Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät itkeneet kun vauva syntyi
15.05.2007 |
Vauva on nyt 3kk, ja koko tämän ajan olen melkein joka päivä ihmetellyt onko minussa jotain vikaa, sillä en tirauttanut kyyneltäkään kun sain vauvani ensimmäistä kertaa rinnalleni.
Ajattelin, että nytkö sitten pitäisi itkeä, mutta ei itkettänyt, eikä edes tullut kyyneltä silmäkulmaan.
Olin aivan sanaton kylläkin, mutta enemmänkin se oli tyyliin " pitäiskö tälle nyt jotain sanoa; no ei mulla ole mitään sanottavaa sille" .
Ajattelin jotain, että " eikö se tämän ihmeellisemmältä tunnukaan" .
Muistan myös olleeni pettynyt siihen, etten ollut osannut " arvata" vauvan ulkonäköä - vauva oli paljon nätimpi ja pienempi mitä olin luullut.
En myöskään itkenyt vauvan ristiäisissä, vaikka mies sanoi, että hänellä teki tiukkaa, ettei kyynel tirahtanut poskelle. Ei minulla olleet kyyneleet lähimaillakaan, enkä ollut erityisen liikuttunut.
Onko teillä muilla ollut samanlaisia tuntoja kun saitte vauvan ensi kertaa syliin? Se ei ollut ollenkaan niin euforista kuin olisin osannut odottaa.
Tuumin vain, että minäkö se olen tuon pienen ihmisen tärkein ihminen? Ja sitten ajattelin, että toivottavasti vauva ei huomaa, että en ole erityisen liikuttunut.
Tavallaan olen vähän pettynyt siihen tunnetilaan, kun kaikki aina hehkuttavat kuinka hienoa on saada vauva syliin ensimmäistä kertaa, eikä se minusta nyt niin erityistä ollut. Erityistä siinä oli vain se, ettei se tuntunut erityiseltä. Vähän vaikea selittää...
Onko muita jotka ovat tunteneet tai siis pikemminkin olleet tuntematta samalla tavalla saadessaan vauvan ensi kertaa synnärillä rinnoilleen?
Semmoinen tunnelataus puuttui, eikä siellä tullut sellaista tunnetta, että tässä on nyt elämäni tärkein ihminen. Ajattelin, että kai sitä tässä vähitellen opitaan toisemme tuntemaan. Mitään sellaista en tuntenut, että äidinrakkaus olisi syöksynyt joka soluun.
Kommentit (33)
Kuopuksen kohdalla taas hihkuin riemusta kun vauva syntyi, halusin heti hänet syliini, rakkaus syttyi samalla sekunnilla kun hänet ensi kertaa näin.
En ole itkenyt kummankaan syntyessä, enkä ristiäisissä. Ei se tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi lapsiani. Ei vaan ollut sellainen olo että alkaisin vollottamaan :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En itkenyt, kummallakaan kerralla. Silti rakastan poikiani yli kaiken.
Älä nyt tuollaiseen yksityiskohtaan jumita, ei kaikki saa amerikkalaisista leffoista tuttua tunnekuohua :) Äidinrakkaus voi syntyä myös vähitellen.
Onnea pikkuisen johdosta!
Ihan rauhassa odottelet, kyllä se sieltä tulee. Vaikka saankin kiviä niskaan niin mulla kesti toisen kanssa neljä vuotta ennenkuin koin saaneni tunne/ rakkaussuhteen luoduksi.
olin pitkän ja vaikean synnytyksen (ja joka loppujen lopuksi päätyi sektioon) jälkeen niin poikki, väsynyt ja lääkkeissä että
en osannut ajatella muuta kuin että onneksi tämä on vihdoin ohi.
En edes muista kunnolla koko tilannetta.
Ja kun mies lähti vauvan kanssa osastolle ja minä jäin ommeltavaksi ja sen jälkeen heräämöön, halusin vain nukkua. Vauva ei käynyt edes huuruisessa mielessäni.
Vaikka hyvin tunneihminen olenkin ja tirauttelen milloinjj mistäkin...
Lapsi vietiin suoraan happikaappiin ja sain hänet vasta n tunnin kuluttua ekan kerran syliini. Mieheni oli sanonut että hänellä on pistävä katse (johtuen pitkistä tummista ripsistä) ja minä olin jotenkin ihme säikkynä ja ajattelin että pitääköhän se vauva minusta :)
Hätäilin itsekin sen suunnattoman rakkauden puuttumista, pelkäsin että tulenko koskaan rakastamaan, mutta kyllä se ajan kanssa sieltä tulee, älä huoli! Minulla meni esikoisen kanssa jopa puoli vuotta, siihen saakka olin tuntenut vain vastuullista huolenpitoa, tokan lapsen kanssa oli jo hieman helpompaa, toki rakkaus ei silloinkaan *pamahtanut*päälle, vaan pikkuhiljaa hiipi tutstumisen yhteydessä.
Ja hänen syntyessä ajattelin vain että onpa kaunis lapsi... :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä kun on vauvan kanssa kahden kotona päivisin, niin on aikaa miettiä kaikenlaista.
-ap
En muista todellakaan itkeneeni. Sokkiin jouduin. Mutta eikö kuka tahansa äiti voisi olla vähän sokissa synnytyksen yhteydessä/jälkeen ja jotkut itkee siis - ja jotkut vain ei. En kyllä enää osaa muutenkaan itkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta muistan sen hämmästyksen ja ihmetyksen kun sain poikani ensimmäistä kertaa rinnalle ja hän aukaisi silmänsä! ihmetys oli molemminpuolinen. en osannut muuta sanoa kuin " moi, olen sinun äitisi!" .
Olinkin ihan turta, kuin jossain sumussa. En itkenyt sillä hetkellä. Muuten itkin melkein koko sairaalassaoloajan. (hormonaalista) Toisessa synnytyksessä tulivat kyyneleet silmiin onnesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki ymmärrän, että jotkut oikeasti itkeä tirauttavat liikkutuksesta ja hormoonimyrskyissä synnytyksen jälkeen saadessaan vauvan.
Minä olin esikoisen kohdalla niin poikki, etten jaksanut muuta miettiä kuin että ihanaa että lapsi on vihdoin ulkona ja synnytys loppu. Toisen lapsen kohdalla olin vain tyytyväinen siihen, että kaikki sujui niin kuin pitikin ja että lapsi oli terve (niin kuin esikoinenkin). Mutta en silti itkenyt, ei ole jotenkaan meikäläisen juttu.
Synnytyksen loppuvaiheessa tuli kyllä kyyneleet väsymyksen ja kipujen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauvan nähdessäni olen todennut, että jaahas, tällänen kaveri tällä kertaa. Äidinrakkaus on ollut päällä jo reilusti ennen synnytyksiä. Synnyttäminen tuntui samalta, kuin jos olisin ottanut peiton pois lapsen päältä. Turhan luonnollista ja " tunteetonta" . Ei mitään kuohuntaa ja suuria tunteita. Ehkä mä sitten olen vähän tasapaksu ihminen, mutta ei se rakkauttani lapsiini vähennä. Ihmiset ilmaisee tunteitaan eri tavalla, toisten silmät vuotaa tilanteessa kuin tilanteessa ja toisten ei koskaan. :)
En ole koskaan koko asiaa mitenkään miettinyt, jotkut itkee, jotkut ei. Ei kai ihminen silti sen tunteettomampi ole.