Minulta taitavat mennä hermot 38-vuotiaan poikani Alzheimer-diagnoosin suhteen.

Hän sai tämän hirvittävän, varsin nuorella iällä puhkeavan taudin perintönä isältään, joka menehtyi siihen vain 45-vuotiaana 2000-luvun alkupuolella. Kaikki edesmenneen aviomieheni veljet (3 x) kuolivat alle viisikymppisinä samaan sairauteen. En tiedä, pystynkö käymään tätä läpi enää toistamiseen - varsinkaan, kun kyse on omasta lapsestani. Poikani sai siis tänään tehtyjen tutkimusten perusteella neurologilta vahvistuksen sekä lääkityksen sairauteensa, joka tulee viemään hänet ennenaikaiseen hautaan. Poikani on asunut nyt noin puoli vuotta minun luonani, mikä hävettää häntä kovasti, koska hän kokee olevansa minulle suureksi taakaksi, mitä hän ei tietenkään ole, mutta ... Pojallani on jo ongelmia lähimuistin kanssa: viikonpäivät ja vuorokaudenajat ovat alkaneet mennä hänellä sekaisin, eikä hän esimerkiksi muista, että söimme juuri, joten hän saattaa alkaa syödä uudestaan. Poikani ei myöskään usein muista, mistä keskustelimme varttitunti sitten, ja hän kadottaa jatkuvasti tavaroitaan, kuten kännykkänsä ja silmälasinsa. Minulla ovat hermot niin riekaleina ja tunne-elämä myllerryksessä, että joudun menemään usein ulos itkemään, koska en halua näyttää psyykekuormitustani hänelle, jotta hänen apatiansa ei lisääntyisi entisestään. Me tiesimme, että tämä riski on olemassa sen jälkeen, kun Alzheimer-taudin sukurasitus selvisi meillä kammottavalla tavalla, mutta me toivoimme tietysti, että se ei periytyisi jälkikasvuun. Tyttäreni on todennäköisesti säästymässä tältä ihmisarvonkin vievältä julmalta sairaudelta, koska se periytyy vain poikiin. Mistä saan voimaa jaksaa sekä omani, mutta ennen kaikkea poikani tuskan? N68