensa ja kompastuu suunnilleen omiin jalkoihinsa kun hermostuu ja hätääntyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aktiviteettia voi harrastaa ihan yksinkin. Seura ei ole mitenkään pakollista.
No mutta aloituksessa oli kyse yksinäisyydestä. Yksinäisyys ei poistu sillä että ramppaa ees taas ja tekee paljon mutta ilman seuraa. Fyysinen seura on se joka poistaa yksinäisyyttä. Mikään viestittely ja fb kavereiden tykkäykset ja peukutukset ei poista yksinäisyyden tunnetta vaikka "kavereita" olisi sata.
No ei sekään yksinäisyyttä poista että on fyysistä seuraa. Sittenhän se riittäisi kun änkisi itsensä ruuhkabussiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huomenna luvattu aurinkoista keliä. Käykää ulkona ja viettäkää aikaa auringossa. Se auttaa paljon
Ulkoilu auttaa, aurinko ei niinkään, mutta ei se ulkoilukaan ihmeisiin pysty tai auta määräänsä enempää. Sen lisäksi tarvitsisi paljon muutakin. Itsekin olen jo ollut aamulenkillä ja nyt kuivattelen hiuksia jotta voin lähteä kauppaan. Vaikka sitä kuinka monotonisesti ja kuin robotti vetää tätä arkea niin ei mikään korvaa sitä, ettei ole minkäänlaista sosiaalista elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän samaa vikaa minullakin. Häpeän itseäni niin paljon, etten oikein pysty kohtaamaan muita. Ventovieraat eivät niin haittaa, mutta kaikki (entuudestaankin vähäiset) tuttavani ovat yksi toisensa perään jääneet pois. Olen 33-vuotias ja asunut koko aikuisikäni yksin. En ole koskaan ollut parisuhteessa tai käynyt treffeillä, kaveripiireistä olen aina jollakin tavalla tipahtanut pois. Luulen, etten oikein edes osaisi enää olla oma itseni muiden seurassa - ja miksi olisinkaan, sillä vihaan itseäni.
Joihinkin tapahtumiin olisi mukava mennä, mutta jäin juuri työttömäksi, eikä mihinkään ylimääräiseen ole varaa. Elämä voisi minun puolestani olla jo tässä.
Mitä oikein häpeät? Älä vertaa itseäsi muihin. Niillä on niiden elämä ja sinulla sinun. Keskity siihen mistä itse saat iloa äläkä välitä muiden mielipiteistä (tai niistä mitä kuvittelet muilla olevan)
Eniten häpeän hiljattaisia työelämän vastoinkäymisiä ja epäonnistumistani. Työ on aina ollut minulle elämän tärkein asia, ja nyt, kun minulla ei enää ole sitä, en usko olevani minkään arvoinen. Toisekseen häpeän ulkonäköäni: olin syömishäiriön vuoksi reilusti alipainoinen monta vuotta, ja nyt painon tultua takaisin (vähän jopa korkojen kera) en siedä itseäni mitenkään. En usko, että kaltaisillani on oikeutta elää. Tätäkin palstaa lukemalla selviää hyvin pian, mitä kaltaisistani ajatellaan.
Tällä palstalla on kyllä usein aika pimeitä kommentteja. Niistä ei kannata välittää.
Yksinäisyys voi väristää minäkuvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä palstallakin on hirveän hiljaista.
Täältä nyt sitten toisenlainen kokemus toisesta ääripäästä.
Mä oon parhaillaan ihan äärimmäisen väsynyt ja kuormittunut liiasta sosiaalisesta elämästä.
Ahdistaa, kun puhelin kilkuttaa ja tulee taas joltakulta viesti, että voitaisko nähdä lähiaikoina.
Näitä viestejä tulee monesta suunnasta; työkavereilta, kavereilta, sukulaisilta, omilta vanhemmilta, sisaruksilta, naapurilta, lapsuudenystäviltä.
Siihen sitten vielä kaikenlaisia kutsuja rippijuhliin, synttäreille, häihin, työpaikan illanviettoon jne.
Ja eniten stressaa, etteivät kaikki ihmiset oikeasti ymmärrä, vaikka kuinka yritän selittää että olen kiireinen ja kalenteri on täynnä pitkälle syksyyn, ja ahdistaa aamuisin jo valmiiksi kun miettii mitä kaikkea pitäisi ehtiä ja ketä vielä jossakin välissä tavata. Loukkaantuvat sitten kun kieltäydyn tapaamisesta ja tulee just näitä "on se nyt kumma jos ei paria tuntia löydy aikaa ystävän tapaamiseen", mutta eivät ymmärrä että kun näitä seuran kyselijöitä on kymmenen "jonossa" niin se tekee sitten jo kakskymmentä tuntia. Ja pyyntöjä tulee tasaiseen tahtiin lisää, ja pitäis kuitenkin ehtiä työt, kotityöt, oma perhe ja omat harrastuksetkin vielä.
Mä olen kateellinen kaikille yksinäisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täältä nyt sitten toisenlainen kokemus toisesta ääripäästä.
Mä oon parhaillaan ihan äärimmäisen väsynyt ja kuormittunut liiasta sosiaalisesta elämästä.
Ahdistaa, kun puhelin kilkuttaa ja tulee taas joltakulta viesti, että voitaisko nähdä lähiaikoina.
Näitä viestejä tulee monesta suunnasta; työkavereilta, kavereilta, sukulaisilta, omilta vanhemmilta, sisaruksilta, naapurilta, lapsuudenystäviltä.
Siihen sitten vielä kaikenlaisia kutsuja rippijuhliin, synttäreille, häihin, työpaikan illanviettoon jne.
Ja eniten stressaa, etteivät kaikki ihmiset oikeasti ymmärrä, vaikka kuinka yritän selittää että olen kiireinen ja kalenteri on täynnä pitkälle syksyyn, ja ahdistaa aamuisin jo valmiiksi kun miettii mitä kaikkea pitäisi ehtiä ja ketä vielä jossakin välissä tavata. Loukkaantuvat sitten kun kieltäydyn tapaamisesta ja tulee just näitä "on se nyt kumma jos ei paria tuntia löydy aikaa ystävän tapaamiseen", mutta eivät ymmärrä että kun näitä seuran kyselijöitä on kymmenen "jonossa" niin se tekee sitten jo kakskymmentä tuntia. Ja pyyntöjä tulee tasaiseen tahtiin lisää, ja pitäis kuitenkin ehtiä työt, kotityöt, oma perhe ja omat harrastuksetkin vielä.
Mä olen kateellinen kaikille yksinäisille.
"Oikeaan" ketjuun tulit päivittelemään ongelmaasi 😒
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täältä nyt sitten toisenlainen kokemus toisesta ääripäästä.
Mä oon parhaillaan ihan äärimmäisen väsynyt ja kuormittunut liiasta sosiaalisesta elämästä.
Ahdistaa, kun puhelin kilkuttaa ja tulee taas joltakulta viesti, että voitaisko nähdä lähiaikoina.
Näitä viestejä tulee monesta suunnasta; työkavereilta, kavereilta, sukulaisilta, omilta vanhemmilta, sisaruksilta, naapurilta, lapsuudenystäviltä.
Siihen sitten vielä kaikenlaisia kutsuja rippijuhliin, synttäreille, häihin, työpaikan illanviettoon jne.
Ja eniten stressaa, etteivät kaikki ihmiset oikeasti ymmärrä, vaikka kuinka yritän selittää että olen kiireinen ja kalenteri on täynnä pitkälle syksyyn, ja ahdistaa aamuisin jo valmiiksi kun miettii mitä kaikkea pitäisi ehtiä ja ketä vielä jossakin välissä tavata. Loukkaantuvat sitten kun kieltäydyn tapaamisesta ja tulee just näitä "on se nyt kumma jos ei paria tuntia löydy aikaa ystävän tapaamiseen", mutta eivät ymmärrä että kun näitä seuran kyselijöitä on kymmenen "jonossa" niin se tekee sitten jo kakskymmentä tuntia. Ja pyyntöjä tulee tasaiseen tahtiin lisää, ja pitäis kuitenkin ehtiä työt, kotityöt, oma perhe ja omat harrastuksetkin vielä.
Mä olen kateellinen kaikille yksinäisille.
"Oikeaan" ketjuun tulit päivittelemään ongelmaasi 😒
No ajattelin antaa perspektiiviä. Jos yksinäisten mielessä supersosiaalinen elämä tuntuu mahtavalta... Niin sitä ei ole. Ei ainakaan minulle. Oikeasti olen niin uupunut, että oikeasti ahdistaa möykkynä rinnassa ja tuntuu että saan kohta burn outin.
Vierailija kirjoitti:
Kesä on aina haastavaa aikaa kun kaikilla tutuilla on perheet ja muutkin ystävät, kaikki on menossa jossain muualla. Se on jännä vaikka kuinka olen varovasti puhunut monellekin tutulle et oispa kiva olla ees päivä tai pari jossain mökillä niin kukaan ei pyydä omalle mokilleen. Mulla on eräs sinkkuystävä joka on kaikki ajat tyyliin huhtikuusta syyskuuhun mökillään, mut ei kutsu minua käymään.
Sama kun vihjailen et tykkäisin ees kerran kesässä grillata ja syödä porukalla ulkosalla grilliruokaa, ystävät ja sukulaiset tietää et asun kerrostalossa eikä oo omaa mökkiä, mut kukaan ei pyydä grillaamaan luokseen tai sinne mökille ees päiväseltään käymään.
On se jännä, jotenki alan olla jo siinä uskossa että ihmiset ei tarkoituksellisesti kutsu koska eivät halua antaa minulle sitä mitä toivon, vähän se "ähäkutti, mulla on jotain nmitä sulla ei oo" menttaliteetti. Jos itselläni olisi mökki, niin taatusti kusuisin sen ystävän jolla ei sitä oo mut haluis olla ees päivän ulkosalla, grillata ja nauttia rantasaunasta vaikka. Eihän se minulta ois pois, saisimpa tehtyä jonkun iloiseksi. Mut ei, minun tutut ei ymmärrä tällasen päälle tai sit ne on vaan niin tyhmiä ettei ne edes tajua vihjeitäni. Enkä halua olla niin hölmö et kutsuisin itse itseni kylään jonkun mökille.
Voiko olla, että tuo vihjailu just ärsyttää läheisiäsi? Minua ärsyttäis :D Tykkään, että puhutaan rehdisti ja suoraan: "Grillataanko joku päivä yhdessä?", "Saako tulla päiväseltään joskus käymään teidän mökillä, olis kiva nähdä"?
Tosi asiassa on varmaan niin kuin meillä on: kesäpäivät täytyy kaikenlaisesta, myös rasittavista velvollisuuksista, on sovittuja menoja, reissuja jne, niin sitten ei jaksa joka väliä täyttää sillä, että kutsuu jonkun kylään. Läheisilläsi voi olla tosi hyvä ajatus, että kutsuvat sinut jossain vaiheessa, mutta sitten aika vaan livahtaa ja valuu käsistä kaiken muun keskellä. Eivät välttämättä siis ollenkaan tahallaan jätä sinua ulkopuolelle ja ignooraa toiveitasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän samaa vikaa minullakin. Häpeän itseäni niin paljon, etten oikein pysty kohtaamaan muita. Ventovieraat eivät niin haittaa, mutta kaikki (entuudestaankin vähäiset) tuttavani ovat yksi toisensa perään jääneet pois. Olen 33-vuotias ja asunut koko aikuisikäni yksin. En ole koskaan ollut parisuhteessa tai käynyt treffeillä, kaveripiireistä olen aina jollakin tavalla tipahtanut pois. Luulen, etten oikein edes osaisi enää olla oma itseni muiden seurassa - ja miksi olisinkaan, sillä vihaan itseäni.
Joihinkin tapahtumiin olisi mukava mennä, mutta jäin juuri työttömäksi, eikä mihinkään ylimääräiseen ole varaa. Elämä voisi minun puolestani olla jo tässä.
Mitä oikein häpeät? Älä vertaa itseäsi muihin. Niillä on niiden elämä ja sinulla sinun. Keskity siihen mistä itse saat iloa äläkä välitä muiden mielipiteistä (tai niistä mitä kuvittelet muilla olevan)
Eniten häpeän hiljattaisia työelämän vastoinkäymisiä ja epäonnistumistani. Työ on aina ollut minulle elämän tärkein asia, ja nyt, kun minulla ei enää ole sitä, en usko olevani minkään arvoinen. Toisekseen häpeän ulkonäköäni: olin syömishäiriön vuoksi reilusti alipainoinen monta vuotta, ja nyt painon tultua takaisin (vähän jopa korkojen kera) en siedä itseäni mitenkään. En usko, että kaltaisillani on oikeutta elää. Tätäkin palstaa lukemalla selviää hyvin pian, mitä kaltaisistani ajatellaan.
Nyt höpö höpö, mitä ihmettä edes välität siitä mitä muut sinusra ajattelee. Aivan sama!
Pää pystyyn, hartiat taakse ja baanalle. Kukaan ei tunne sinua eikä näe sisintäsi. Ja kuule, 80% ihmisistä ei paljasta sisintään eikä se näy päälle päin, moni ihminen on sisimmässään ihan jotain muuta kun mitä esittää.
Elämään pitää myös oppia ja jos aina vasn ajattelee kaikesta ennnmäääpysty ja vooiiiikauuheeta niin elämä jää elämättä. Karaiskaa itseänne, ylös ulos ja muiden seuraan vsikka väkisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomenna luvattu aurinkoista keliä. Käykää ulkona ja viettäkää aikaa auringossa. Se auttaa paljon
Ulkoilu auttaa, aurinko ei niinkään, mutta ei se ulkoilukaan ihmeisiin pysty tai auta määräänsä enempää. Sen lisäksi tarvitsisi paljon muutakin. Itsekin olen jo ollut aamulenkillä ja nyt kuivattelen hiuksia jotta voin lähteä kauppaan. Vaikka sitä kuinka monotonisesti ja kuin robotti vetää tätä arkea niin ei mikään korvaa sitä, ettei ole minkäänlaista sosiaalista elämää.
Oletko etsinyt seuraa? Kaikissa isoimmissa kaupungeissa on paljon kaiken ikäisiä sinkkunaisia jotka tarviis tekemiseen ja menoihin seuraa.
Katso FB sta Naisten treffit ryhmä.
Tee itse asialle jotain, kukaan ei tule kotoa hakemaan. Vaikka alku tuntuisi työläältä niin yritä vaan sitkeästi tehdä tuttavuutta ja pyytää vaikka ulkoilemaan joku kanssasi, kahvilaan tai mitä ikinä.
Suomen Ladun paikallisjärjestöt on myös sellaisia missä on jo lähtökohtaisesti paljon yksineläjiä mukana jos ulkoilu tms kiinnostaa. Niihin tarvitaan myös vapaaehtoisia talkooihmisiä yleensä joka paikassa.
Mä veikkaan et suurin osa pitkäkestoista yksinäisyyttä kokevista ei tee itse asialle mitään vaan odottavat että joku ihme tapahtuu ja jos joku "vähän kolkutteleiskin ovella ja yrittäs tehdä tuttavuutta tai pyytää jonnekin, niin moniko ei tartu tilaisuuteen vaan jää kotiin.
Olenko väärässä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aktiviteettia voi harrastaa ihan yksinkin. Seura ei ole mitenkään pakollista.
No mutta aloituksessa oli kyse yksinäisyydestä. Yksinäisyys ei poistu sillä että ramppaa ees taas ja tekee paljon mutta ilman seuraa. Fyysinen seura on se joka poistaa yksinäisyyttä. Mikään viestittely ja fb kavereiden tykkäykset ja peukutukset ei poista yksinäisyyden tunnetta vaikka "kavereita" olisi sata.
No ei sekään yksinäisyyttä poista että on fyysistä seuraa. Sittenhän se riittäisi kun änkisi itsensä ruuhkabussiin.
Jankuti jankuti jankuti...
No eihän ruuhkabussissa saa välttämättä seuraa. Seuran saanti tarkoittaa keskustelukontakteja, ei sitä että seisoo 10 ihmisen seassa. ... Voi pyhä sylvi....
Aurinkoinen keli ei takaa kaikille hyvää oloa. Joillakin se voi päinvastoin masentaa ja laittaa toimintakyvyttömäksi.