Miksi teillä on vain yksi lapsi?

arvaa ettenkö päivittäin miettisi kuinka yksinäinen aikuisuus toiselle tulee.

Tuntuu, että miksi " ahnehtia" lisää lapsia, varsinkaan kun ei tiedä, millaiseksi elämä toisen lapsen myötä muuttuu.



Jos joskus sydämestämme haluamme toisen lapsen, niin sitten yritämme. Nyt on hyvä näin.

-itse olin autiaasti ainoa lapsi

-yhden lapsen kanssa on helppoa

-ajattelemme, että voimme antaa hänelle kaikkea enemmän ja paremmin kuin monelle lapselle

-olemme onnellisia näin

-en halua toista lasta raskausajan takia: erittäin raskasta aikaa verrattuna synnytykseen ja äitiyteen

mutta tosiasiassa kyllä voisin ottaa sen riskin. yksi keskenmeno takana, ja nyt suhde tosi huonossa tilassa. harmi. mä haluaisin ehkä JOSKUS vielä toisen, kun ite pidän omaa sisartani kuitenkin Niin tärkeänä ihmisenä!

ei vain tuntunut siltä, että meillä pitäisi olla enemmän kuin yksi lapsi. Oli siis tunne, että tässä me nyt olemme ja on just hyvä just näin :) Tavallaan ei tuntunut järkevältä muuttaa mitään ilman painavaa syytä, kun elämä tuntui täydeltä niinkin.



Jossain vaiheessa mietteet muuttuivat, mutta se onkin sitten jo toinen tarina... Nyt kieltämättä ajatus yksilapsisuudesta tuntuu aika orvolta, luonnollisesti. Mutta toisaalta tuskin olisimme sitä osanneet niin nähdä, jos emme olisi koskaan aidosti alkaneet kaivata toista lasta. Ei sellaista osaa (välttämättä) kaivata, josta ei ole kokemusta, ellei esim. ole aina ajatellut itselleen suurta perhettä eikä tulekaan raskaaksi.



Sydäntä pitää kuunnella minusta mielellään ainakin vähän enempi kuin puhdasta järkeä - silloin ei tarvitse koskaan katua tekemiään valintoja, olivatpa ne sitten suuntaan tai toiseen. Ja lopultahan perheen koko on monesta muustakin asiasta kuin omista valinnoista kiinni.

sydämellä. Siitä en ole ihan varma, voiko silti joskus katua päätöksiään. Ennen en ole katunut, mutta tämä lapsiasia tuntuu olevan niin vielä muita suurempi, etten tiedä luottaako siihen, että sydämellä tehtyjä päätöksiä ei tule katumaan...

Anteeksi että tuppaudun ketjuun vastaamaan, mutta mulla ja miehellä on aina ollut tunne neljästä lapsesta. Yksi tuntui kuin orvolta pirulta, nyt on toinen ja menoa riittää vähäksi aikaa...mutta kyllä ne pari vielä saisivat tulla jos olisivat tullakseen : ) Eli kun tästä vastaajasta tuntui, ettei pitäisi enempää olla, niin meillä on just toisinpäin.

Vierailija:

ei vain tuntunut siltä, että meillä pitäisi olla enemmän kuin yksi lapsi. Oli siis tunne, että tässä me nyt olemme ja on just hyvä just näin :) Tavallaan ei tuntunut järkevältä muuttaa mitään ilman painavaa syytä, kun elämä tuntui täydeltä niinkin.

Jossain vaiheessa mietteet muuttuivat, mutta se onkin sitten jo toinen tarina... Nyt kieltämättä ajatus yksilapsisuudesta tuntuu aika orvolta, luonnollisesti. Mutta toisaalta tuskin olisimme sitä osanneet niin nähdä, jos emme olisi koskaan aidosti alkaneet kaivata toista lasta. Ei sellaista osaa (välttämättä) kaivata, josta ei ole kokemusta, ellei esim. ole aina ajatellut itselleen suurta perhettä eikä tulekaan raskaaksi.

Sydäntä pitää kuunnella minusta mielellään ainakin vähän enempi kuin puhdasta järkeä - silloin ei tarvitse koskaan katua tekemiään valintoja, olivatpa ne sitten suuntaan tai toiseen. Ja lopultahan perheen koko on monesta muustakin asiasta kuin omista valinnoista kiinni.

sairastuin vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, josta toipuminen kesti 2 vuotta, enkä uskallla ottaa sitä riskiä, että se uusisi uuden vauvan myötä.

Olemme tyytyvaisia nainkin!

Oltaisiin haluttu lisää vaikka jopa 4 , Mutta ekan lapsen syntymässä tulleiden komplikaatioiden vuoksi ei mahdollista . Kohtu vaurioitu ja se siitä !

Miksi nyt ylipäänsä joillain on viisi lasta, jollain kaksi, jollain ei yhtään? Kyse on halusta, vahingosta tai lapsilukua rajoittavista syistä.

En kyllä ole varma omista haluistanikaan. Elämäntilanne nyt lähes täydellinen, pelottaisi lähteä sitä muuttamaan.

Itselläni on yksi sisarus, asumme 20 km päässä toisistamme ja näemme max. 2 kertaa vuodessa. Emme pidä muutenkaan yhteyttä, lapsenakaan emme tehneet muuta kuin tappelimme. Joskus näissä yhteyksissä on mainittu sisaruksen eduksi se, että on useampi lapsi pitämässä huolta vanhemmista näiden tullessa vanhaksi. En voi luottaa veljeni apuun tässäkään asiassa. Eli tuokin perustelu useamman lapsen hankkimiseksi on huono.



Varsinaiseen kysymykseen: meillä syy siihen, että on vain yksi lapsi on itsekkyys ja laiskuus. En totisesti jaksaisi enää helvetillistä pikkuvauva-aikaa masennuksineen. Kerran kun olen siitä selvinnyt, niin toista kertaa en vapaaehtoisesti samaa halua kokea.

on lapsen onnelle suurempi uhka kuin sisaruksettomuus! Ei ole tarvetta todellakaan ottaa asiaa noin raskaasti. Tutkimustenkin mukaan ainoat lapset on hyviä löytämään korvaavia ihmissuhteita.

mutta mitkään hoidot ym. eivät tuottaneet tulosta moneen vuoteen joten n. vuosi sitten luovutimme. Kriisiä kesti hetken mutta yhtäkkiä rupesi tuntumaan, että on hyvä näin! Enää en edes ryhtyisi koko hommaan, en kaipaa yhtään vauva- aikaa enkä sitä uhmarumbaa. Elämämme on ihanan seesteistä ja miellyttävää. On rahaa ja aikaa ihanalle ainokaiselle :)



Sisaruksista sen verran, että itselläni on kalsat välit siskoon ja veljeen mutta he taas pitävät toisiinsa yhteyttä tiiviisti. Silti uskon, että kun tulee kyse tosipaikasta (esim. vanhemmat vanhempana rupeavat dementoitumaan tms.) niin minä olen se joka heistä huolehdin. Lisäksi meillä on aika traumaattinen lapsuus mutta en ole koskaan saanut sisaruksiltani tukea sen käsittelemisessä vaikka he elivät sen kanssani. Mieluummin olisin ollut ainut lapsi kunnollisilla vanhemmilla kun kahden sisaruksen kanssa omituisilla vanhemmilla.

Toivottu ja yritetty on, 3 keskenmenoa joista viimeisin oli kohdun ulkoinen raskaus. Toisen puolen munajohdin ym. jouduttiin poistamaan (kun alkio " räjäytti" munajohtimen) ja nyt en enää edes tule kovin helposti raskaaksi. Ykkönen on jo myös neljä ja elämä mukavaa ja helppoa yhden kanssa eli " vauvakuumekin" jo hävinnyt. Kakkonen tulee jos on tullakseen, mutta ilman " yrittämistä" ja hedelmöityshoitoja.

ole sisaruksesta kiinni. Itselläni on kaksi veljeä, joiden kanssa leikimme paljon lapsuudessa. Nyt heistä toinen asuu Malesiassa ja toinen Jenkeissä ja näemme ehkä kerran vuodessa. Heidän vaimojaan ja lapsiaan en tunne juuri lainkaan, johtuen siis välimatkoista. Soitellaan harvoin, meilaillaan joskus. Silti en ole tippaakaan yksinäinen, ystäviä riittää joka sormelle. Osalla tutuistani on todella huonot välit sisaruksiinsa, ovat vain liian eriluonteisia ihmisiä. Opeta lapsellesi sosiaalisuutta ja lämpöä muita ihmisiä kohtaan sekä korosta ystävien merkitystä, niin ei varmasti tule olemaan yksinäinen.

Eihän sitä ikinä voi tietää, kuinka läheisiksi sisarukset kasvavat ja kuten tässä alla olevassa tapauksessa, he voivat asua toisella puolella maapalloa, joten ei paljon auta vaikka olisivatkin läheisiä.

Kyllä se aikuisiän " yksinäisyys" tai runsas joukko ystäviä tulee ihan jostain muusta kuin sisaruksesta automaattisesti.

Tämänhän nyt tietää jokainen itsekin: vaikka sinun suhteesi olisivat maailman läheisimmät sisaruksesi kanssa, voit vain katsoa ympärillesi ja huomaat ettei läheskään kaikilla tutuillasi ole niin.

Jokainen yrittäköön saada juuri omaan tilanteeseen sopivan määrän lapsia, mutta tuo perustelu, että " sisarus pitää olla, jotta lapsella on seuraa" , on huono.

Vierailija:

ole sisaruksesta kiinni. Itselläni on kaksi veljeä, joiden kanssa leikimme paljon lapsuudessa. Nyt heistä toinen asuu Malesiassa ja toinen Jenkeissä ja näemme ehkä kerran vuodessa. Heidän vaimojaan ja lapsiaan en tunne juuri lainkaan, johtuen siis välimatkoista. Soitellaan harvoin, meilaillaan joskus. Silti en ole tippaakaan yksinäinen, ystäviä riittää joka sormelle. Osalla tutuistani on todella huonot välit sisaruksiinsa, ovat vain liian eriluonteisia ihmisiä. Opeta lapsellesi sosiaalisuutta ja lämpöä muita ihmisiä kohtaan sekä korosta ystävien merkitystä, niin ei varmasti tule olemaan yksinäinen.

olen kuitenkin myös sitä mieltä, että veri on vettä sakeampaa. Kun sitten sisarus on esim. pulassa ja ottaa yhteyttä vaikka vuosien jälkeen, niin teen kyllä kaikkeni auttaakseni. Onhan kyseessä sukulaiseni.

Eihän sitä ikinä voi tietää, kuinka läheisiksi sisarukset kasvavat ja kuten tässä alla olevassa tapauksessa, he voivat asua toisella puolella maapalloa, joten ei paljon auta vaikka olisivatkin läheisiä.

Kyllä se aikuisiän " yksinäisyys" tai runsas joukko ystäviä tulee ihan jostain muusta kuin sisaruksesta automaattisesti.

Tämänhän nyt tietää jokainen itsekin: vaikka sinun suhteesi olisivat maailman läheisimmät sisaruksesi kanssa, voit vain katsoa ympärillesi ja huomaat ettei läheskään kaikilla tutuillasi ole niin.

Jokainen yrittäköön saada juuri omaan tilanteeseen sopivan määrän lapsia, mutta tuo perustelu, että " sisarus pitää olla, jotta lapsella on seuraa" , on huono.

Vierailija:

ole sisaruksesta kiinni. Itselläni on kaksi veljeä, joiden kanssa leikimme paljon lapsuudessa. Nyt heistä toinen asuu Malesiassa ja toinen Jenkeissä ja näemme ehkä kerran vuodessa. Heidän vaimojaan ja lapsiaan en tunne juuri lainkaan, johtuen siis välimatkoista. Soitellaan harvoin, meilaillaan joskus. Silti en ole tippaakaan yksinäinen, ystäviä riittää joka sormelle. Osalla tutuistani on todella huonot välit sisaruksiinsa, ovat vain liian eriluonteisia ihmisiä. Opeta lapsellesi sosiaalisuutta ja lämpöä muita ihmisiä kohtaan sekä korosta ystävien merkitystä, niin ei varmasti tule olemaan yksinäinen.

Sukulaisille joutuu " palveluksia" tekemään myös ikävästä velvollisuudesta, ei välttämättä aina rakkaudesta ja omasta tahdosta. Ystävät ovat itse valittuja ja siksi erityisen rakkaita minulle. Osan kanssa kuljettu yhtä matkaa jo 30 vuotta. Juu, olen jo aika vanha...



" Kun sitten sisarus on esim. pulassa ja ottaa yhteyttä vaikka vuosien jälkeen, niin teen kyllä kaikkeni auttaakseni. Onhan kyseessä sukulaiseni."