Lue keskustelun säännöt.
Olen tehnyt valtavan ison elämänmuutoksen mutta olen yksinäisempi kuin koskaan enkä tiedä miten jaksan.
17.06.2026 |
Minun oli pakko muuttaa elämäni suuntaa muutama vuosi sitten. Olin elänyt elämääni suurimmalta osin ihmisten ympäröimänä, jotka olivat hyvin toksisia, monet väkivaltaisiakin etenkin parisuhteeni ovat muodostuneet sellaisesta dynamiikasta, jossa kadotin itseni tyystin ja koin väkivaltaa sen eri muodoissa. Lisäksi minulla oli riippuvuuksia, alkoholi, ruoka, tupakointi, rahapeliriippuvuus, työt. Elin käytännössä turruttaen itseäni alituiseen ja voin tietenkin hyvin huonosti. Enkä edes ymmärtänyt tai nähnyt kunnolla millaista elämää elin. Kunnes vain olo oli alkanut olemaan vuodesta toiseen niin huono, että elin sumussa ja itsariajatuksien keskellä, sitä myös muutaman kerran yrittäen mutta vastoin odotuksia, selvisin niistä eikä minulle käynyt kuinkaan.
Pääsin terapiaan ja koin todella vaikeita asioita vielä kuten rikoksia ja kuolemaa mutta ne herättivät minut siihen, etten voi elää elämääni enää näin. Sitten päästin irti ja kaikki riippuvuudet jäivät elämästäni kuten myös ihmissuhteet, jotka eivät olleet itselleni hyväksi.
Olen ollut melkein kaksi vuotta raitis, nikotiiniton, peleistä irti sekä olen laihtunut melko paljon, sillä syön aika terveellisesti ja liikun. Töitä teen kohtuullisesti ja olen alkanut saamaan talousasioita kuntoon. Minulla ei ole ongelmia ollut sen kanssa, että olisi himoja edelliseen elämään mutta jotenkin nyt on ollut todella vaikeaa ja mietin, että mitä merkitystä tai järkeä edes koko elämässäni on.
Tämä on todella yksinäinen tie. Välillä olen tukeutunut siihen, että minua kyllä kannatellaan ja että asioilla on tarkoituksena. Välillä meinaa usko kuitenkin kärsiä enkä edes tiedä mistä tämä tulee. Periaatteessa kaikkihan on nyt hyvin. Olen turvassa, teen asioita oikein. Uusi työ, uusi kaupunki, uusi elämä. Itserakkaus on lisääntynyt ja olen kohdannut valtavasti kipuja tämän koko prosessin sisällä. On ollut tuskaisaa mutta olen mennyt eteenpäin ja kivun kohtaaminen on ollut väistämätöntä.
Mietin kuitenkin, että alkaako se elämä kuitenkaan. Joskus olen niin uupunut vain elämään, että tekisi mieli luovuttaa. Ei niin, että palaisin vanhaan, en ole edes sama ihminen enää vaan kadota vain. En edes tiedä mitä kohti mennä.
Olisiko lohduttavia ajatuksia tai samaa läpikäyneitä?
Kommentit (80)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu, että tässä on käyty sukupolvista puhdistusta läpi jollain tasolla. Vanhempani olivat alkoholisteja ja siellä on takanapäin suvussa paljon kaikenlaista traumaa ja taakkaa mitä eivät ole osanneet kohdata. Tosi paljon hyväksikäyttöä ja yksin pärjäämistä. Niin sitä työtä on riittänyt. Välillä tuska on ollut hyvin repivää. Olen ajatellut, että olen päässyt jo pahimman läpi mutta taas on alkanut nousemaan aika voimakkaita kipuja. Tämä liittyy jotenkin siihen yksin pärjäämiseen ja siihen, että on täytynyt olla äärimmäisen vahva mutta siltikään ei ole riittänyt. Ettei ole ehdotonta rakkautta vaan, että se kaikki tulee vain tekemisen kautta eikä sen, että me olemme jo ihmisinä rakastettavia. Tässä on paljon kaikkea tällaista joka pitää edelleen otteessaan, etenkin riittämättömyys ja se, että on jotenkin todella yksin sisällään ja hokee vain, että pärjää parhaiten yksin. Tavallaan totta mutta silti joltain osin myös ehkä sairautta. Ap
”Tämä liittyy jotenkin siihen yksin pärjäämiseen ja siihen, että on täytynyt olla äärimmäisen vahva mutta siltikään ei ole riittänyt. Ettei ole ehdotonta rakkautta vaan, että se kaikki tulee vain tekemisen kautta eikä sen, että me olemme jo ihmisinä rakastettavia.”
Tuo kohta resonoi ja paljon. Musta tuntuu niin väärältä, että joillain (tosi monilla) on sellaiset aina rakastavat vanhemmat, joilta tuntuu sitä ehdotonta rakkautta heille löytyvän! Vaikka he olisivat objektiivisesti selvästi vähemmän menestyneitä kuin itse on. Siis tuntuu ihan huutavalta vääryydeltä että itse on hoitanut esim. koulutuksensa hyvälle mallille ja elää itsenäistä elämää ja osaa käytöstavat, mut silti jotku vaan saa taivaan lahjana sitä aitoa rakkautta, mitä itse niin kovasti haluaisi saada - millä vaan keinolla ansaita. Tekisi mieli huutaa, että mitä ihmettä mun pitää tehdä että olisin aidosti rakastettu?!Oikeasti ei pidä tehdä mitään, vaan kokea se lottovoiton kaltainen onnen potku, että omaan elämään tulee ihminen joka rakastaa sinua ihmisenä.
Se ois upeinta, mutta miten ihmeessä sellaisen onnistuu löytämään?
Ihan tuuripeliä. Useimmat meistä eivät koskaan löydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu, että tässä on käyty sukupolvista puhdistusta läpi jollain tasolla. Vanhempani olivat alkoholisteja ja siellä on takanapäin suvussa paljon kaikenlaista traumaa ja taakkaa mitä eivät ole osanneet kohdata. Tosi paljon hyväksikäyttöä ja yksin pärjäämistä. Niin sitä työtä on riittänyt. Välillä tuska on ollut hyvin repivää. Olen ajatellut, että olen päässyt jo pahimman läpi mutta taas on alkanut nousemaan aika voimakkaita kipuja. Tämä liittyy jotenkin siihen yksin pärjäämiseen ja siihen, että on täytynyt olla äärimmäisen vahva mutta siltikään ei ole riittänyt. Ettei ole ehdotonta rakkautta vaan, että se kaikki tulee vain tekemisen kautta eikä sen, että me olemme jo ihmisinä rakastettavia. Tässä on paljon kaikkea tällaista joka pitää edelleen otteessaan, etenkin riittämättömyys ja se, että on jotenkin todella yksin sisällään ja hokee vain, että pärjää parhaiten yksin. Tavallaan totta mutta silti joltain osin myös ehkä sairautta. Ap
”Tämä liittyy jotenkin siihen yksin pärjäämiseen ja siihen, että on täytynyt olla äärimmäisen vahva mutta siltikään ei ole riittänyt. Ettei ole ehdotonta rakkautta vaan, että se kaikki tulee vain tekemisen kautta eikä sen, että me olemme jo ihmisinä rakastettavia.”
Tuo kohta resonoi ja paljon. Musta tuntuu niin väärältä, että joillain (tosi monilla) on sellaiset aina rakastavat vanhemmat, joilta tuntuu sitä ehdotonta rakkautta heille löytyvän! Vaikka he olisivat objektiivisesti selvästi vähemmän menestyneitä kuin itse on. Siis tuntuu ihan huutavalta vääryydeltä että itse on hoitanut esim. koulutuksensa hyvälle mallille ja elää itsenäistä elämää ja osaa käytöstavat, mut silti jotku vaan saa taivaan lahjana sitä aitoa rakkautta, mitä itse niin kovasti haluaisi saada - millä vaan keinolla ansaita. Tekisi mieli huutaa, että mitä ihmettä mun pitää tehdä että olisin aidosti rakastettu?!Oikeasti ei pidä tehdä mitään, vaan kokea se lottovoiton kaltainen onnen potku, että omaan elämään tulee ihminen joka rakastaa sinua ihmisenä.
Se ois upeinta, mutta miten ihmeessä sellaisen onnistuu löytämään?
Ihan tuuripeliä. Useimmat meistä eivät koskaan löydä.
Jolloin vaihtoehdoksi jää se suorittaminen…
Ei ole pakko olla yksin. Olet etsinyt Rakkautta kaikista vääristä paikoista. Meihin on istutettu nk ikuisuuden siemen. Kun saat Rakkauden kosketuksen maailma avautuu ihan toisella tapaa. Parasta on ettet enää koskaan ole kokemuksen tasolla yksin. Etsintä on päättynyt. On oikeastaan aika hassua, että ihmiset pelkäävät avautua oikealle Rakkaudelle, Joka on vapaaehtoisesti antanut henkensä, että Sinulla olisi ikuinen elämä, yltäkylläisyys ja ilo. On ihan erilaista toimia rauhasta käsin kuin pakon edessä ja paniikissa oli kyse sitten työstä tai muusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu, että tässä on käyty sukupolvista puhdistusta läpi jollain tasolla. Vanhempani olivat alkoholisteja ja siellä on takanapäin suvussa paljon kaikenlaista traumaa ja taakkaa mitä eivät ole osanneet kohdata. Tosi paljon hyväksikäyttöä ja yksin pärjäämistä. Niin sitä työtä on riittänyt. Välillä tuska on ollut hyvin repivää. Olen ajatellut, että olen päässyt jo pahimman läpi mutta taas on alkanut nousemaan aika voimakkaita kipuja. Tämä liittyy jotenkin siihen yksin pärjäämiseen ja siihen, että on täytynyt olla äärimmäisen vahva mutta siltikään ei ole riittänyt. Ettei ole ehdotonta rakkautta vaan, että se kaikki tulee vain tekemisen kautta eikä sen, että me olemme jo ihmisinä rakastettavia. Tässä on paljon kaikkea tällaista joka pitää edelleen otteessaan, etenkin riittämättömyys ja se, että on jotenkin todella yksin sisällään ja hokee vain, että pärjää parhaiten yksin. Tavallaan totta mutta silti joltain osin myös ehkä sairautta. Ap
”Tämä liittyy jotenkin siihen yksin pärjäämiseen ja siihen, että on täytynyt olla äärimmäisen vahva mutta siltikään ei ole riittänyt. Ettei ole ehdotonta rakkautta vaan, että se kaikki tulee vain tekemisen kautta eikä sen, että me olemme jo ihmisinä rakastettavia.”
Tuo kohta resonoi ja paljon. Musta tuntuu niin väärältä, että joillain (tosi monilla) on sellaiset aina rakastavat vanhemmat, joilta tuntuu sitä ehdotonta rakkautta heille löytyvän! Vaikka he olisivat objektiivisesti selvästi vähemmän menestyneitä kuin itse on. Siis tuntuu ihan huutavalta vääryydeltä että itse on hoitanut esim. koulutuksensa hyvälle mallille ja elää itsenäistä elämää ja osaa käytöstavat, mut silti jotku vaan saa taivaan lahjana sitä aitoa rakkautta, mitä itse niin kovasti haluaisi saada - millä vaan keinolla ansaita. Tekisi mieli huutaa, että mitä ihmettä mun pitää tehdä että olisin aidosti rakastettu?!Oikeasti ei pidä tehdä mitään, vaan kokea se lottovoiton kaltainen onnen potku, että omaan elämään tulee ihminen joka rakastaa sinua ihmisenä.
Se ois upeinta, mutta miten ihmeessä sellaisen onnistuu löytämään?
Ihan tuuripeliä. Useimmat meistä eivät koskaan löydä.
Jolloin vaihtoehdoksi jää se suorittaminen…
Ja sitten taas jos yrität suorittamalla "ostaa" rakkautta, houkutat vain heitä joiden tunteet ovat vastikkeellisia. Vaikea kierre.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu, että tässä on käyty sukupolvista puhdistusta läpi jollain tasolla. Vanhempani olivat alkoholisteja ja siellä on takanapäin suvussa paljon kaikenlaista traumaa ja taakkaa mitä eivät ole osanneet kohdata. Tosi paljon hyväksikäyttöä ja yksin pärjäämistä. Niin sitä työtä on riittänyt. Välillä tuska on ollut hyvin repivää. Olen ajatellut, että olen päässyt jo pahimman läpi mutta taas on alkanut nousemaan aika voimakkaita kipuja. Tämä liittyy jotenkin siihen yksin pärjäämiseen ja siihen, että on täytynyt olla äärimmäisen vahva mutta siltikään ei ole riittänyt. Ettei ole ehdotonta rakkautta vaan, että se kaikki tulee vain tekemisen kautta eikä sen, että me olemme jo ihmisinä rakastettavia. Tässä on paljon kaikkea tällaista joka pitää edelleen otteessaan, etenkin riittämättömyys ja se, että on jotenkin todella yksin sisällään ja hokee vain, että pärjää parhaiten yksin. Tavallaan totta mutta silti joltain osin myös ehkä sairautta. Ap
”Tämä liittyy jotenkin siihen yksin pärjäämiseen ja siihen, että on täytynyt olla äärimmäisen vahva mutta siltikään ei ole riittänyt. Ettei ole ehdotonta rakkautta vaan, että se kaikki tulee vain tekemisen kautta eikä sen, että me olemme jo ihmisinä rakastettavia.”
Tuo kohta resonoi ja paljon. Musta tuntuu niin väärältä, että joillain (tosi monilla) on sellaiset aina rakastavat vanhemmat, joilta tuntuu sitä ehdotonta rakkautta heille löytyvän! Vaikka he olisivat objektiivisesti selvästi vähemmän menestyneitä kuin itse on. Siis tuntuu ihan huutavalta vääryydeltä että itse on hoitanut esim. koulutuksensa hyvälle mallille ja elää itsenäistä elämää ja osaa käytöstavat, mut silti jotku vaan saa taivaan lahjana sitä aitoa rakkautta, mitä itse niin kovasti haluaisi saada - millä vaan keinolla ansaita. Tekisi mieli huutaa, että mitä ihmettä mun pitää tehdä että olisin aidosti rakastettu?!Oikeasti ei pidä tehdä mitään, vaan kokea se lottovoiton kaltainen onnen potku, että omaan elämään tulee ihminen joka rakastaa sinua ihmisenä.
Se ois upeinta, mutta miten ihmeessä sellaisen onnistuu löytämään?
Ihan tuuripeliä. Useimmat meistä eivät koskaan löydä.
Jolloin vaihtoehdoksi jää se suorittaminen…
Tai sitten päästää irti siitä suorittamisesta ja etsii sen rakkauden itsessään... Tiedän, minäkin vihasin tätä vastausta koko elämäni - ei kenenkään pitäisi joutua yksin itseään rakastamaan - mutta tähän tulokseen olen 40 vuoden jälkeen tullut, että tämä on ainoa keino. Niin, että riittää itselleen, oli millainen oli. Muista ei koskaan tiedä ja jos heidän varaansa jättää sen, saako rakkautta, niin se on todellakin sitten hit or miss. Toki ihan täysin yksin ei rakkautta pysty sisäistämään, siihen voi hakea apua esim. terapiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedätkö, tämä palsta on pullollaan ihmisiä joiden elämä ei ole mennyt niinkuin joskus kuvitteli. Vaikutat kuitenkin olevan voiton puolella! Yksinkin on ihan kivaa kun opettelee nauttimaan pienistä asioista. Aina kun on energiaa siivoa koti nätiksi, osta vaikka kukkakimppu, vaihda puhtaat lakanat. Mene suihkuun ja pese hiukset. Laita nätti meikki jos meikata tykkäät (oletan että olet nainen). Laita terveellistä ruokaa. Katso telkkarista vain positiivisia asioita, paitsi uutiset. Kun voit hyvin niin se säteilee sinusta. Ole ystävällinen kaikille asiakaspalvelijoille, he ovat silloin useimmiten tosi kivoja. Tulet huomaamaan että kyllä elämä kantaa.
Olen aika eräkko itsekin ja. Kissan kanssa juhannusta vietän omassa rauhassa. Siihen tottuu elämään. Eipä kukaan vedä turpaan tai kettuile koko ajan. Erosin 6 vuotta sitten. Sen jälkeen ei suhdetta vaikka aluksi yritin. En enää yritä koska vastaan tullut vaa huonoja jotka vapaita. Sit ne jotka olis kunnollisia miehiä on varattu.
Arki menee omaa rataa selviytymisessä päivästä toiseen. En paljo liiku kui pakolliset kaupat ja muut asiat. Joskus musa keikoilla tms.
Eipä sitä muuta voi kun ottaa huumorilla moni asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se kaikki järkevä, kuten työ, terveellinen syöminen ym., joita luettelit, on elämää. Mutta kiinnitin huomiota siihen, että kaikki ovat vähän semmoisia pakollisia asioita, mitä teet. Sinulta puuttuu viihde yms. ajankulu.
Lisää siis jotain muutakin siihen elämään, että alkaa elämä tuntua elämältä. Ehkä vähän ravintolaillallisia, konsertteja, matkoja tai muuta ajankulua tai harrastusta, josta yksinkertaisesti vain nautit ilman, että ajattelet, onko se ehkä hyödyllistä.
Paljon tuttuja juttuja ap:n tekstissä. Olen myös raitistunut ja joko kasvanut erilleen entisistä piireistäni, jättänyt heidät tietoisesti tai tullut itse joidenkin heidän jättämäkseen. Hyvin isojen ja transformoivien elämänmuutosten seurauksena juuri ihmissuhteet vaikuttavat saavan eniten kyytiä. On ironista, että mitä terveempi ja enemmän sinut itsensä kanssa on, sitä vähemmän se usein heijastuu ihmissuhteiden määrään. Laatu toki on aivan eri luokkaa sitten, kun niitä uusia ihmisiä elämään ilmaantuu.
Siitä huolimatta olen tullut siihen tulokseen, että en lähde väkisin etsimään seuraa tai yhteisöä siksi, että sellainen "pitää" olla tai että saisin sitä kautta todistettua olevani normaali tervepäinen ihminen. Mielestäni mitään ihmissuhdetta ei ole hyvä rakentaa täyttämättömien tarpeiden, egonpönkityksen tai yksin jäämisen pelon varaan. Silloin ollaan väärin motiivein liikkeellä eivätkä nämä suhteet todennäköisesti tule kestämään kovin pitkään. Joskus silloin, kun olin itsekin pois raiteiltani ja valmis katsomaan sormien läpi aika inhottaviakin asioita, asia oli tietysti toinen, koska en itsekään kyennyt kuin tavalla tai toisella ongelmallisiin ihmissuhteisiin. Nyt olen tavallaan jo niin eri "tasolla" menneeseen verrattuna, ettei tällainen yksinkertaisesti enää toimisi. Vähän kuin yliopisto-opiskelija yrittäisi palata peruskoulun ekalle luokalle.
Ihmisiä ei kannata silti kokonaan sulkea elämästä pois, jos on vähänkään sellainen olo, että täysi yksinolo ei tee itselle hyvää. Sen sijaan kannattaa oppia ottamaan ilo irti myös niistä kevyemmistä ja ohimenevistä ihmiskontakteista: naapurin kanssa rupattelusta, asiakaspalvelukohtaamisista, muista kohtaamisen ja yhdessäolon hetkistä. Tunnistan itsessäni sen, että olen ajatellut ihmisistä ja ihmiskontakteista liian mustavalkoisesti: joko minulla on paljon syvällisiä (lue: rajattomia) ystävyyssuhteita tai sitten olen täysin yksin. Ylipäätään oman ajattelutavan tarkistaminen ja hyvin ehdottomien ajatusmallien ja uskomusten kyseenalaistaminen on monesti hyväksi. Jos taustalla on esimerkiksi kehityksellistä traumaa, niin sen hoitamiseen kannattaa panostaa ennen kuin lähtee itse "tuomitsemaan" ajatuksiaan. Mustavalkoiset ja joustamattomat ajatusmallit ihmisten suhteen ovat usein suojamekanismeja, jotka ovat aikoinaan syntyneet tarpeeseen mutta jotka eivät enää aja sinun etuasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyisen elämäntapasi kohdalla kysyt, mitä järkeä? Sitähän siinä nimenomaan on ja kirjoitetun perusteella sainkin heti vaikutelman, että olisit pettynyt nykyiseen elämääsi, kun kyseenalaistat olemisesi mutta tätä ei vissiin tapahtunut edellisen elämänvaiheesi aikana? Taidat kuitenkin kaivata jännitystä. Olet yksinäisellä tiellä nykyisen elämäsi kanssa? Vanhassa et ollut vaaroista huolimatta ja onkin vain ajan kysymys, kun luiskahdat takaisin vanhaan. Suora mielipiteeni ilman tsemppauksia.
Aina välillä törmää tällaiseen ajatukseen, että ihminen olisi jännityksenkaipuutaan hakeutunut päihdetäyteisiin ja väkivaltaiseen elämään. Oikeastihan meistä monet ovat kasvaneet siihen. Kun kasvaa huonoon kohteluun ilman mitään omanarvontuntoa, ei näe edes sellaista mahdollisuutta, että ansaitsisi muilta ihmisiltä jotain muuta kuin huonoa kohtelua. Päihtellä sitten yrittää jotenkin turruttaa sitä aivan sietämätöntä oloa, mikä sisälläsi on koko ajan.
Tuollaisen jälkeen elmän korjaantuminen kestää ihan järjettömän kauan. Päihteet ovat sekoittaneet aivokemiasi täysin ja sen korjaantuminen vie pitkän aikaa. Hermostosi on jatkuvassa ylivireystilassa, eikä suostu uskomaan vaaran olevan ohitse. Fyysisesti olet aivan romuna, kun olet laiminlyönyt omaa terveyttäsi koko ikäsi. Yrität epätoivoisesti löytää keinoja hallita sisäistä kaaostasi jollain terveillä tavoilla, ettet tosiaankin luiskahda takaisin sinne vanhaan elämään. Ja kaiken tämän keskellä olet yksin ja yrität alkaa rakentamaan omaa identiteettiäsi miettimällä, että voisitko oikeasti olla jotain muutakin kuin täysin arvoton juoppo/narkkari/jne.
Jos tätä ei ole itse kokenut, on vaikea ymmärtää kuinka lyhyt aika kaksi vuotta oikeasti on. Siinä yrittää rakentaa jotain sellaista mitä useilla ikätovereilla on ollut aikaa rakentaa koko siihen astisen elämänsä. On täysin normaalia, että tuossa kohtaa käy läpi ajatuksia joissa kyseenalaistaa koko elämän järkevyyden ja tuntee itsensä yksinäiseksi ja uupuneeksi.
Aamen aamen aaamen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hatun nosto myös täältä. Hienosti olet onnistunut. Tie on kaikille meistä yksinäinen jossain vaiheessa. Ehkä voit joskus vielä auttaa toisia samankaltaisessa tilanteessa olevia kokemusasiantuntijana. Oletko itse löytänyt vertaistukea? Kaikkea hyvää sinulle!
Kiitos sinulle. Sain minä vertaistukea akuuttiin vaiheeseen eli ihan raitistumisen ensimmäisellä kuukausilla sitä todella tarvitsin. Se oli niin ihmeellistä irrottautua alkoholista ja siitä kaikesta muusta elämästä, että tarvitsi toisia samaa läpikäyneitä rauhoittelemaan, että selviän kaikesta siitä sisäisestä myllerryksestä. En ole sitten enää oikein kokenut tarvetta sen jälkeen kun en jaksa jauhaa pelkästään juomisesta vaan ehkä juurikin laajalti enemmän kaikesta. Sitäkin ryhmät tietenkin tarjoaa ja ehkä pitäisi käydä välillä kun selvästi kaipaan keskustelua näistä kaikista asioista. Uskon, että kokemustani voisi olla vielä apua joskus toisillekin mutta en vielä tiedä millä tavalla se tulee ilmentymään. Ap
Kiitos vastauksesta! Olen iloinen puolestasi, että täältä löytyy hyvää keskustelua asiasta. Ehkä se vähän lievittää erillisyyden tunnetta. Olet selvästi hyvä kirjoittamaan ja fiksun oloinen. Hakeudu johonkin paikkakuntasi harrastuspiiriin, aloita uusi liikuntaharrastus, tee jotain luovaa, hanki koira tai muu kotieläin jos jaksat huolehtia sellaisesta. Hakeudu ihmisten seuraan. Sinulla on varmasti paljon annettavaa. Hyvää kesää sinulle!
Olen lukenut viestejänne, ihan kylmiä väreitä välillä mennyt kun jotkut viestit ovat menneet ihon alle hyvällä tavalla. Kiitos paljon. En jaksa tänään erikseen kirjoitella mutta palaan aiheeseen ja viesteihin tässä kun voin. :) Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hieman samanlaisen matkan olen itsekin tehnyt. Menneisyyden ihmiset, lähinnä sukulaiset ja satunnaiset ulkopuoliset yrittäneet painaa rankallakin tavalla alaspäin sen jälkeen kun päätin laittaa välit poikki, mutta lähinnä säälittää tuollaiset ihmiset. Tässä matkan varrella on tullut nähtyä siis niitä ihmisten oikeita luonteita, ja voin sanoa, että aika perseestä suurinosa kun oikea luonne tullut esiin. Taustalla lähisuhdeväkivaltaa sukulaisten ja kumppaneiden osalta, suvussa paljon tramoja ja käytöshäiriöitä, narsismiakin. Mutta kommentoin tuohon yksinäisyytesi: siihen tottuu, usko tai älä. Jossain vaiheessa tilanne kääntyy niin, että et enää välttämättä edes kaipaa ihmisseuraa. Näin kävi itsellä. Omaa persoonaa ja elämää olen rakentanut ja etsinyt nyt useamman vuoden, pikkuhiljaa olen löytänyt suunnan mihin kulkea. Kaikkea hyvää elämääsi ap. Usko pois, aikanaan seurantarve katoaa, toisin sanoen totut yksinoloon. Saatat jopa alkaa nauttia siitä :)
Hei, kiitos viestistä! Tuo on kyllä harmi ja aika erikoista kuinka usein ihmisten suhtautuvat huonosti toisten positiivisiin muutoksiin. Onneksi valitsit sen mikä sinulle on parhaaksi, he eivät sitä ole tehneet, joten sieltähän se tulee. Olen huomannut samaa omallakin matkallani. En siis mitään kovin dramaattista mutta esimerkiksi toinen vanhempani joka aina haukkui, että olen alkoholisti (kuten itsekin on) ja että minun pitäisi ryhdistäytyä, sekä muutenkin on aina arvostellut, esimerkisi ihan suoraan läskiksi ja vaikka mitä. Niin kun tein nämä kaikki muutokset niin olenko saanut kertaakaan hyvää kommenttia? En. Aika hiljaista on ollut. Tosin en ole enää juuri tekemisissäkään kun on ollut kaikkea hänellä meneillään mikä ei vain sovi omaan moraalikäsitykseen. Kuitenkin tietenkin jossain kohtaa halusin kertoa vanhemmalleni näistä asioista koska olen ollut tietenkin ylpeä päätöksistäni mutta vastaus on ollut luokkaa "kiva juttu." ja aihe siirtynyt toisaalle. :D no eipä se mitään, se ei kerro minusta henkilökohtaisesti vaan hänen omista haavoistaan kun ei kykene muuttamaan asioita ja hakemaan apua mutta sekin on hänen päätöksensä.
Sitten tuosta yksin olemisesta. Ymmärrän kyllä, on ihanaa kun viihtyy yksin. Olen jopa aidosti sitä mieltä, että oma seura on parasta. Rakastan olla itseni kanssa nykyään. Olen ollut aika pitkään yksin, viimeiset vuodet kun vielä join, niin join suurimman osan itsekseni enkä kaipaillut juuri seuraa. Henkisesti olen ollut itsekseni hyvin paljon tässä elämässä. Siinä mielessä siis saan kyllä kiinni, että yksin oleminen on todella ok ja menen mielelläni itsekseni tapahtumiinkin. Kuitenkin olen miettinyt sitä, että tahtoisin kyllä alkaa luottamaan enemmän myös elämään ja muihin myös. Huomaan kun olen alkanut käymään töissä taas ja siellä saan kohdata ihmisiä niin minulla on hyvin hauskaa. Olen aika pidetty ja iloinen ihminen, pidän myös muista ihmisistä suurimmaksi osaksi. Kuitenkin se, että lähenee todella toisen kanssa ja syventää yhteyttä, niin kaipaa sellaista välillä. Minusta on aika mukavaa, että olen alkanut kaipaamaan ihmisiä elämääni. Todennäköisesti alan sosialisoitumaan enemmänkin, saapi nähdä.
Kaikkea hyvää sinulle myös ja ihanaa kesää! Ap
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ketju, hienoja kommentteja. Lisään vaan sen, että minulla on elämässä auttanut se, että olen ymmärtänyt, että minulla ei ole mitään hätää olla itseni kanssa. Olen paljon yksin. Ennen piti aina olla TV tai kännykkä tms päällä, kunnes tajusin, että oma seurani on turvallista. Nyt siitä yksinolosta ja hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta on tullut kaiken hälyn keskellä voimavara, jossa mieleni ja kehoni rentoutuu. Joten tyhjyyttä ja yksinoloa ei välttämättä tarvitse pakoilla.
Luonnossa tulee aina hyvä olo ja elämyksiä. Ja kävelemällä.
Olen samaa mieltä. Luonnossa nautin olla minäkin, se tuo valtavasti hyvää oloa tai sitten maadoittaa mukavasti. :) Ap
Vierailija kirjoitti:
Olipa paljon hyviä kommentteja ja ihan valtavasti samaistuttavaa. Olen todella vaikuttunut siitä kuinka paljon aloittaja on pystynyt muuttamaan elämäänsä vain kahdessa vuodessa. Itse saavutin kahden raittiin vuoden jälkeen jonkinlaisen rauhan ihan vaan sillä, että tein päätöksen itsemurhasta (spoiler: en tehnyt sitä).
Tästä aiheesta olisi niin paljon kirjoitettavaa ja samalla pää lyö ihan tyhjää. Minulla on se valtava etuoikeus, että elämässäni on nykyään hyviä ja läheisiä ihmisiä, mutta toisaalta välillä koen tietynlaista yksinäisyyttä. Nyt kun vihdoin olen saanut jäsenneltyä asioita pääni sisällä, huomaan välillä kaipaavani juttuseuraa samanlaisia asioita kokeneesta ihmisestä. Sellaisesta joka ymmärtää kuinka outoa kaikki on, kun aloittaa kaaoksen ja päihdekierteen jälkeen kokonaan uuden elämän. Itsensä tuntee samaan aikaan kaiken nähneeksi ja kokeneeksi ihmisraunioksi ja toisaalta vasta kävelemään opettelevaksi lapseksi jolle kaikki on ihmeellistä ja uutta.
Ehkä tärkein asia minkä olen oppinut näiden liki 12 raittiin vuoden jälkeen on se, että tämä on aaltoliikettä. Oman menneisyytensä kanssa täytyy pysyä tietyllä tavalla nöyränä. Itse sain tästä jälleen kerran muistutuksen viime keväänä kun olin erehtynyt luulemaan, että entiset huonot tavat eivät ole enää minulle keino yrittää hallita vaikeita asioita. Minulla oli vaikeampi jakso ja yhtäkkiä ikään kuin havahdun siihen, että olin jo matkalla ostamaan huumeita (en tehnyt sitäkään). Tuollaisina hetkinä on tärkeää, että on oikeasti joku suunnitelma mitä tehdä estääkseen itseään ajautumasta vanhoille tavoille.
Paljon voimia ja kaikea hyvää aloittajan sekä muiden vaastavia asioita kokeneiden elämään. Menneisyys kulkee aina mukana, mutta sen ei tarvitse olla se meidät määrittävä tekijä, vaikka joskus siltä tuntuukin.
Heippa! Minulle meni vähän kylmänväreet eilen kun luin viestisi. Kiitos paljon tästä.
Mahtavaa kuulla, että olet ollut liki 12 vuotta raitis! 💖
Onneksi valitsit elämän. Sinun kanssasi olisi varmasti hyvin mielenkiintoista keskustella ihan seurassakin. Onhan nämä sellaisia asioita, että vain kokenut tietää mitä kaikkea tähän prosessiin kuuluu. Sinä toki tiedät paljon enemmän mutta voin kuitenkin samaistua vaikka vielä lapsen kengissä raitistumisen suhteen olen.
"Itsensä tuntee samaan aikaan kaiken nähneeksi ja kokeneeksi ihmisraunioksi ja toisaalta vasta kävelemään opettelevaksi lapseksi jolle kaikki on ihmeellistä ja uutta." Tämä kyllä kolahti. Elämä on kyllä mielenkiintoista vaikka välillä tippuu syviin monttuihin pään sisällä mutta se kuuluu asiaan koska se on sitä paranemisen prosessia. On se välillä vaikeaa. Siksi on hyvä, että muistutat olemaan nöyrä vaikka tuntuisi, että on vahvoilla näiden riippuvuuksien kanssa.
Minä huomaan, että välillä haluan paeta päässäni siihen ajatukseen, että minä aion kuolla, että lähden paikkaan x, juon viimeisen kerran ja kuolen. Tai jotenkin haluaa irti sisäisestä vankilasta ja kontrollista kun se tunne tulee päälle. Haluaisi huutaa ja kadota. Sitten kun itkee pari päivää niin taas helpottaa onneksi. Se on jokin sellainen kaipuu välillä vain saada irroittaa otteensa. Normaalisti minulla ei onneksi ole himoja humaltua enkä vain näe siinä juurikaan mitään tavoittelemisen arvoista enää, sillä aitona itsensä oleminen tuntuu hyvin turvalliselta ja tärkeältä tavalta elää. Se kun mietin päihtynyttä itseäni niin nykyään mietin, että en vain jotenkin samaistu siihen, että haluaisin sitä. Aiemmin kerroin, että tavallaan ikäänkuin heräsin unesta, se elämä ei vain enää tuntenut oikealta ollenkaan vaan sitä vaan suhtautuminen muuttui aika syvällisellä tasolla. Tietenkin tiedän, että täytyy olla varovainen ja tietoinen koko ajan tästä asiasta mutta siis pointti on se, että suhtautuminen elämään on kyllä suuresti muuttunut tässä prosessissa eheytymisen myötä. Elämä on hyvin ihmeellistä kyllä, miten kaikki voi muuttua. Joskus olen jopa miettinyt, että onko tässä jokin minua suurempi ollut auttamassa vai miten tässä oikein saikaan tämän mahdollisuuden muuttaa suuntaa kun tietää, ettei se ihan itsestäänselvyys ole. No, jatketaan matkaa, kiva nähdä mitä kaikkea se tuo vielä tullessaan.
Kaikkea hyvää sinullekin ja ihanaa kesää! Ap
MInulle jäi epäselväksi, mihin olet pyrkimässä. Kaikesta päätellen et itsekään oikein tiedä, mikä on se elämä, jossa et ole enää sinä.
Käytkö vielä terapiassa? Tämän hetkinen olosi on todennäköisesti vaihe toipumisen tiellä. Viestissäsi kirjoitat, että et edes tiedä mitä kohti mennä. Luulen, että tämä on osa ongelmaa. Tavoitteet tuovat tarkoituitusta elämään. Mistä haaveilet? Millaisia asioita haluaisit saavuttaa tai millaista haluaisit elämäsi olevan?
Aina välillä törmää tällaiseen ajatukseen, että ihminen olisi jännityksenkaipuutaan hakeutunut päihdetäyteisiin ja väkivaltaiseen elämään. Oikeastihan meistä monet ovat kasvaneet siihen. Kun kasvaa huonoon kohteluun ilman mitään omanarvontuntoa, ei näe edes sellaista mahdollisuutta, että ansaitsisi muilta ihmisiltä jotain muuta kuin huonoa kohtelua. Päihtellä sitten yrittää jotenkin turruttaa sitä aivan sietämätöntä oloa, mikä sisälläsi on koko ajan.
Tuollaisen jälkeen elmän korjaantuminen kestää ihan järjettömän kauan. Päihteet ovat sekoittaneet aivokemiasi täysin ja sen korjaantuminen vie pitkän aikaa. Hermostosi on jatkuvassa ylivireystilassa, eikä suostu uskomaan vaaran olevan ohitse. Fyysisesti olet aivan romuna, kun olet laiminlyönyt omaa terveyttäsi koko ikäsi. Yrität epätoivoisesti löytää keinoja hallita sisäistä kaaostasi jollain terveillä tavoilla, ettet tosiaankin luiskahda takaisin sinne vanhaan elämään. Ja kaiken tämän keskellä olet yksin ja yrität alkaa rakentamaan omaa identiteettiäsi miettimällä, että voisitko oikeasti olla jotain muutakin kuin täysin arvoton juoppo/narkkari/jne.
Jos tätä ei ole itse kokenut, on vaikea ymmärtää kuinka lyhyt aika kaksi vuotta oikeasti on. Siinä yrittää rakentaa jotain sellaista mitä useilla ikätovereilla on ollut aikaa rakentaa koko siihen astisen elämänsä. On täysin normaalia, että tuossa kohtaa käy läpi ajatuksia joissa kyseenalaistaa koko elämän järkevyyden ja tuntee itsensä yksinäiseksi ja uupuneeksi.