Miten terapia toimii?

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa välitä empaattinen ja hyvinkoulutettu terapeutti. 

Terapia ei auta, jos et itse ole kykenevä tarkastelemaan omia käytösmallejasi ja muuttamaan niitä. Terapia ei hyödytä ihmisiä, jotka jäävät syyttelemään muita/olosuhteita. Tottakai myötätunnon saaminen terapiassa on tärkeää, mutta lopulta muutos tapahtuu sitä kautta, että työstät omia tunteitasi, ajatuksiasi, käyttäytymistäsi terveempään suuntaan. Siten on mahdollisuus päästä irti elämää halvaannuttavasta oireilusta. Se ei tarkoita, että ei koskaan kokisi vaikeita tunteita, vaan ettei toistuvasti toimi typerästi vaikeita tunteita vältellessä esim. Syyttele aina muita, työnnä tunteita pois, käytä päihteitä tmv

Muistan joskus lukeneeni, että terpia etenee normaalisti niin, että ajatukset kääntyvät muiden syyttelystä vastuun kantamiseen. Ja tämän muutoksen pitäisi normaalisti tapahtua ihan muutamassa kuukaudessa.

Siitä olen päätellyt, että jos vuosien terapian jälkeen edelleen kaikesta syytetään muita, niin terapia ei ole silloin edennyt kuten pitäisi.

Tämä siis tuli mieleeni tuosta, kun sanot, ettei terapia auta ihmistä, joka jää syyttelemään muita ihmisiä tai olosuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaveri oli terapiassa. Kolmen vuoden jälkeen mikään ei ollut muuttunut. Edelleen oli löytämättä ne ongelmat, jotka ihmissuhteissa hankasivat. Toki kaikki tutut olisivat osanneet kertoa mikä hiertää, mutta tutuilta ei kysytty. Joten siellä ihmettelivät terapeutin kanssa kahdestaan, että mikähän on, kun vointi ei vain kohene.

Hölynpölyä koko terapia ainakin tuossa tapauksessa.

Mun kaveri kävi 8 vuotta. 

Rnkkoja takaumia jatkuvasti. Eka se oli alkoholisti, terapian myötä bentsonarkki ja terapian loputtua piripää. 

Otti itse terapian tosissaan ja oli hädissään sen loputtua. En itse oikein nähnyt 8 vuoden terapian pointtia ja mitä hyötyä siitä oli. 

Hän taisi itsekin sanoa, että sosiaalinen kontakti jonka myötä tuli lähdettyä ulos. 

Oikeasti ne asiat siellä taustalla on niin rankkoja, että en usko että niiden pintaan kaivelu ainakaan auttoi. 

Terapian loputtua vasta rauhottui hieman, tosin se piri sit oli kai itsehoitometodi enkä usko että sitäkään olisi tarvinnut jos ei olisi pakolla joutunut käymään esim pitkäkestoista in sestiä läpi. 

Enkä tiedä oliko terapiasta sitäkään hyötyä, kun sen aikana oli jatkuvasti tujusti bentsopäissään. 

Itse asiassa minullakin on kaveri, joka muuttui terapian alkamisen jälkeen vain raivokkaammaksi. Ja sama jatkui vuosia, kuten terapiakin.

Enää en tiedä mikä on tilanne. Sain tarpeekseni siitä aggressiivisuudesta.

Ei vaikuta kovin ammattimaiselta terapialta, vaikka terapeutti olikin Valviran hyväksymä.

Oliko jotain provosointiterapiaa, missä tahallaan yritetään saada asiakas suuttumaan, itkemään tms?

Jos oli, niin ei ainakaan ollut kovin turvallista ympärillä oleville ihmisille.

Jos jotain provosointiterapiaa on olemassa, niin sen haitat pitäisi tutkia tarkoin ja kyseenalaistaa sen turvallisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Kävin vuoden Kelan tukemassa psykoterapiassa. Terapeutti antoi ymmärtää, ettei elämästäni tule koskaan mitään. Toinen vanhempani on kuollut, mitä terapeutti piti elämäni sinetöineenä asiana. Itselle asia on toki surullinen, mutta en ajattele, että kohtaloni sen takia määrittyisi. 

"Terapeutti antoi ymmärtää, ettei elämästäni tule koskaan mitään."

Onkohan tuollainen yleistäkin terapiassa? Minulle terapeutti syötti sinusta ei ole mihinkään, olet huono, olet syyllinen ja muuta kyseenalaista. Ei siis noilla sanoilla, mutta viesti oli selvä.

Vai mahtoiko toistaa sinun itsesi hänelle kertomia käsityksiä itsestäsi, jotta oikein kuuntelemalla huomaisit, miten armottomalla tavalla puhut itsestäsi? Siinä saattaa havahtua  isosti, kun toinen sanoo sinulle kootusti takaisin ikäänkuin kaikuna, litä juuri sanoit, ja hiljalleen alkaa löytää uudenlaista itsemyötätuntoa. Ne ei siis ole terapeutin mielipiteitä sinusta.

Tiedän kyllä, mitä ajattelen itsestäni ihan ilman narsistista ja sairasta manipulointiakin. Tuollainen rankka lyttääminen (joka on henkistä väkivaltaa ja nykyään rikos) aktivoi traumat ja melkein lähti henki. Kuinka sekaisin pitää olla, että hoitaa traumoja pahoinpitelemällä asiakasta?!

Naispuolinen kaverini, koulutukseltaan tekniikan tohtori ja naimisissa DI:n kanssa löysi kivan, suunnilleen ikäisensä naisterapeutin. Kaverin elämä oli päällisin puolin enemmän kuin hyvässä järjestyksessä.

Pari vuotta tuota ja hän alkoi sarjapettää miestään, alkoholisoitui, muutti Etu-Töölöstä Kallioon, josta edelleen Myllypuroon. Käytti säännöllisesti kodeiinia, ei syönyt mitään, joutui vuoden mittaiselle sairauslomalle, psykiatriseen hoitoon, työttömäksi ja lopulta kuoli, 40-vuotiaana.

Paljon olen miettinyt sitä, mikä oli terapian osuus kaikkeen tähän. Se, mitä kaveri kertoi terapeuttista, antoi minulle sellaisen vaikutelman, että terapeutti kadehti ystäväni täydellistä elämään ja tuhosi sen.

Kaikille ei sovi keskusteluterapia. Joillekin sopii. Se vaatii sitä, että ongelma on hoidettavissa terapialla, suhde terapeuttikin toimii ja potilaalla on kyky havainnoida asioita ja puhua niistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Netissä on hyvin ympäripyöreitä kuvauksia abstraktilla tasolla. Netin keskusteluissakaan aihe ei saavuta konkreettisempaa tasoa. Terapiassa käyneet kuvailevat sitä vain toimivaksi, tyyliin "keskustelu vain auttaa". Auttaako läheisten kanssa keskustelu ihan yhtä lailla, jos läheinen antaa jakamatonta huomiota 2 x viikossa 45 min kerrallaan?

Jos taustalla on esim. traumatisoivia kokemuksia, usein läheiset ovat olleet osa ongelmaa, koska eivät kykene kohtaamaan vaikeita asioita, vaan kieltävät ne ja jättävät niiden kanssa yksin. Silloin voi saada terapiassa vihdoin sen kokemuksen, että tulee kuulluksi kokemansa kanssa, että sillä on merkitystä, ettei voi hyvin. Että on hyväksytty myös vaikeiden asioiden kanssa, ei vain silloin, kun jaksaa esittää iloista ja on helppo ja kevyt käsitellä muille. Läheiset eivät myöskään yleensä jaksa kovin kauaa viipyä vaikeiden asioiden äärellä, vaan joko katkaisevat yhteyden saman tien tai tarjoavat nopeita korjauksia, jotta pääsevät itse pois ahdistumasta aiheen parissa.

Jos tuo on se ero, niin kyllähän nyt aika monella ihmisellä on perheen ulkopuolinen ystävä, joka ei ole osa ongelmaa, ja joka jaksaa kuunnella murheita. Monella on jopa tosi fiksuja ystäviä. Onko tuollainen kuunteleva ystävä siis yhtä hyvä apu ongelmien hoitamisessa kuin terapeutti?

Voi olla, jos osaa tunnistaa ja kyseenalaistaa vääristyneitä ajatusmalleja, ja tarjota uusia näkökulmia. Kuitenkin siten, ettei itse anna suoria ohjeita, vaan haastaa asiakkaan (tai tässä tapauksessa sen kaverin) itse pohtimaan asioita eri tavalla. Pitää myös osata samaistua toisen tunnetilaan, mutta samalla pysyä neutraalina ja tasapainottavana, ja tarvittaessa realisoida . Ei kauhistelua eikä dramatisointia.  Ei se oikeastaan sen kummempaa ole, ja ihan oikeasti tietyn tyyppiset ihmiset ovat ihan luonnostaan hyviä terapeutteja. Kaikista ei siihen kyllä ole. Moni menee metsään siinä, että tarjoilee liikaa omia mielipiteitään ja omaa näkemystään. Ja tietenkin pitää olla 100% luotettava, ettei puhu toisen luottamuksellisesti kertomia asioita eteenpäin, vaikka ei viran puolesta ole vaitiolovelvollisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Kävin vuoden Kelan tukemassa psykoterapiassa. Terapeutti antoi ymmärtää, ettei elämästäni tule koskaan mitään. Toinen vanhempani on kuollut, mitä terapeutti piti elämäni sinetöineenä asiana. Itselle asia on toki surullinen, mutta en ajattele, että kohtaloni sen takia määrittyisi. 

"Terapeutti antoi ymmärtää, ettei elämästäni tule koskaan mitään."

Onkohan tuollainen yleistäkin terapiassa? Minulle terapeutti syötti sinusta ei ole mihinkään, olet huono, olet syyllinen ja muuta kyseenalaista. Ei siis noilla sanoilla, mutta viesti oli selvä.

Vai mahtoiko toistaa sinun itsesi hänelle kertomia käsityksiä itsestäsi, jotta oikein kuuntelemalla huomaisit, miten armottomalla tavalla puhut itsestäsi? Siinä saattaa havahtua  isosti, kun toinen sanoo sinulle kootusti takaisin ikäänkuin kaikuna, litä juuri sanoit, ja hiljalleen alkaa löytää uudenlaista itsemyötätuntoa. Ne ei siis ole terapeutin mielipiteitä sinusta.

Miettikää, jos vaikka lapsi olisi huono koulussa ja valittaisi miten tyhmä ja osaamaton ja huono on jne. Sitten vanhempi alkaisi syöttää lapselle näitä lapsen ajatuksia takaisin ja aina tilaisuuden tullen haukkua lasta tyhmäksi ja miten sinä et nyt tätäkään tajua/osaa jne. Ihan vain lapsen omaksi parhaaksi, jotta lapselle kehittyisi itsemyötätuntoja jne, Jokainen normaali ihminen tajuaa, että tuo olisi luonnehäiriöisen käytöstä ja tekisi lasun! Itsemyötätunto kehittyy, kun on saa myötätuntoa muilta. Näin väitän.

Vierailija kirjoitti:

Näitä on kysytty ennenkin. Ja tämä on sellainen mysteeri, johon kukaan ei osaa vastata. Eivät terapeutit, eivät asiakkaat, eivät ketkään muutkaan.

Alan taipua sille kannalle, että terapia on käytännössä maksettua seuraa. Ja tätä valtio tukee.

Minä osaan vastata.

Terapia toimii jos asiakas uskoo siihen. Jos asiakas ei usko terapiaan, niin terapiaan on turha mennä. Eikä ihmiset pääsääntoisesti tällöin menekään.

Vierailija kirjoitti:

Naispuolinen kaverini, koulutukseltaan tekniikan tohtori ja naimisissa DI:n kanssa löysi kivan, suunnilleen ikäisensä naisterapeutin. Kaverin elämä oli päällisin puolin enemmän kuin hyvässä järjestyksessä.

Pari vuotta tuota ja hän alkoi sarjapettää miestään, alkoholisoitui, muutti Etu-Töölöstä Kallioon, josta edelleen Myllypuroon. Käytti säännöllisesti kodeiinia, ei syönyt mitään, joutui vuoden mittaiselle sairauslomalle, psykiatriseen hoitoon, työttömäksi ja lopulta kuoli, 40-vuotiaana.

Paljon olen miettinyt sitä, mikä oli terapian osuus kaikkeen tähän. Se, mitä kaveri kertoi terapeuttista, antoi minulle sellaisen vaikutelman, että terapeutti kadehti ystäväni täydellistä elämään ja tuhosi sen.

Kukaanhan ei tiedä mitä terapiahuoneen seinien sisäpuolella tapahtuu. Edes Valvira ei tiedä. Ja asikas on väärinkäytösten edessä täysin voimaton, sillä hän on alisteisessa asemassa. Jos asiakas haluaa valittaa terapeutista, niin se mitätöidään sanomalla, että asiakkaan mieli vääristää tai on harhainen tai hoidossa on vain erilaisia vaiheita. Mitään todisteita suuntaan tai toiseen ei ole olemassa.

Terapeutin työ on todellinen suojatyöpaikka. Vaikka olisi työssään miten huono ja osaamaton, niin kukaan ei voi sitä todistaa, joten työ vain jatkuu niin kuin ennenkin.

Vierailija kirjoitti:

Naispuolinen kaverini, koulutukseltaan tekniikan tohtori ja naimisissa DI:n kanssa löysi kivan, suunnilleen ikäisensä naisterapeutin. Kaverin elämä oli päällisin puolin enemmän kuin hyvässä järjestyksessä.

Pari vuotta tuota ja hän alkoi sarjapettää miestään, alkoholisoitui, muutti Etu-Töölöstä Kallioon, josta edelleen Myllypuroon. Käytti säännöllisesti kodeiinia, ei syönyt mitään, joutui vuoden mittaiselle sairauslomalle, psykiatriseen hoitoon, työttömäksi ja lopulta kuoli, 40-vuotiaana.

Paljon olen miettinyt sitä, mikä oli terapian osuus kaikkeen tähän. Se, mitä kaveri kertoi terapeuttista, antoi minulle sellaisen vaikutelman, että terapeutti kadehti ystäväni täydellistä elämään ja tuhosi sen.

Miksi se sitten meni sinne alunperin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naispuolinen kaverini, koulutukseltaan tekniikan tohtori ja naimisissa DI:n kanssa löysi kivan, suunnilleen ikäisensä naisterapeutin. Kaverin elämä oli päällisin puolin enemmän kuin hyvässä järjestyksessä.

Pari vuotta tuota ja hän alkoi sarjapettää miestään, alkoholisoitui, muutti Etu-Töölöstä Kallioon, josta edelleen Myllypuroon. Käytti säännöllisesti kodeiinia, ei syönyt mitään, joutui vuoden mittaiselle sairauslomalle, psykiatriseen hoitoon, työttömäksi ja lopulta kuoli, 40-vuotiaana.

Paljon olen miettinyt sitä, mikä oli terapian osuus kaikkeen tähän. Se, mitä kaveri kertoi terapeuttista, antoi minulle sellaisen vaikutelman, että terapeutti kadehti ystäväni täydellistä elämään ja tuhosi sen.

Miksi se sitten meni sinne alunperin?

Lapsuuden traumojen takia. Hän halusi käsitellä niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Kävin vuoden Kelan tukemassa psykoterapiassa. Terapeutti antoi ymmärtää, ettei elämästäni tule koskaan mitään. Toinen vanhempani on kuollut, mitä terapeutti piti elämäni sinetöineenä asiana. Itselle asia on toki surullinen, mutta en ajattele, että kohtaloni sen takia määrittyisi. 

"Terapeutti antoi ymmärtää, ettei elämästäni tule koskaan mitään."

Onkohan tuollainen yleistäkin terapiassa? Minulle terapeutti syötti sinusta ei ole mihinkään, olet huono, olet syyllinen ja muuta kyseenalaista. Ei siis noilla sanoilla, mutta viesti oli selvä.

Ihmeellistä auttamista tuollainen.

Mutta ei se toisinpäinkään mitenkään tervettä auttamista ole. Eli jos mennään toiseen ääripäähän, missä hoetaan, että et ole tehnyt mitään väärin, olet hyvä ihminen, sinua on kohdeltu väärin, jne. Olen todistanut ammattilaisten hokevan tällaista ihmiselle, joka on pahoinpidellyt muita. Että hän ei ole tehnyt mitään väärin. Tuolla vain annettiin hyväksyntä väkivallan käytölle ja entistä enemmän niitä puheita, että on minulla oikeus käyttää väkivaltaa, kun niinhän minulle on sanottu.

Todella ala-arvoista tuokin on ammattilaisilta.

Tämä pistää miettimään, eikö psykoterapeuteille ole mitään soveltuvuuskokeita? Toki hulluimmat nyt pääsee kokeesta kuin kokeesta läpi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä on kysytty ennenkin. Ja tämä on sellainen mysteeri, johon kukaan ei osaa vastata. Eivät terapeutit, eivät asiakkaat, eivät ketkään muutkaan.

Alan taipua sille kannalle, että terapia on käytännössä maksettua seuraa. Ja tätä valtio tukee.

Minä osaan vastata.

Terapia toimii jos asiakas uskoo siihen. Jos asiakas ei usko terapiaan, niin terapiaan on turha mennä. Eikä ihmiset pääsääntoisesti tällöin menekään.

Ja jos uskoo ystäviinsä, niin se auttaa. Tai jos uskoo mummonsa viisauksiin, niin se auttaa. Moni vanha ihminen osaakin kyllä todella hyvin neuvoa sanomatta suoraan mitä pitäisi tehdä.

Ja jos uskoo Jumalaan, niin se auttaa.

Jotkut puhuvatkin terapiauskovaisuudesta. Taitaa olla pääasia, että uskoo johonkin. Uskoo vaikka Trumpiin, niin siitä saa vakautta elämään. eikä se Trump sitä vakautta anna vaan se usko.

En ole koskaan ollut terapiassa, mutta kävin mielenterveyshoitajalla synnytyksen jälkeen. Nopeasti siinä oppi mitä pitää vastata, että hoitaja on tyytyväinen. Siihen mennessä olin jo todennut, että tämä on ihan tyhjänpäiväistä touhua, joten järjestin itseni ulos hoidon piiristä sanomalla mitä minun odotettiin sanovan. Sen jälkeen hoitaja ja lääkäri totesivat, että minä voin jo niin paljon paremmin, että heippa. Kaikki olivat tyytyväisiä. Ei olisi ikinä pitänyt mennä. Söin nimittäin lääkkeitä muutaman kuukauden painostuksen vuoksi. Niistä lääkkeistä toipuminen vei vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Naispuolinen kaverini, koulutukseltaan tekniikan tohtori ja naimisissa DI:n kanssa löysi kivan, suunnilleen ikäisensä naisterapeutin. Kaverin elämä oli päällisin puolin enemmän kuin hyvässä järjestyksessä.

Pari vuotta tuota ja hän alkoi sarjapettää miestään, alkoholisoitui, muutti Etu-Töölöstä Kallioon, josta edelleen Myllypuroon. Käytti säännöllisesti kodeiinia, ei syönyt mitään, joutui vuoden mittaiselle sairauslomalle, psykiatriseen hoitoon, työttömäksi ja lopulta kuoli, 40-vuotiaana.

Paljon olen miettinyt sitä, mikä oli terapian osuus kaikkeen tähän. Se, mitä kaveri kertoi terapeuttista, antoi minulle sellaisen vaikutelman, että terapeutti kadehti ystäväni täydellistä elämään ja tuhosi sen.

Tabu on, että alalle hakeutuu luonnehäiriöisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä on kysytty ennenkin. Ja tämä on sellainen mysteeri, johon kukaan ei osaa vastata. Eivät terapeutit, eivät asiakkaat, eivät ketkään muutkaan.

Alan taipua sille kannalle, että terapia on käytännössä maksettua seuraa. Ja tätä valtio tukee.

Minä osaan vastata.

Terapia toimii jos asiakas uskoo siihen. Jos asiakas ei usko terapiaan, niin terapiaan on turha mennä. Eikä ihmiset pääsääntoisesti tällöin menekään.

Ja jos uskoo ystäviinsä, niin se auttaa. Tai jos uskoo mummonsa viisauksiin, niin se auttaa. Moni vanha ihminen osaakin kyllä todella hyvin neuvoa sanomatta suoraan mitä pitäisi tehdä.

Ja jos uskoo Jumalaan, niin se auttaa.

Jotkut puhuvatkin terapiauskovaisuudesta. Taitaa olla pääasia, että uskoo johonkin. Uskoo vaikka Trumpiin, niin siitä saa vakautta elämään. eikä se Trump sitä vakautta anna vaan se usko.

Olin lapsena, 80-luvulla, paljon mummoni hoidossa. Hän kertoi aina, miten joku tutun tutuin lapsi oli kuollut esimerkiksi tukehtumalla omenanpalaan, kuollut siihen äitinsä syliin. Tai syöpään tai milloin mihinkin. Hän nautti kaikista sadistisista jutuista, joilla sai minut itkemään. Nauroi hysteerisesti, kun itkin.

Kun olin teini-ikäinen, hän pyysi saada katsella, kun pesen itseäni.

Mummojakin on monenlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naispuolinen kaverini, koulutukseltaan tekniikan tohtori ja naimisissa DI:n kanssa löysi kivan, suunnilleen ikäisensä naisterapeutin. Kaverin elämä oli päällisin puolin enemmän kuin hyvässä järjestyksessä.

Pari vuotta tuota ja hän alkoi sarjapettää miestään, alkoholisoitui, muutti Etu-Töölöstä Kallioon, josta edelleen Myllypuroon. Käytti säännöllisesti kodeiinia, ei syönyt mitään, joutui vuoden mittaiselle sairauslomalle, psykiatriseen hoitoon, työttömäksi ja lopulta kuoli, 40-vuotiaana.

Paljon olen miettinyt sitä, mikä oli terapian osuus kaikkeen tähän. Se, mitä kaveri kertoi terapeuttista, antoi minulle sellaisen vaikutelman, että terapeutti kadehti ystäväni täydellistä elämään ja tuhosi sen.

Tabu on, että alalle hakeutuu luonnehäiriöisiä. 

Ja muuten epätasapainoisia. Tiedotin läheiseni terapeutille, että kotona on alkanut ilmetä väkivaltaa, niin terapeutti tuli kirkuen lankoja pitkin, että en saa häiritä häntä ja asia ei kuulu minulle.

No jos ei kerran minulle kuulu, niin totesin, että otan etäisyyttä niin paljon, ettei kuulu terapeutin huuto eikä läheiseni tekemiset.

Sain terapeutista hyvin epävakaan ja hysteerisen kuvan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä on kysytty ennenkin. Ja tämä on sellainen mysteeri, johon kukaan ei osaa vastata. Eivät terapeutit, eivät asiakkaat, eivät ketkään muutkaan.

Alan taipua sille kannalle, että terapia on käytännössä maksettua seuraa. Ja tätä valtio tukee.

Minä osaan vastata.

Terapia toimii jos asiakas uskoo siihen. Jos asiakas ei usko terapiaan, niin terapiaan on turha mennä. Eikä ihmiset pääsääntoisesti tällöin menekään.

Ja jos uskoo ystäviinsä, niin se auttaa. Tai jos uskoo mummonsa viisauksiin, niin se auttaa. Moni vanha ihminen osaakin kyllä todella hyvin neuvoa sanomatta suoraan mitä pitäisi tehdä.

Ja jos uskoo Jumalaan, niin se auttaa.

Jotkut puhuvatkin terapiauskovaisuudesta. Taitaa olla pääasia, että uskoo johonkin. Uskoo vaikka Trumpiin, niin siitä saa vakautta elämään. eikä se Trump sitä vakautta anna vaan se usko.

Olin lapsena, 80-luvulla, paljon mummoni hoidossa. Hän kertoi aina, miten joku tutun tutuin lapsi oli kuollut esimerkiksi tukehtumalla omenanpalaan, kuollut siihen äitinsä syliin. Tai syöpään tai milloin mihinkin. Hän nautti kaikista sadistisista jutuista, joilla sai minut itkemään. Nauroi hysteerisesti, kun itkin.

Kun olin teini-ikäinen, hän pyysi saada katsella, kun pesen itseäni.

Mummojakin on monenlaisia.

Terapeuttejankin on monenlaisia.

Kyse olikin siitä kuka uskoo mihinkin, ja pääasia, että uskoo johonkin. Joku uskoo terapiaan.

Sinä et varmaan usko mummoosi. Ei ole mikään pakko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä on kysytty ennenkin. Ja tämä on sellainen mysteeri, johon kukaan ei osaa vastata. Eivät terapeutit, eivät asiakkaat, eivät ketkään muutkaan.

Alan taipua sille kannalle, että terapia on käytännössä maksettua seuraa. Ja tätä valtio tukee.

Minä osaan vastata.

Terapia toimii jos asiakas uskoo siihen. Jos asiakas ei usko terapiaan, niin terapiaan on turha mennä. Eikä ihmiset pääsääntoisesti tällöin menekään.

Plasebovaikutus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Netissä on hyvin ympäripyöreitä kuvauksia abstraktilla tasolla. Netin keskusteluissakaan aihe ei saavuta konkreettisempaa tasoa. Terapiassa käyneet kuvailevat sitä vain toimivaksi, tyyliin "keskustelu vain auttaa". Auttaako läheisten kanssa keskustelu ihan yhtä lailla, jos läheinen antaa jakamatonta huomiota 2 x viikossa 45 min kerrallaan?

Jos taustalla on esim. traumatisoivia kokemuksia, usein läheiset ovat olleet osa ongelmaa, koska eivät kykene kohtaamaan vaikeita asioita, vaan kieltävät ne ja jättävät niiden kanssa yksin. Silloin voi saada terapiassa vihdoin sen kokemuksen, että tulee kuulluksi kokemansa kanssa, että sillä on merkitystä, ettei voi hyvin. Että on hyväksytty myös vaikeiden asioiden kanssa, ei vain silloin, kun jaksaa esittää iloista ja on helppo ja kevyt käsitellä muille. Läheiset eivät myöskään yleensä jaksa kovin kauaa viipyä vaikeiden asioiden äärellä, vaan joko katkaisevat yhteyden saman tien tai tarjoavat nopeita korjauksia, jotta pääsevät itse pois ahdistumasta aiheen parissa.

Jos tuo on se ero, niin kyllähän nyt aika monella ihmisellä on perheen ulkopuolinen ystävä, joka ei ole osa ongelmaa, ja joka jaksaa kuunnella murheita. Monella on jopa tosi fiksuja ystäviä. Onko tuollainen kuunteleva ystävä siis yhtä hyvä apu ongelmien hoitamisessa kuin terapeutti?

Voi olla, jos osaa tunnistaa ja kyseenalaistaa vääristyneitä ajatusmalleja, ja tarjota uusia näkökulmia. Kuitenkin siten, ettei itse anna suoria ohjeita, vaan haastaa asiakkaan (tai tässä tapauksessa sen kaverin) itse pohtimaan asioita eri tavalla. Pitää myös osata samaistua toisen tunnetilaan, mutta samalla pysyä neutraalina ja tasapainottavana, ja tarvittaessa realisoida . Ei kauhistelua eikä dramatisointia.  Ei se oikeastaan sen kummempaa ole, ja ihan oikeasti tietyn tyyppiset ihmiset ovat ihan luonnostaan hyviä terapeutteja. Kaikista ei siihen kyllä ole. Moni menee metsään siinä, että tarjoilee liikaa omia mielipiteitään ja omaa näkemystään. Ja tietenkin pitää olla 100% luotettava, ettei puhu toisen luottamuksellisesti kertomia asioita eteenpäin, vaikka ei viran puolesta ole vaitiolovelvollisuutta.

Kaikki yliopistokoulutetut ovat oppineet tarkastelemaan asioita eri näkökulmista. Se on oikeastaan gradun hyväksymisen edellytys. Eli ihan tavallisilla ihmisillä on hyviä eväitä toisten ihmisten terapeuttiseenkin kohtaamiseen.

Ylipäätään tasapainoinen ihminen tasapainottaa ympäristöään, ja se tekee hyvää ympäröiville ihmisille.

Jos tosiaan tuon kummemmasta ei ole kysymys, niin ihmettelen miksi terapiaa hehkutetaan niin paljon. On tosin se hehkutus tainnut hieman vähentyä, kun terapiaa on tarjolla ennätysmäärin, ja silti mielenterveysepidemia vain paisuu ja paisuu.