Olen tehnyt valtavan ison elämänmuutoksen mutta olen yksinäisempi kuin koskaan enkä tiedä miten jaksan.

Onpa ihana ja tärkeä aihe. Juuri ehdin ajatella, että kaikkea roskaa vain tällä palstalla kirjoitellaan eikä kukaan tee mitään aloituksia oikeista aiheista. Sittenpä tupsahti tämä tänne. Aiheesta on varmaan kokemusta aika monellakin meistä.  

Hatun nosto myös täältä. Hienosti olet onnistunut. Tie on kaikille meistä yksinäinen jossain vaiheessa. Ehkä voit joskus vielä auttaa toisia samankaltaisessa tilanteessa olevia kokemusasiantuntijana. Oletko itse löytänyt vertaistukea? Kaikkea hyvää sinulle!

On täällä saman läpikäynyt🙋‍ taistelua edelleen koko elämän kanssa, mutta pikkuhiljaa, päivä kerrallaan, ja pienin askelin. Lopetin alkoholin noin vaan yhtäkkiä kun tuntui siltä että olin jo töpeksinyt koko elämäni muutenkin, päivät on pitkiä.....mutta selviä. Tuoakkaa en siinä hötäkässä voinut vielä looettaa, mut sekin.olis kyllä ajatuksena

Viina ja muita päihteitä käytetään sen takia, että niiden avulla saadaan kavereita. Nuorena kavereita tavattiin pussikaljoittelemassa ja bileissä. Sen jälkeen baareissa. Ja kuinka moni tuttavuus onkaan saanut alkunsa tupakkapaikalta.

Kun luopuu päihteistä, samalla luopuu sosiaalisesta elämästä. Ei ole olemassa mitään korvaavia raittiita kaveripiirejä vaikka sellaista saattaa ehkä jonkin aikaa itselleen uskotellakin.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka täällä palstalla ollaan anonyymejä ja vieraita toisille, niin kyllä sydämessä läikähti jotain kun mietin miten suuri voima sinulla on ollut ja on, että olet tuommoisen suunnanmuutoksen tehnyt. Nostan hattua ja ajattelen lämmöllä, toivon todella että saat lisää hyviä asioita, uusia hyviä ihmisiä ja mielenrauhaa elämääsi! En tiedä auttaako yhtään, mutta itsestäni tuntuu että elämässä olisi joka tapauksessa vaiheita ja vaikeuksia, että tyhjyyttä ja päämärättömyyttä voi sisältyä myös hyvään elämään - toki kuulostaa siltä että olet, valitettavasti, ollut todella synkissä vesissä ja vakavien asioiden kanssa tekemisissä joten varmasti sellaiseen itselle vieraaseen, tasaiseen elämään tottuminen voi viedä aikaa ja kyse ei varmasti ole mistään vähäpätöisestä jaksamattomuudesta ja yksinäisyyden kokemuksesta. Ehkä traumareaktio, hermosto ja mieli ei luota että hyvä ja vakaa voisi jatkua? Vaikka kyllähän sitä merkitystä ja hyviä ihmissuhteita kaipaa. On klisee mutta hetki kerrallaan. Olen ollut vaikeastikin masentunut ja suurimman osaa elämääni ahdistunut, traumaoireinen. Ehkä eheyttävintä itselle on paradoksaalisesti ollut se ajatus, että tulen kantamaan tiettyä kipua mukanani aina, jotain kipupistettä mutta olen oppinut hoitamaan sitä jollain tavalla, ottamaan aikaa kun sitä tarvii ja jossain kohtaa helpottaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää!

Nyt tuli taas itku, kiitos oikeasti. Tämä merkitsee itselle tosi paljon kun voi kirjoittaa näinä hetkinä ja kun ihmiset ymmärtävät sekä se, että tämä lämpö kulkee molempiin suuntiin tässä kun näitä ajatuksia täällä jaamme. 

Sinussakin on tietenkin voimaa ja kauneutta kun sen noin hyvin tunnistat toisissakin. Siinä mielessä nuo kipupisteet, joita täytyy aika ajoin muistaa hoitaa, niin on myös aika arvokkaita tietyllä tapaa. Ainakin itse olen päätynyt ajattelemaan niin, että kaikesta tästä huolimatta mitä on ollut, niin on kuitenkin jalostunut paljon sellaista mitä ei voi rahalla saada ja joka on paljon sitäkin arvokkaampaa. Välillä tuntuu, että olisi "rikas" vaikka maallista mammonaa ei ole. Se on tosin sellaista sisäistä vahvuutta, jopa rakkauden kokemusta ja syvällisempää ymmärrystä. 

Yritän vastailla tässä teille muillekin, paljon tulee ajatuksia mieleen. Tosi kiva, että on tällainen yhteishenki ja ymmärrys tässä ketjussa. Ap 

Itse olen yrittänyt jo useamman kuukauden saada itseäni irti tästä sohvasta ja edes vähän liikkumaan. Toki sen verran liikun, mitä töissä käyn, mutta muuten tuntuu aivan ylivoimaiselta saada aikaiseksi sen paremmin kotitöitä, roskien viemistä tai pientä kävelylenkkiäkään. Huono olo vain jäytää päällä.  

Vierailija kirjoitti:

Onpa ihana ja tärkeä aihe. Juuri ehdin ajatella, että kaikkea roskaa vain tällä palstalla kirjoitellaan eikä kukaan tee mitään aloituksia oikeista aiheista. Sittenpä tupsahti tämä tänne. Aiheesta on varmaan kokemusta aika monellakin meistä.  

Tämä oli kiva kuulla. Välillä itsekin turhaudun siitä, että on liian pinnallista tai muuten erikoisia tunnelmia havaittavissa monissakin keskusteluissa. Somea ei juuri jaksa enää käyttää kun sitä alkaa vertaamaan liikaa elämäänsä muihin ja aika vähän sitä täälläkään pyörii kun ei oikein enää pysty uppoutumaan tai samaistumaan moniinkaan keskusteluihin. 

Muistatteko joskus vuosia takaperin kun oli paljon mielenkiintoisia keskusteluja eri elämäntilanteista ja ihmiset olivat hengessä mukana ihan eri tavalla? Niistä jäi lämmin fiilis. 

Nykyään sitä katselee aika paljon YouTubea. Muuten aika vähän edes viihdettä katsoo esimerkiksi tv:tä tai mitään suoratoistopalveluja harvoin tulee käytettyä. Ei vain enää huvita vaikka ennen piti olla kaikkia eri kanavia joihin uppoutua. 

Tämä on aika mielenkiintoista. Koko ajan on jäänyt asioita tässä matkan varrella kun ei vain enää koe omakseen tai tärkeäksi. Minä kun muutin elämäni niin muutin sitä myös niin, että luovuin monista monista tavaroista koska olinhan niitä hankkinut kännipäissäni tai muuten ottanut vastaan vain siksi koska niitä tarjottiin ilmaiseksi jne. Eli minä koin asian niin, että tavarat joita ympärilläni on, on myös sellaisia, jotka eivät ole oikeastaan se sellaisia mistä todella pitäisin, sitä on hankala selittää. Nykyään omistan hyvin vähän mitään eikä tavaroidenkaan haaliminen oikein kiinnosta, ainakaan tällä hetkellä. Tämä elämän uudelleen rakentaminen on vielä kesken ja annan sille aikaa. Se näkyy tosiaan sitten myös konkreettisesti näin, että myös kotini on vielä hyvin keskeneräinen, sillä en ole päättänyt mitä tänne edes haluaisin. Ap 

Vierailija kirjoitti:

Hatun nosto myös täältä. Hienosti olet onnistunut. Tie on kaikille meistä yksinäinen jossain vaiheessa. Ehkä voit joskus vielä auttaa toisia samankaltaisessa tilanteessa olevia kokemusasiantuntijana. Oletko itse löytänyt vertaistukea? Kaikkea hyvää sinulle!

Kiitos sinulle. Sain minä vertaistukea akuuttiin vaiheeseen eli ihan raitistumisen ensimmäisellä kuukausilla sitä todella tarvitsin. Se oli niin ihmeellistä irrottautua alkoholista ja siitä kaikesta muusta elämästä, että tarvitsi toisia samaa läpikäyneitä rauhoittelemaan, että selviän kaikesta siitä sisäisestä myllerryksestä. En ole sitten enää oikein kokenut tarvetta sen jälkeen kun en jaksa jauhaa pelkästään juomisesta vaan ehkä juurikin laajalti enemmän kaikesta. Sitäkin ryhmät tietenkin tarjoaa ja ehkä pitäisi käydä välillä kun selvästi kaipaan keskustelua näistä kaikista asioista. Uskon, että kokemustani voisi olla vielä apua joskus toisillekin mutta en vielä tiedä millä tavalla se tulee ilmentymään. Ap 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yrittänyt jo useamman kuukauden saada itseäni irti tästä sohvasta ja edes vähän liikkumaan. Toki sen verran liikun, mitä töissä käyn, mutta muuten tuntuu aivan ylivoimaiselta saada aikaiseksi sen paremmin kotitöitä, roskien viemistä tai pientä kävelylenkkiäkään. Huono olo vain jäytää päällä.  

Ymmärrän. Tuosta tulikin mieleen, että muistan kun olin itse 120-kiloinen ja söin masennuslääkkeitä, join ja söin roskaruokaa. Mikään ei vain kiinnostanut elämässä. Lihoin väkivaltaisessa suhteessa tosi paljon ja se oli yksi tapa jotenkin kadota elämästä eli turruttaa itseään ihan kaikella mahdollisella. 

Sokeriarvot olivat koholla ja oli pakko alkaa tekemään jotain sitten kun olin päättänyt jatkaa elämää enkä kuolla. Tiesin, että minulla on aika paha insuliiniresistenssi ja jos en muuttaisi ruokavaliotani niin ennen pitkää se johtaisi diabetekseen. Onneksi olen ottanut paljon selvää asioita ja tiesin, että jättämällä sellaisen ruoan pois, joka nostaa insuliinia, niin kehoni voi tervehtyä. Eli leivät, sokerit, pastat ja muut sellaiset jäivät. Tilalle lihaa, rasvaa ja kasviksia. Lähdin myös kävelylle vaikka ei huvittanut, edes lyhyelle. En syönyt välipaloja vaan oikeaa ruokaa 2-3 kertaa päivässä. Laihduin vuodessa 20 kg ja siitä olen laihtunut vielä 10 kg. Eli painan nyt 90 kg. Vielä kun saan noin 10-15 kg tässä pikkuhiljaa pois niin olen tyytyväinen vaikka sitä olen tietenkin jo nyt kun se oli suuri terveysteko itselle. Kun on insuliiniresistenssi niin se on kamalaa, kroppa ei saa virtaa oikein kunnolla mistään siinä tilassa ja se vaikuttaa kaikkeen. 

Nyt on sokerit normaalit ja jaksan liikkua. Töissä tulee 15 000-25 000 askelta ja lisäksi käyn 2-3 kertaa viikossa salilla. Välillä herkuttelen edelleen ja siitä vähän kärsin kun en ole hyvä pysymään kohtuudessa mutta yritän parhaani kuitenkin. Paino ei ole nyt tippunut moneen kuukauteen mutta kohta se on taas alettava tiukentamaan että saa loputkin ylimääräiset kilot pois. Ap 

Hieman samanlaisen matkan olen itsekin tehnyt. Menneisyyden ihmiset, lähinnä sukulaiset ja satunnaiset ulkopuoliset yrittäneet painaa rankallakin tavalla alaspäin sen jälkeen kun päätin laittaa välit poikki, mutta lähinnä säälittää tuollaiset ihmiset. Tässä matkan varrella on tullut nähtyä siis niitä ihmisten oikeita luonteita, ja voin sanoa, että aika perseestä suurinosa kun oikea luonne tullut esiin. Taustalla lähisuhdeväkivaltaa sukulaisten ja kumppaneiden osalta, suvussa paljon tramoja ja käytöshäiriöitä, narsismiakin. Mutta kommentoin tuohon yksinäisyytesi: siihen tottuu, usko tai älä. Jossain vaiheessa tilanne kääntyy niin, että et enää välttämättä edes kaipaa ihmisseuraa. Näin kävi itsellä. Omaa persoonaa ja elämää olen rakentanut ja etsinyt nyt useamman vuoden, pikkuhiljaa olen löytänyt suunnan mihin kulkea. Kaikkea hyvää elämääsi ap. Usko pois, aikanaan seurantarve katoaa, toisin sanoen totut yksinoloon. Saatat jopa alkaa nauttia siitä :)