Liikaa alamäkiä yhdelle
Laitanpa tännekin...
Voiko kenenkään elämä olla enää yhtään helvetillisempää? Parisuhteemme ei kyllä enää kohta kestä näitä ikuisia alamäkiä. Suuren mäen alta löytyy vaan lisää alamäkiä.
Esikoisemme syntyi reilu kaksi vuotta sitten ja kärsin synnytyksen jälkeisestä MASENNUKSESTA. Suuri vaikuttava syy siihen oli luultavasti lapsemme mahdoton pulauttelu, enkä sen takia voinut oikeastaan poistua kotoa ja kyllähän siinä itse kullakin mieli alkaa murtua kun yli 40 harsoliinaa meni 2vrk:n aikana pulauttelujen siivoamiseen.
Tästä päästyämme jouduimme vuosi sitten juoksemaan lapsi kainalossa keskellä yötä liekkimerestä TALOMME PALAESSA. Luulin etten ikinä selviä siitä kokemuksesta. Jotenkuten selvisin ja aloin odottamaan toista lastamme. Alusta saakka minulla oli pahoja aavistuksia. Ja yllättäen ne osuivat oikeaan. Lapsellamme oli DOWNIN SYNDROOMA. Päädyimme RASKAUDEN KESKEYTYKSEEN, joka oli elämäni kamalin kokemus ja vaikein päätös. Keskeytyksessä kaikki ei edes mennyt niinkuin olisi pitänyt ja mm. kaavinnan aikana HERÄSIN NUKUTUKSESTA.
Nyt KUOLI miehen isä....
Kuinka paljon yhdelle ihmiselle/perheelle voi kaataa paskaa niskaan? Koska saa luovuttaa? Rakastan miestäni kovin paljon, mutta nämä kokemukset hajottavat minut pirstaleiksi, enkä tiedä miten pysyn itse enää kasassa. Tästä johtuen meillä on helvetillisiä riitoja joka ikinen päivä. En millään jaksaisi itkeä joka päivä. Ei kukaan voi jaksaa elää tällaista arkea. Ammattiapua olen pyytänyt, mutta hyvinvoivassa Espoossa ei osata minua auttaa/ymmärtää.
Kommentit (6)
Meillä oli esikoisen synnyttyä rankat ajat: lapsi syntyi ennen aikojaan, mies joutui irtisanoutumaan työpaikkakiusaamisen ja -syrjinnän takia, työkkäri mätkäisi karenssin, työnantaja irtisanoi jouluaatonaattona työsuhdeasuntomme vuokrasopimuksen, oli tietysti taloudellisia vaikeuksia. Eräässä yrityskauppajutussa meitä yritettiin huijata niin pahasti, että asia täytyi lopulta ratkaista oikeudessa. Miehen vanhemmat sairastelivat ja kuolivat molemmat n. puolen vuoden sisään. Mies oli alamaissa, enkä mäkään ollut koliikkia itkevän vauvan kanssa parhaimmillani, mutta tuntui, että jonkun (= mun) pitää jaksaa.
Joskus teki mieli jäädä niille sijoilleen ja odottaa, että joku tulisi korjaamaan. Ajattelin, että ehkä kuukauden kuluttua asiat ovat jo paremmin. No, yleensä eivät olleet, mutta jossain vaiheessa tuli väkisinkin taitekohta. Talvi ja kevät olivat menneet kuin sumussa, yht' äkkiä olikin kesä enkä mä ollut huomannut mitään.
Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt hakea apua. Silloin vain tuntui, ettei ehdi tai jaksa. Ettei kukaan voi kuitenkaan auttaa. Mutta olisi silti ollut hyvä puhua jollekin, kenelle tahansa, jotta olisi voinut katsoa asioita vähän etäämpää. Monet itkut olen itkenyt, vuosia myöhemminkin.
Yritä vielä hakea apua, vaikka neuvolan kautta. Sen verran on vielä jaksettava. Kovasti voimia toivon perheellenne.
Kuntapuoli o ihan tukossa. Jopa heti hoitoa tvitevia on jon ossa.
Mun mielestä näin on. Jos tilanne ei ole äärimmäinen niin apua ei saa juuri mistään eikä sitä ainakaan tarjota vaikka kriisitilanteessa olevalle ihmiselle sitä pitäisi nimenomaan tyrkyttää eikä odotella, että ihminen itse jaksaisi alkaa vaatia palvelua. Kodinhoitoapua saa ymmärtääkseni aika harvalla paikkakunnalla lapsiperheisiin. Sossu tarjoaa lähinnä huostaanottoa mikä on täysin käsittämätöntä. Eikö hyvinvointiyhteiskunnassa pitäisi turvata kansalaisten hyvinvointi niin, että palveluita tarjotaan ennen kuin tilanne kärjistyy. Arrrggghh olen todella kiukkuinen tästä asiasta. Sorry purkaus - tästä ei sulle ehkä ollut juurikaan lohdutusta muuten kuin, että moni muu on samankaltaisessa tilanteessa. Ja viitaten Arnican vastaukseen, minäkin käyn yksityisesti psykologilla (syystä: liian paljon liian lyhyessä ajassa).
Hae kuitenkin apua ennen kuin palat loppuun ((((((.)))))))
Otan osaa sydämestäni kaikin tavoin, ja toivon todella ettet luovuta!
Kokemukseni ovat erilaisia, mutta uskon tietäväni mistä puhut. Minäkin luulin, etten voi jaksaa paskaa enää yhtään enempää...
Olin 13 vuotta muka (siis mielestäni) hyvässä avioliitossa, kunnes mies erännä päivänä tuli kotiin, otti tavaransa ja sanoi muuttavansa toisen naisen luokse! Otti auton ja käski myydä kodin!
Olin kotiäiti, lapset 7 v ja 1v8kk, autoton ja pian asunnotonkin! En ollut osannut aavistaa mitään! Hön ei halunnut mileti vuoteen tavata lapsiaan!!!
Olin hajota, menin rikki niin täysin. Voi entisenä espoolaisena sanoa, että apua en saanut mistään. Itkin neuvolassa ja sosiaalivirastossa, mutta kaikki vain sanoivat, että kohan saat asunnon myytyä, sinulla on taas rahaa. Kaikki meni velkoihin, meillä ei omaa asuntoa ehtinyt olemaan kuin muutama vuosi. Olin velaton, rahaton ja masentunut, itkuinen äiti. Muutin lasteni kanssa vanhemmilleni. Se oli järkyttävää aikaa, josta en enää muista juuri mitään! Jotenkin sain hukutettua itsemurha-aikeeni ja sain lopulta kaupungilta vuokra-asunnon. Räpiköin elämän alkaessa alusta, tyhjänä uudelleen. Ja piti yrittää olla äiti!
Aikaa on nyt kulunut 7 v, kipeetä tekee yhä. Mutta elämä on tuonut uusia käänteitä, joita en osannut uneksiakkaan. Uuden ihanan puolison, eronnut hänkin. Paremman ja läheisemmän liiton. Mutta sitten sain tiedon aivokasvaimesta! En ollut uskoa sitä todeksi. Se leikattiin välittömästi, ja olen ollut vuoden verran kiitollisena terveydestä. Hylkäämiset, taloudellinen ahdinko ja sairaus ovat muuttaneet minua kovasti. Iloisuus vaihtui realismiin. Elämästä ei etukäteen voi tietää mitään!
Nyt olen raskaana, toivottu pienokainen vatsassa, rv 8.
Tpoivon pimeytesi keskelle voimia! Minä itkin itseni loppuun monen masennusvuoden aikana, ja neuvolassa minua vain pidettiin vahvana! (hah!)
Mun kokemukseni on, että silloin kun itse miettii, tarvitsisiko ulkopuolista apua, silloin on jo todella sen tarpeessa. Monet yrittävät viimeiseen asti yksin, tuskin kukaan on turhaan apua hakemassa. Se vain tässä mättää, että kun ei enää jaksaisi, pitäisikin ruveta taistelemaan vielä oikeuksiensa puolesta.
Ensinnäkin, olen kovin pahoillani teidän kokemuksistanne, on varmasti ollut tosi raskasta pienelle ajalle!
On hienoa, että olet hakenut ammattiapua, ja olen tosi suutuksissa puolestanne, että tässä maassa ei saa apua aina, kun sitä tarvitsee!!!
Alamäkiä kokee monet, kuten itsekkin, ja aina ne tuntuvat ajoittuvan yhteen pötköön, ja se tuntuu monesti kovin kohtuuttomalta, kun on paljon yhdessäkin asiassa käsiteltävää!
Tärkeintä on saada nyt apua sinulle, oletko kokeillut neuvolan kautta ? Itse sain tätä kautta terapiaan aikoja, ja lisäksi lääkityksen, joka on kyllä ollut oman oloni kannalta hyväksi!
Neuvolan kautta sain siis lähetteen mielenterveyspuolelle, kun pyysin sitä suoraan, ja kerroin lyhyesti asioista.
Itselläni oli myös tällainen keskeytys, jonka jälkeen masennuin kovin.
Ystävät ovat myös suuri tuki, sekä perhe! Kerro ihmeessä tuskastasi, ja tunteistasi, myös se helpottaa oloasi, ja toivottavasti lähi-ihmisesi tukevat sinua parhaansa mukaan.
Henkistä tuskaa on muiden vaikea käsittää, ellei ole sitä itse kokenut, omista senhetkisistä tunteistani voin sanoa, etten toivoisi niitä ajatuksia, ja mielialoja edes pahimmalle vihamiehelleni, joten sinulle HURJASTI ZEMPPIÄ, ja VOIMIA , vaikka nyt ei siltä näyttäisikään, tulee vielä päivä, jolloin hymy tulee huulillesi, ja aurinko paistaa elämääsi !!!
Voin sanoa tämän VARMASTI! , usko siis siihen, ja pyri hoitamaan itsesi kuntoon!