Lue keskustelun säännöt.
äärimmäinen introverttiys ja äitiys. mahdoton yhdistelmä?
29.06.2026 |
Olen tosi introvertti enkä koskaan kaipaa ihmisseuraa puolisoni ja työelämän lisäksi.
Kommentit (58)
Vierailija kirjoitti:
Mä olen myös introvertti, mutta kyllä mä lapselle jaksan puhua.
Me asumme 30km päässä palveluista, työni on lähinnä yksinäistä koska olen siivooja, en käy vapaa-aikana missään koska en jaksa ihmisärsykettä ja puolisokin tekee reissutyötä. Sielu lepää, kun on saanut olla yksin.
Noh lapsia ei siksi aluksi tullut kun pelkäsin miten jaksaisin, mutta kun ensimmäinen tuli puolivahingossa, yllätyin miten nyt ammennankin lapsesta voimaa elämääni. Se rakkaustulva joka tuli synnytyksestä ja alun symbioosissa eläminen kai sen aiheutti. Ymmärrän, että se ei välttämättä ole itsestäänselvää kaikille.
Ainut miinus se, että nyt on pakko yrittää vähän edes sosialisoida lapsen takia ja sitä vihaan. En pidä perhekerhoista, muista äideistä yms. Toinen lapsi on nyt vuoden ja esikoinen 4, heistä on hieman jo seuraa toisilleen ja minäkin voin vähän hengähtää välillä omiin puuhiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauvat ja pienet lapset ovat iholla koko hereillä olo aikansa. Jos sinusta tuntuisi kammottavalta ajatus että joku on sinussa kiinni koko ajan ja pahimmillaan et pääse yksin edes vessaan niin en suosittele lasten hankkimista. Kun lapset ovat pieniä niin et pääse omaan rauhaan latautumaan kuin niiksi hetkiksi kun lapsia hoitaa joku muu ja nämä hetket ovat harvassa.
Itse olen introvertin puolella lähellä ambiverttiä. Minusta vauva ja pikkulapsiajassa yksi rasittavimpia asioita oli se että joku oli iholla koko ajan. Minusta oli ihana halia ja pitää lapsiani sylissä mutta kyllä se veronsa vaati. Iltaisin kun lapset olivat menneet nukkumaan niin halusin vain olla omassa raihassa ja niin ettei kukaan koske minuun. Ei ollut mitään parisuhteen kulta-aikaa se kun mieskin olisi halunnut huomiota.
Mä miettisin että onko pariskuntana teidän ympärillä muitakin ihmiskontakteja kuin te kaksi.
Oletko vastentahtoisesti yksinäinen, vai onko sulla verkostoja.
Yksinäisyys valitettavasti usein periytyy. On aika rankkaa, jos nuorella äidillä ei ole ystäviä, on yksinäinen äitiys ja olette aina vain perheenä.
Lapsi tarvitsee sukulaisten, serkkujen, naapurin muksujen ja perhetuttujen seuraa. Juuu, vanhemmat ovat tärkeintä, mutta ei ole kiva jos tuijottavat vapaa-ajan aikuisuuteen asti vain teidän naamoja.
Siis ei ne perheen ulkopuoliset kontaktit ole välttämättömiä, mutta niiden kautta arkeen tulee ilmavuutta, vaihtelua, värejä. Lapsi oppii erilaisia ihmistyyppejä.
Mulle olisi täysin mahdoton. Ei rääkyviä lapsia lähelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Lapset tarvitsevat äitiään ja ovat läsnä aina.
Ei kukaan ole aina valmiina kuuntelemaan. Aikuinen päättää, milloin hän antaa huomiota lapselle. Sitä ei ole mahdollista ulkopuolelta käskeä tai pakottaa.
Aikuinenkin on vain ihminen ja hänellä oikeus omaan persoonaan sekä omiin tarpeisiin.Kerro vielä, että lapsi on onnellinen silloin kun äitikin, niin on saatu kaikki karmeimmat itsekkyyskliseet nippuun.
-eri.
En kerro.
Kukaan ei ole jatkuvasti jotain toista ihmistä varten. Esimerkiksi itse kirjoitan parhaillaan puhetta. Olen tällä hetkellä tätä kirjoitustyötä varten.
Välillä maksan laskuja, joskus luen lehteä. Välillä olen puhelimessa. Ruuhkassa Kehä III:lla olen läsnä liikenteelle, että pääsemme ehjinä kotiin.
Lapsi ymmärtää, että on muitakin ihmisiä kuin hän ja yhtä monta tahtoa, kuin on ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Lapset tarvitsevat äitiään ja ovat läsnä aina.
Ei kukaan ole aina valmiina kuuntelemaan. Aikuinen päättää, milloin hän antaa huomiota lapselle. Sitä ei ole mahdollista ulkopuolelta käskeä tai pakottaa.
Aikuinenkin on vain ihminen ja hänellä oikeus omaan persoonaan sekä omiin tarpeisiin.
Aikuinen on toki oma persoona ja hänellä on tarpeensa mutta aika monta vuotta kuitenkin menee että lapsi on sen verran iso että hänet voi esimerkiksi jättää odottamaan tarpeiden täyttämistä. Ei se voi mennä niin että aikuinen sanoo että nyt minä tarvitsen kolme päivää ilman että tarvii keskustella lapsen kanssa. Kyllä ne lapsen tarpeet ja sietokyky määrittelee asioita enemmän kuin aikuisen tarpeet. Ikävä kyllä tämän ajatusmaailman tuotokset näkyvät päiväkodissa lapsina jotka eivät esimerkiksi kykene rauhassa leikkimään ja oppimaan uusia asioita koska he ovat niin huomionkipeinä ja vuorovaikutuspuutteisina kiinni aikuisessa koska kotona vanhemmat eivät jaksa tai osaa (?) olla heidän kanssaan koska aikuisten tarpeet omalle rauhalle, yleensä puhelimellaololle, tulee ensin.
Aikuisten tarvii toki saada energiaa ja palautumista jostain, jotta jaksavat lastensa kanssa mutta se ei voi olla se määrittelevä ja ohjaava tekijä, vaan lapsen tarpeet tulee ensin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Lapset tarvitsevat äitiään ja ovat läsnä aina.
Ei kukaan ole aina valmiina kuuntelemaan. Aikuinen päättää, milloin hän antaa huomiota lapselle. Sitä ei ole mahdollista ulkopuolelta käskeä tai pakottaa.
Aikuinenkin on vain ihminen ja hänellä oikeus omaan persoonaan sekä omiin tarpeisiin.Aikuinen on toki oma persoona ja hänellä on tarpeensa mutta aika monta vuotta kuitenkin menee että lapsi on sen verran iso että hänet voi esimerkiksi jättää odottamaan tarpeiden täyttämistä. Ei se voi mennä niin että aikuinen sanoo että nyt minä tarvitsen kolme päivää ilman että tarvii keskustella lapsen kanssa. Kyllä ne lapsen tarpeet ja sietokyky määrittelee asioita enemmän kuin aikuisen tarpeet. Ikävä kyllä tämän ajatusmaailman tuotokset näkyvät päiväkodissa lapsina jotka eivät esimerkiksi kykene rauhassa leikkimään ja oppimaan uusia asioita koska he ovat niin huomionkipeinä ja vuorovaikutuspuutteisina kiinni aikuisessa koska kotona vanhemmat eivät jaksa tai osaa (?) olla heidän kanssaan koska aikuisten tarpeet omalle rauhalle, yleensä puhelimellaololle, tulee ensin.
Aikuisten tarvii toki saada energiaa ja palautumista jostain, jotta jaksavat lastensa kanssa mutta se ei voi olla se määrittelevä ja ohjaava tekijä, vaan lapsen tarpeet tulee ensin.
Kuten jo aiemmin vastasin:
Kukaan ei ole jatkuvasti jotain toista ihmistä varten. Esimerkiksi itse kirjoitan parhaillaan puhetta. Olen tällä hetkellä tätä kirjoitustyötä varten.
Välillä maksan laskuja, joskus luen lehteä. Välillä olen puhelimessa. Ruuhkassa Kehä III:lla olen läsnä liikenteelle, että pääsemme ehjinä kotiin.
Lapsi ymmärtää, että on muitakin ihmisiä kuin hän ja yhtä monta tahtoa, kuin on ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
On. Lapset tarvitsevat äitiään ja ovat läsnä aina.
Ovat perhettå. Kuten se mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieti mitä ne lapset tuo mukanaan sitten kun kasvavat. Vanhempainiltoja, kaverisynttäreitä, kaikki pirun kasvatuskeskustelut päiväkodissa, harrastusten rahankeruu; jossain kentänlaidalla seisot myymässä mokkapaloja, kisamatkat yhdessä muiden kanssa jnejne. Hyi helkkari.
Näissä moni istuu hiljaa. Ei tarvitse olla aktiivinen.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen introvertti ja vela. En pysty edes kuvittelemaan, millaista tuskaa olisi, jos olisi lapsi. Sitä kun ei voi valita, tuleeko sieltä omissa oloissaan viihtyvä ja hiljainen tyyppi vai jatkuvasti seuraa ja ohjattua tekemistä kaipaava kälättäjä. Lapsen myötä joutuu myös väkisin olemaan tekemisissä monien enemmän ja vähemmän vieraina säilyvien ihmisten kanssa, mikä on itselle äärimmäisen uuvuttavaa pieninäkin annoksina. Myös isovanhemmat olisivat enemmän elämässä mukana, enkä minä sitäkään jaksaisi.
Minullakin on puoliso, kuten ap:lla, mutta jollen tekisi töitä kotona ja hän muualla, tuskin olisin jaksanut suhteessa olla. Jos pitäisi ensin olla päivät töissä ihmisten parissa ja kotona puolison kanssa, siitä ei tulisi yhtään mitään. Tai jos puoliso olisi kovin puhelias ja seuraa rakastava.
Parisuhde onnistuu tietyin ehdoin myös ääri-introvertilta, mutta lapselle täytyy olla läsnä koko ajan. Se on käsittämättömän raskasta. Itse olen aivan rättipoikki, kun vietän pari tuntia sukulaislapsen kanssa, vaikken olisi hänestä edes kokonaan vastuussa. Oma lapsi? Ei ikinä.
On eri asia olla sukulaislapsen kanssa kuin oman lapsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et sinä äärimmäinen introvertti voi olla kun siedät kuitenkin puolisoasi. Lapsia et voi ottaa esiin vain halutessasi ja panna pois silloin kun he kuormittavat sinua liikaa.
Miten näin tietämätön viesti on saanut noin paljon ylänuolia?
Introverttius ei tarkoita sitä, että ei haluaisi olla missään tekemisissä ihmisten kanssa. Introvertit vaan kuormittuvat tyhjänpäiväisesetä sosiaalisesta kanssakäymisestä ja useista sosaalisista kontakteista päivän aikaa. Sen sijaan kaikki tutkimukset osoittavat introverttien "lataavan akkuja" yksinollessaan tai vaihtoehtoisesti pienessä hyvässä seurassa. Hyvät keskustelut yleensä toimivat latureina ja sen takia oma puoliso on usein juurikin se ihminen jota ei vaan siedä, vaan joka myös auttaa latamaan sosiaalisia paristoja.
Introvertti taitaa olla sanan epäsosiaalinen lisäksi palstalla poikkeuksellisen väärinymmärretty sana.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen introvertti ja vela. En pysty edes kuvittelemaan, millaista tuskaa olisi, jos olisi lapsi. Sitä kun ei voi valita, tuleeko sieltä omissa oloissaan viihtyvä ja hiljainen tyyppi vai jatkuvasti seuraa ja ohjattua tekemistä kaipaava kälättäjä. Lapsen myötä joutuu myös väkisin olemaan tekemisissä monien enemmän ja vähemmän vieraina säilyvien ihmisten kanssa, mikä on itselle äärimmäisen uuvuttavaa pieninäkin annoksina. Myös isovanhemmat olisivat enemmän elämässä mukana, enkä minä sitäkään jaksaisi.
Minullakin on puoliso, kuten ap:lla, mutta jollen tekisi töitä kotona ja hän muualla, tuskin olisin jaksanut suhteessa olla. Jos pitäisi ensin olla päivät töissä ihmisten parissa ja kotona puolison kanssa, siitä ei tulisi yhtään mitään. Tai jos puoliso olisi kovin puhelias ja seuraa rakastava.
Parisuhde onnistuu tietyin ehdoin myös ääri-introvertilta, mutta lapselle täytyy olla läsnä koko ajan. Se on käsittämättömän raskasta. Itse olen aivan rättipoikki, kun vietän pari tuntia sukulaislapsen kanssa, vaikken olisi hänestä edes kokonaan vastuussa. Oma lapsi? Ei ikinä.
Sama. Minulla ei ole edes puolisoa enkä tiedä, pystyisinkö asumaan kenenkään kanssa saman katon alla. Kimppakämppiä on ollut kavereiden kanssa, mutta olen jaksanut ne, kun olen tiennyt niiden jossain vaiheessa päättyvän. En ole ottanut edes lemmikkiä, koska lemmikikin vaatii seuraa, huomiota ja huolenpitoa. Sinkkuna olen viihtynyt koko aikuisikäni ja asunut yksin 12 vuotta.
Ystäväni on samanlainen ääri-introvertti, jonka puoliso tekee ulkomaan komennuksilla töitä. On helposti poissa 6kk kerrallaan. He hankkivat yhden lapsen. Ystäväni jäi kotiäidiksi, elivät miehen palkalla ihan hyvin. Ääri-introvertti äiti ei kuitenkaan jaksanut jatkuvaa kuormitusta, vaan sairastui psykoosiin lapsen ollessa 6-vuotias. Erittäin harvinaista, mutta kaikki on aina mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama homma kuin aloittajalla. Omasta puolestani voin sanoa, että lapsista kuitenkin tuli niitä omia lähi-ihmisiä samalla lailla kuin puolisosta. Itselläni on kolme lasta enkä kuormitu heistä tai mitenkään halua vapaata heistä. Tämä oli yllättävää ja tosi mukavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen introvertti ja vela. En pysty edes kuvittelemaan, millaista tuskaa olisi, jos olisi lapsi. Sitä kun ei voi valita, tuleeko sieltä omissa oloissaan viihtyvä ja hiljainen tyyppi vai jatkuvasti seuraa ja ohjattua tekemistä kaipaava kälättäjä. Lapsen myötä joutuu myös väkisin olemaan tekemisissä monien enemmän ja vähemmän vieraina säilyvien ihmisten kanssa, mikä on itselle äärimmäisen uuvuttavaa pieninäkin annoksina. Myös isovanhemmat olisivat enemmän elämässä mukana, enkä minä sitäkään jaksaisi.
Minullakin on puoliso, kuten ap:lla, mutta jollen tekisi töitä kotona ja hän muualla, tuskin olisin jaksanut suhteessa olla. Jos pitäisi ensin olla päivät töissä ihmisten parissa ja kotona puolison kanssa, siitä ei tulisi yhtään mitään. Tai jos puoliso olisi kovin puhelias ja seuraa rakastava.
Parisuhde onnistuu tietyin ehdoin myös ääri-introvertilta, mutta lapselle täytyy olla läsnä koko ajan. Se on käsittämättömän raskasta. Itse olen aivan rättipoikki, kun vietän pari tuntia sukulaislapsen kanssa, vaikken olisi hänestä edes kokonaan vastuussa. Oma lapsi? Ei ikinä.
On eri asia olla sukulaislapsen kanssa kuin oman lapsen.
Niin on koska oma lapsi on kuormittamassa 24/7. Sukulaislapset rasittavat vain joitain tunteja kerrallaan ja sitten pääsee taas omaan rauhaan.
Introverttinä ihmettelen mitä rasittavaa on päiväkodin ja koulun kasvatuskeskusteluissa? Sellainen kestää 15-30 min kerran vuodessa. Introverttiä sosiaaliset tilanteet uuvuttaa mutta ei kai se tarkoita ettei pysty tavallisiin vuorovaikutustilanteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Se vauva on siellä introvertin sisällä vain 9 kk. Sit pitää olla sen verran rohkeutta että sanoo kätilölle pari sanaa kun pitää synnyttää.
Sä et ymmärrä mitä introvertti tarkoittaa.
Minulla taas tyhjenee akku lasten kanssa sata kertaa nopeammin kuin aikuisten. Aikuisten kanssa voi edes keskustella järkeviä, eikä heitä tarvitse koko ajan vahtia, etteivät tee jotain tyhmää ja telo itseään tai riko jotakin. Näin me ollaan introvertitkin erilaisia.