Uralle uhratut lapset

Eiköhän tässä ole ennenkaikkea kyse äitien kaikkivoipaisista kuvitelmista itsensä suhteen.

Tässä ketjussa on kyse siitä että LAPSEN tarpeet huomioidaan. Hänelle on mahdollisuus kiintyä hoitajaan (isä, äiti, mummo). Eikä kysymys ole uraäidit vs. kotiäidit.



Pohdiskelu on ollut monin osin arvokasta ja ajatuksia herättävää. Kuten aikaisemmin kirjoitin - vaihtoehtojen/valintojen ym. arvostelu pitää olla sallitua ja jopa suotavaa kun henkilöt esittävät ne julkisilla arenoilla esim. lehdistö. Lisäksi kun kysymys on laajemmista asiakysymyksistä kuten hallitusohjelmasta joka toivon mukaan TULEE parantamaan lapsiperheiden asemaa.



Lehtomäen puolisosta en tiedä koska lähde johon viittasin kertoi noin kymmenestä hoitajasta isän ollessa yksi heistä. Selkästi sanottiin että heillä on palkattu lastenhoitaja jolla on myös sijainen ja lisäksi liuta muita. Ehkä henkilön joka Lehtomäestä julkaistut jutut tarkastaa olisi pitänyt kiinnittää asiaan huomiota.



Lasten ja perheiden pahoinvointi on huimasti kasvanut Suomessa vaikka talouden mittarit kertovat huipputuloksista. Esimerkiksi Helsingissä päivähoitoon on tullut odotettua enenmmän lapsia (myös aikaisempaa nuorempia) koska työmarkkinat tarvitsevat tekijöitä.



Hienoa ja todella hyvä että niin äidit kuin isät pääsevät halutessaan työhin (useille taloudellinen pakko).



Miljoona voittoja tekevien yritysten kohdalla voisi kysyä; kuinka he tukevat perheitä? Monellako yrityksellä on päivähoito järjestetty että esim. äiti voi käydä imettämässä työpäivän aikana tai syömässä lounaasta lasten kanssa? Tämä on totta jo monissa maissa (vastaus ei ole että meillä on niin hyvä kunnallinen päivähoito koska kunnallinen päivähoito ei pysty/ ei halua? vastata tämän päivän työelämän tarpeisiin).



Kunnissa työaikajärjestelyt pitkälle tukevat perheitä esim. 50 - 80% työaika. Rahaa kun palkkoihin ja palveluhin ei tunnu olevan.



Tuleeko eduskuntaa oma lastenhoitopaikka? Miksi ei? Voidaanko ministerin (mies tai nainen) avustajiin palkata lastenhoitaja ?



Ensimmäinen kysymys oli - uralle uhratut lapset - mitä voimme tehdä että lasta ei tarvitse uhrata?



Ehdotuksia on tullut mutta voisimme harjoittaa aivojumppaa " laatikon ulkopuolella" .

haluaisin silti olla mahdollisimman paljon lasten kanssa. Sama meillä on toisinpäin nyt kun olen kotiäitinä. Isä on silti mukana perheemme arjessa, vaikka hänellä olisikin mahdollisuus luoda uraa. Olemme kumpikin tehneet sellaisen valinnan, että teemme normaalia päivää töissä lasten ollessa pieniä. Luultavasti ura jää luomatta, mutta onko se oikeasti sen arvoista? Työelämässä ehtii myöhemminkin, jos on ehtiäkseen.



Luin sen Lehtomäki-artikkelin ja minulle tuli siitä paha olo. Varsinkin viimeinen lause, että " valitsen lapsen" oli niin huvittava! Juuri edellähän hän oli luetellut kaikki seikat miksi ei voi olla lapsensa luona. Se kyllä puhui omaa kieltään.

Harvemman työssä käyvän naisen elämä varmaankaan on kuten Paula Lehtomäellä (jota arvostan yli kaiken) tai jollain Tanja Saarelalla aikoinaan.



Ylivoimaisesti suurin osa tekee virka-aikaa ja uraihmisistäkin yleenä ihan suurin piirtein normaalia päivää esim. isän kanssa vuorotellen. Anna-Leena Härkönen totesi jossain osuvasti että mistä lähtien työssä käymistä ja elannon ansaitsemista on alettu kutsua uran luomiseksi ja elämistä elintason perässä juoksemiseksi. Ylivoimaisesti suurin osa suomalaisista äideistä on sellaisia joiden on perheen normaalin elättämisen vuoksi pakko käydä töissä.



Itse kuulun siihen ryhmään jonka ei olisi pakko käydä töissä. Olen kuitenkin hankkinut korkeakoulututkinnon ja tykkään työstäni. Siis tykkään. Lapsiani rakastan. Tulotasomme ansiosta meillä on paitsi varaa asua mukavasti ja pitää kahta autoa, myös pitää kotona nyt kolmatta vuotta samaa ihanaa lastenhoitajaa joka kuskaa vanhempia lapsia kerhoon. Joka aamu köllin lasten kanssa sen vartin sängyssä kun he jaksavat siinä kölliä (tästäkin tehdään kotiäitien puheissa joku tuntikausien hellittelytuokio ;)), juon aamukahvin samalla kun lapset syövät aamupalaa ja lähden kun hoitaja tulee.



Ei normaali työssäkäyvän elämä ole sellaista kuin jollain ministerillä.

Aamutee maistuu nyt huomattavasti paremmalle, kun kerrankin saa tällä palstalla lukea tekstiä, joka on kirjoitettu LAPSEN parasta ajatellen.



Yhteiskuntamme suuri vihollinen on itsekkyys.



Kiitos, toivottavasti kolahtaa edes muutamalle lukijalle.

Ihmettelen vain yleisesti taas keskustelun saamaa sävyä. Heti ollaan heittämässä kuraa niskaan puolin ja toisin, vaikka aloitus oli ihan asiallinen ja todella tärkeästä asiasta. Ja oletteko kaikki lukeneet sen hesarin jutun, jossa Lehtomäki kertoi valinnoistaan? Pakko sanoa, että aika kylmän kuvan antaa itsestään. Tulee mieleen, että eihän lasten " hankkiminen" ole mikään pakko. Jos haluaa luoda uraa niin ok, mihin niitä lapsia siinä tarvitsee? Monet menestyneet naisjohtajat ja -poliitikot ovat tähän ratkaisuun päätyneetkin omasta tahdostaan.

Vierailija:

Rahaan on myöskin turha vedota: lapsi ei välitä vaikka pienenä asuisi kaupungin huonomaineisemmassa lähiössä pienessä asunnossa. Hän ei välitä vaikka vaatteet olisivatkin kirpparikamaa tai lelut viimevuotisia.

Tämä on niin täyttä puppua kuin olla ja voi. Lapselle on aivan helkutin suuri merkitys koko loppuelämän kannalta, viettääkö lapsuutensa jossain spurgulähiössä työttömien vanhempien lasten kanssa seurustellen ja heistä vaikutteita imien, tai sitten turvallisessa, siistissä ympäristössä ja niin että perheellä on myös riittävä aineellinen turva.

Minä ainakin muistan koulussa alaluokilla, että ne jotka kulkivat kirpparivaatteissa ja asuivat ties missä rotanloukuissa, olivat aivan h****n katkeria, ja jotkut näistä lapsista jopa sitten varastivat toisten leluja kylässä käydessään, myöhemmin pöllivät vaatteita kaupasta jne. Kun olihan saatava ne mitä muillakin oli.

Minä ainakin olin ylpeä että minun molemmat vanhempani kävivät töissä. En tosiaankaan ymmärrä, miksi äidin olisi pitänyt jäädä tuijottelemaan minua kotiin vuosikausiksi.

Ai niin unohdin että toinen lapsistani on vaikeavammainen ja ei ymmärrä tavaran päälle... ehkä mminun pitää vaan huolehtia hänestä ja osoittaa rakkautta siten...

MINÄ olisin viihtynyt kotona vielä pidempäänkin. Sain työtarjouksen josta ei voinut kieltäytyä. Harkitsin kyllä että kieltäydyn siitä, LAPSEN parhaaseen vedoten. Tiesin että vaihtoehtona on huonosti palkattu pätkätyö huonoin ja epäsäännöllisin työajoin, juuttuminen hyvin vaatimattomaan asuntoon pitkän työmatkan päässä, mikä kaikki ja rahahuolet repivät parisuhdetta. Mutta olisinhan ollut peräti VUODEN kauemmin KOTONA. Minä minä minä olisin saanut olla kotona, viis siitä mikä vastuu minulla on seuraavasta 20 vuodesta.



Sen sijaan otin vastaan työn, minä kauhea äiti ja vein lapsen tarhaan. Nyt olen vakituisessa koulutusta vastaavassa työssä jossa on säännöllinen päivätyöaika arkisin. Muutimme uudempaan asuntoon lähelle hoitopaikkoja ja työpaikkoja. LAPSEN elämä on hyvin, hyvin vakiintunutta ja ennustettavaa, tiedämme mihin kouluihin hän menee ja kenen kanssa, ja hän itse (5v) totesi että nyt ei tarvitse ikinä muuttaa ennen kuin hän on aikuinen. Parisuhde kukoistaa.



Voitteko sanoa että ratkaisu ei olisi ollut LAPSEN ETU? Vaikka siihen liittyi hoitoon viemistä, ja kauhistus, työn tekoa?

Kyse on tärkeysjärjestyksestä. Siitä tekeekö niitä töitä 7 päivää viikossa ja vuorokauden ympäri niinkuin ministeri vai osaako antaa aikaansa myös lapselleen.

Uran luominen vaatii usein (huom ei aina) sitoutumista ja työtunteja yli normaalien työaikojen. Siinä, että lapsi on hoidossa arkipäivisin 7-16 on suuri ero siihen, että vieras (=ei vanhempi) hoitaa häntä lähes kaiken valveillaoloajan oli hän terve tai sairas. Siinä ei enää puhuta lapsen tai edes koko perheen edusta vaan yksilön omasta kunnianhimosta.

Onko se sitten jotenkin sallittavampaa, että lapset eivät opi tuntemaan isäänsä? Itsekin olen kotiäitinä, mutta en tee sitä marttyyrin kruunu päässä.

todellisia uraäitejä Suomessa ei kovin montaa olekaan, varmaan 1-2% kaikista äideistä, juuri tällaiset yritysjohtajat ja ministerit, joita ei naispuolisina kovin montaa Suomeen mahdu. Ja aika monet näistä uranaisista eivät perhettä koskaan edes hanki.



Muut vanhemmat elävät kyllä aika tavallista arkea, jossa vanhemmat yrittävät venyä työelämän ja perheen välillä parhaansa mukaan. Tosiasia on, että Suomessa ei keskimääräiseen elintasoon kykene, elleivät molemmat vanhemmat työskentele ja toisaalta yhteiskunta pyörii ainoastaan työntekijöiden verovaroilla. Myös esim. oma eläketurva on hankittava työuran kautta. Kymmenen vuotta kotona syö vanhuusiän perusturvasta melkoisen osan. Entäpä jos tulee avioero tai puoliso kuolee? Tai onko työssäkäyvä yksinhuoltajakin lapsensa uralle uhraava tunteeton rautaäiti?



Valtaosa lapsista on kotihoidossa vähintään sen 1-1,5 vuotta mikä on länsimaissa erittäin pitkä aika, monet vielä pidempäänkin 2-3-vuotiaaksi. Sen jälkeenkin monet vanhemmat pyrkivät porrastamaan työaikansa tai tekemään lyhennettyä työpäivää, jotta lasten hoitopäivät eivät venyisi liian pitkiksi. Illat ja viikonloput pyörivät yleensä täysin lasten ja perheen ympärillä, ns. omaa aikaa ei ole ennen lasten koulu- ja harrastusikää lainkaan, useimmilla ei silloinkaan. Mikä tässä nyt on sitä uralle uhraamista???



Entä se ihanne kotiäitiydestä ennen ns. uravanhemmuutta eli maatilan emäntä ison lapsikatraan kanssa- kyllä lasten kanssa loruttelu ja sylittely on ollut aika minimissä kymmenen lapsen katraan kanssa, käsin pyykkiä pestessä, lypsyllä ja heinäpellolla juostessa ja leipää paistaessa. Ei tällaista " kymmenenvuottalastenkanssakotonalastenehdoilla -onniinihanaherätämyöhääntaaperonvieressä" -vanhemmuutta ole missään muualla maailmassa kuin täällä niiden työtätekevien ura(?)-vanhempien verovaroilla pyörittämässä sosiaalipohjolassa.

tässä ketjussa on käsittääkseni kyse ennen kaikkea siitä, että äidin (ja minun mielestäni nimenomaan äidin) tulisi kuitenkin pitää huoli siitä, että työaika on kohtuullinen, mikäli työssä käy. ja että esim lapsen sairastaessa paikalla on lapsen vanhempi mikäli suinkin mahdollista.

Jos vanhemmat käyvät palkkatyössä (n. 8h/vrk) ja lapset ovat sen ajan päiväkodissa tai hoito on muuten järjestetty, he varmasti voivat ihan yhtä hyvin kuin kotiäitien ja -isienkin lapset keskimäärin (mikäli siis eivät ole aloittaneet vieraiden hoidossa 2-viikkoisina).

Vanhemmat saattavat jopa työaikajärjestelyin lyhentää lasten hoitopäiviä ja saada lisää yhteistä aikaa.

Uravanhempi on vanhempi, joka on uransa takia paljon poissa lapsen luota, päivätyön lisäksi on paljon iltatilaisuuksia, neuvotteluja, palavereja, tapaamisia, työmatkoja... Nousujohteinen ura ei jousta, joten kotiin ei voi jäädä esim. lapsen sairastuttua. Viikonloputkin on usein varattu työelämälle, joten yhteistä aikaa perheen kanssa on vähän.

Paula Lehtomäki on upea nainen ja työssään pätevä. Uskon kuitenkin, että hän olisi ehtinyt luoda uraa sitten, kun lapset ovat hieman vanhempia. Pelkkä kansanedustajan työkin olisi varmaan antanut haastetta muutamaksi vuodeksi.