Hitto. Mites yksinäisyys tänä vuonna ravisteleekin yllättävän kovasti.

Ihminen tarvitsee jonkin verran aktiviteettia ja seuraa pysyäkseen henkisesti virkeänä.

Aktiviteettia voi harrastaa ihan yksinkin. Seura ei ole mitenkään pakollista.

Yleensä menenkin yksin kun ei ole ketään muutakaan. Nyt en jaksa edes sitä. 

Suunnaton ketutus vaan päällä kuunnellessa töissä muiden kesälomajuttuja.  Ap

Ehkä pitäisi taas vaan mennä sen suurempia miettimättä.

Huomenna luvattu aurinkoista keliä. Käykää ulkona ja viettäkää aikaa auringossa. Se auttaa paljon

Yksin voi mennä esim. museoihin ja syömään. Tehdä mitä haluaa. Aikataulun voi vapaasti päättää. Vapaus on hienoa.

Vierailija kirjoitti:

Huomenna luvattu aurinkoista keliä. Käykää ulkona ja viettäkää aikaa auringossa. Se auttaa paljon

Just tuo pahentaa. Mielummin tämänpäiväinen keli.

Olen ollut 20 vuotta yksin. Ei tunnu missään.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut 20 vuotta yksin. Ei tunnu missään.

Komppaan.👍

Vähän samaa vikaa minullakin. Häpeän itseäni niin paljon, etten oikein pysty kohtaamaan muita. Ventovieraat eivät niin haittaa, mutta kaikki (entuudestaankin vähäiset) tuttavani ovat yksi toisensa perään jääneet pois. Olen 33-vuotias ja asunut koko aikuisikäni yksin. En ole koskaan ollut parisuhteessa tai käynyt treffeillä, kaveripiireistä olen aina jollakin tavalla tipahtanut pois. Luulen, etten oikein edes osaisi enää olla oma itseni muiden seurassa - ja miksi olisinkaan, sillä vihaan itseäni.

Joihinkin tapahtumiin olisi mukava mennä, mutta jäin juuri työttömäksi, eikä mihinkään ylimääräiseen ole varaa. Elämä voisi minun puolestani olla jo tässä.

Vierailija kirjoitti:

Vähän samaa vikaa minullakin. Häpeän itseäni niin paljon, etten oikein pysty kohtaamaan muita. Ventovieraat eivät niin haittaa, mutta kaikki (entuudestaankin vähäiset) tuttavani ovat yksi toisensa perään jääneet pois. Olen 33-vuotias ja asunut koko aikuisikäni yksin. En ole koskaan ollut parisuhteessa tai käynyt treffeillä, kaveripiireistä olen aina jollakin tavalla tipahtanut pois. Luulen, etten oikein edes osaisi enää olla oma itseni muiden seurassa - ja miksi olisinkaan, sillä vihaan itseäni.

Joihinkin tapahtumiin olisi mukava mennä, mutta jäin juuri työttömäksi, eikä mihinkään ylimääräiseen ole varaa. Elämä voisi minun puolestani olla jo tässä.

Mitä oikein häpeät? Älä vertaa itseäsi muihin. Niillä on niiden elämä ja sinulla sinun. Keskity siihen mistä itse saat iloa äläkä välitä muiden mielipiteistä (tai niistä mitä kuvittelet muilla olevan)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän samaa vikaa minullakin. Häpeän itseäni niin paljon, etten oikein pysty kohtaamaan muita. Ventovieraat eivät niin haittaa, mutta kaikki (entuudestaankin vähäiset) tuttavani ovat yksi toisensa perään jääneet pois. Olen 33-vuotias ja asunut koko aikuisikäni yksin. En ole koskaan ollut parisuhteessa tai käynyt treffeillä, kaveripiireistä olen aina jollakin tavalla tipahtanut pois. Luulen, etten oikein edes osaisi enää olla oma itseni muiden seurassa - ja miksi olisinkaan, sillä vihaan itseäni.

Joihinkin tapahtumiin olisi mukava mennä, mutta jäin juuri työttömäksi, eikä mihinkään ylimääräiseen ole varaa. Elämä voisi minun puolestani olla jo tässä.

Mitä oikein häpeät? Älä vertaa itseäsi muihin. Niillä on niiden elämä ja sinulla sinun. Keskity siihen mistä itse saat iloa äläkä välitä muiden mielipiteistä (tai niistä mitä kuvittelet muilla olevan)

Eniten häpeän hiljattaisia työelämän vastoinkäymisiä ja epäonnistumistani. Työ on aina ollut minulle elämän tärkein asia, ja nyt, kun minulla ei enää ole sitä, en usko olevani minkään arvoinen. Toisekseen häpeän ulkonäköäni: olin syömishäiriön vuoksi reilusti alipainoinen monta vuotta, ja nyt painon tultua takaisin (vähän jopa korkojen kera) en siedä itseäni mitenkään. En usko, että kaltaisillani on oikeutta elää. Tätäkin palstaa lukemalla selviää hyvin pian, mitä kaltaisistani ajatellaan.

Mä olen joka ikinen kerta ollut opiskelijaruokalassa syömässä yksin.

Sama! En tiedä, mikä tässä kesässä on olevinaan niin erilaista, mutta jotenkin huonot fiilikset korostuvat.

Vierailija kirjoitti:

Aktiviteettia voi harrastaa ihan yksinkin. Seura ei ole mitenkään pakollista.

No mutta aloituksessa oli kyse yksinäisyydestä. Yksinäisyys ei poistu sillä että ramppaa ees taas ja tekee paljon mutta ilman seuraa. Fyysinen seura on se joka poistaa yksinäisyyttä. Mikään viestittely ja fb kavereiden tykkäykset ja peukutukset ei poista yksinäisyyden tunnetta vaikka "kavereita" olisi sata.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä menenkin yksin kun ei ole ketään muutakaan. Nyt en jaksa edes sitä. 

Suunnaton ketutus vaan päällä kuunnellessa töissä muiden kesälomajuttuja.  Ap

 

Ehkä pitäisi taas vaan mennä sen suurempia miettimättä.

Lähde ulos, torille tai rannalle. Ne on yhteisöllisiä paikkoja. 

Tai vaikka kirjastoon!

Vierailija kirjoitti:

Vähän samaa vikaa minullakin. Häpeän itseäni niin paljon, etten oikein pysty kohtaamaan muita. Ventovieraat eivät niin haittaa, mutta kaikki (entuudestaankin vähäiset) tuttavani ovat yksi toisensa perään jääneet pois. Olen 33-vuotias ja asunut koko aikuisikäni yksin. En ole koskaan ollut parisuhteessa tai käynyt treffeillä, kaveripiireistä olen aina jollakin tavalla tipahtanut pois. Luulen, etten oikein edes osaisi enää olla oma itseni muiden seurassa - ja miksi olisinkaan, sillä vihaan itseäni.

Joihinkin tapahtumiin olisi mukava mennä, mutta jäin juuri työttömäksi, eikä mihinkään ylimääräiseen ole varaa. Elämä voisi minun puolestani olla jo tässä.

Kyllä sinullekin löytyy ilmaiseksi tapahtumia. 

Eikä maksa mitään istua julkisella paikalla ihmisten keskellä. Kunhan pääsee paikalle. 

Vierailija kirjoitti:

Sama! En tiedä, mikä tässä kesässä on olevinaan niin erilaista, mutta jotenkin huonot fiilikset korostuvat.

Ilmapiiri on lievästi myrkyllinen.

Sama täällä, kaikilla niillä 3-4 tuttua/ystävää joita täällä nykyisessä asuinkaupungissani ees tapailen satunnaisesti ovat kuka missäkin kesäriennoissa tai vain kumppaninsa kanssa. Minusta on jotenkin jo noloa tai säälittäväänkun ruikutan samoja ihmisiä jonnekin kanssani vähän väliä, vaikka siis yritän pitää ainakin 2-3 vko väliä tetten tunnu jopa tungettelevalta. 

Mä en tajua sitä ettei mun ystävät tajua että voisivat nyt edes muutaman tunnin joskus tehdä jotain kun tietävät että elän yksin. Miten muka oikeesti on niin vaikeeta. Jos joku joskus pyytää minua, ensin tulee mieleen et kieltäydyn jotta he ymmärtäisivät miltä se tuntuu, mut sit aina kuitenkin olen valmis milloin mihinkin koska eihän mulla oo yleensä mitään muutakaan. Onneks on ees työpaikka että on jotain tekemistä, tosin sielläkin on niin hiljasta eikä oikein mitään järkevää tekemistä ainakaan seuraavaan viikkoon. 

Ois niin kiva kun ois oma elämänkumppani jonka kanssa ois kutakuinkin luonnollista tehdä asioita yhdessä, esim nytkin on satamatorilla jotkut markkinat ja haluaisin seuraa sinne, olen kysynyt jo kolmea henkilöä sinne, kukaan ei muka ehdi tai ei oo maisemissa tai on mut kuitenki menossa muualle (paskat).  Toki menen siellä käymään yksin mut ois kiva saada seuraa jutella tuotteista, istua kahvilla ja katsella kesäistä elämää tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aktiviteettia voi harrastaa ihan yksinkin. Seura ei ole mitenkään pakollista.

No mutta aloituksessa oli kyse yksinäisyydestä. Yksinäisyys ei poistu sillä että ramppaa ees taas ja tekee paljon mutta ilman seuraa. Fyysinen seura on se joka poistaa yksinäisyyttä. Mikään viestittely ja fb kavereiden tykkäykset ja peukutukset ei poista yksinäisyyden tunnetta vaikka "kavereita" olisi sata.

Olen täysin samaa mieltä edellisen kanssa! Mikään ei ole niin ihana kuin tavata rakas lapsi perheineen, syödä yhdessä ja HALATA. Halaaminen antaa niin paljon, samoin kuin se että saa kertoa ja kuulla rakkaiden ihmisten kuulumisia. Olla yhdessä niin ettei kukaan loukkaa ja ole ilkeä! Ettei tarvitse varoa joka sanaa, sekin on tänä päivänä arvokas asia. 

Tylsät ihmiset joutuu olee yksin pitkiä aikoja. Minäkin olen ollut yksin 10 vuotta ainakin. En minä vaan ole sellainen että joku tykkäisi minusta.