Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät itkeneet kun vauva syntyi
15.05.2007 |
Vauva on nyt 3kk, ja koko tämän ajan olen melkein joka päivä ihmetellyt onko minussa jotain vikaa, sillä en tirauttanut kyyneltäkään kun sain vauvani ensimmäistä kertaa rinnalleni.
Ajattelin, että nytkö sitten pitäisi itkeä, mutta ei itkettänyt, eikä edes tullut kyyneltä silmäkulmaan.
Olin aivan sanaton kylläkin, mutta enemmänkin se oli tyyliin " pitäiskö tälle nyt jotain sanoa; no ei mulla ole mitään sanottavaa sille" .
Ajattelin jotain, että " eikö se tämän ihmeellisemmältä tunnukaan" .
Muistan myös olleeni pettynyt siihen, etten ollut osannut " arvata" vauvan ulkonäköä - vauva oli paljon nätimpi ja pienempi mitä olin luullut.
En myöskään itkenyt vauvan ristiäisissä, vaikka mies sanoi, että hänellä teki tiukkaa, ettei kyynel tirahtanut poskelle. Ei minulla olleet kyyneleet lähimaillakaan, enkä ollut erityisen liikuttunut.
Onko teillä muilla ollut samanlaisia tuntoja kun saitte vauvan ensi kertaa syliin? Se ei ollut ollenkaan niin euforista kuin olisin osannut odottaa.
Tuumin vain, että minäkö se olen tuon pienen ihmisen tärkein ihminen? Ja sitten ajattelin, että toivottavasti vauva ei huomaa, että en ole erityisen liikuttunut.
Tavallaan olen vähän pettynyt siihen tunnetilaan, kun kaikki aina hehkuttavat kuinka hienoa on saada vauva syliin ensimmäistä kertaa, eikä se minusta nyt niin erityistä ollut. Erityistä siinä oli vain se, ettei se tuntunut erityiseltä. Vähän vaikea selittää...
Onko muita jotka ovat tunteneet tai siis pikemminkin olleet tuntematta samalla tavalla saadessaan vauvan ensi kertaa synnärillä rinnoilleen?
Semmoinen tunnelataus puuttui, eikä siellä tullut sellaista tunnetta, että tässä on nyt elämäni tärkein ihminen. Ajattelin, että kai sitä tässä vähitellen opitaan toisemme tuntemaan. Mitään sellaista en tuntenut, että äidinrakkaus olisi syöksynyt joka soluun.
Kommentit (33)
Päällimmäinen tunne on ollut riemu helposti menneestä synnytyksestä ja terveestä lapsesta. Enemmänkin olisi tehnyt mieli hihkua ja hyppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
molempiin kyllä rakastuin ensi silmäyksellä. Mies itki mun puolesta.
vaikka äidinrakkaus iski heti täysillä päälle. Onnen huumassa siinä olin mutta ei tullut kyyneleitä. En vain ole niitä ihmisiä jotka onnesta itkee.
Mies kyllä tirautti kyyneleitä :)
Monilla äideillä on etenkin ekan lapsen synnyttyä samoja ajatuksia, tässäkö tämä nyt on, nytkö pitäisi pakahtua rakkaudesta ja liikuttua? Itsellänikin näin oli. En tuntenut liikutusta, oli vain outo olo ja kova tarve suojella ja pitää vauva hengissä... Lähinnä mun ajatus oli silloin se, että nyt sitten hoidan vauvan hyvin ja siten näytän hänelle, että äiti kyllä välittää, vaikkei tunnekaan vielä " oikein" .
Äidinrakkaus kasvoi ja kehittyi pikku hiljaa, vauvan ollessa 6kk ekan kerran tuli se pakahduttava rakkauden tunne ja kyyneleet silmäkulmaan :)
Toisen lapsen synnyttyä tilanne oli eri, rakkaus tulvahti heti ja samoin kyyneleet :)
hei, suurin osa kasvaa ja kehittyy siihen äidintunteeseen!! Tämä on niitä perusjuttuja jotka pitäisi minusta ehdottomasti kertoa esikoisen odottajille neuvolassa. Itsekin ihmettelin tuota aikanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, kun vauva syntyi - mua ei itkettänyt yhtään. Pari päivää meni että äidinvaistot heräsi. Tosi onnellinen olin kuitenkin, mutta itsekin ihmettelin hieman omaa reaktiotani.
ihanan vauvani ekaa kertaa. Mutta mua vaan nauratti kauheasti, olin niin pökerryksissä onnesta!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se oli kyllä omituista. Itkeä tihrautan, kun näen vaikka telkkarissa vauvan syntyvän. Mutta en omieni kohdalla.
typerän urheilukilpailun palkintojenjaot saavat mut itkemään. Mutta ei itkettänyt yhtään siinä vaiheessa kun sain vauvat syliin. Oli vain niin helpottunut ja hölmistynyt olo. Ihmettelin vaan esikoisen ulkonäköä, oli ihan mun äidin näköinen poika!
Mutta ristiäiset olivat taas toinen juttu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ole itkenyt eikä mies. Olen kyllä itkenyt kun olen telkkarista olen katsonut otisten synnytyksiä.
Kaksi kertaa olen synnyttänyt ja molemmilla kerroilla olo oli enemmänkin vähän hämmentynyt :) On se jotenkin niin ihmeellistä että sieltä mahasta tulee ihan uusi elävä ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuntunut oikein miltään, ja se taas tuntui jotenkin väärältä. En osannut odottaa, ettäsyntynyt vauva tuntuisi aivan oudolta, koska mahassa olevaa vauvaa olin kuitenkin rakastanut ja odottanut. Minulla oli ihan ikävä masuvauvaa. Minäkin kyselin silloin täällä, olenko ihan skitso tai jotenkin tunnevammainen, mutta aivan yleisiä ovat nämä tunnelmat. Toisen lapseni pitäisi syntyä lähiviikkoina, mielenkiintoista nähdä miten sitten tunnen. Mutta ainakaan en aio tällä kertaa potea huonoa omaatuntoa, vakkei ensisilmäys tuntuisikaan paljon miltään.
Olen rationaalinen ihminen, joten ajattelin vain, että tervetuloa maailmaan, uusi pikku-ihminen.
Äidin rakkauskin tuli vasta pikkuhiljaa. Alussa hoidin vauvaa, koska siitä täytyi pitää huolta. Mutta kuukausien kuluessa kiinnyin lapseen ja opin tuntemaan sen omakseni. Kaikkiaan tähän prosessiin meni ehkä 6-7 kuukautta. Ja koko ajan vain paranee... Esikoinen on nyt jo koulussa, enkä voisi kuvitellakaan elämääni ilman häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mäkään en itkenyt vauvan syntyessä. " rakkaushuuma" alkoi iskeä enemmän vauvan ollessa puoli vuotta. olisi ollut kiva kuulla että tämä on yleistä ettei olisi miettinyt olevansa epänormaali äitiyksilö..
Kun taas kuopus syntyi itkin kunnolla...
Kun aloitin ketjun, ajattelin, että olen jotenkin poikkeava. Mutta enpäs sitten näemmä olekaan. Joten kai sitä nyt sopii kysyä, että onko sitten joku itkenyt? Sukulaisperheessä ainakin väittävät, että molemmat itkivät nähtyään vauvansa ensi kertaa tässä maailmassa. Siitä jotenkin sitten ajattelin, että kaikki itkevät.
Eli pinoutukaapas nyt puolestanne te vollottajat - kai teitäkin on !!!
-ap
ja jos totta puhutaan niin en tuntenut oikeastaan mitään vauvaa kohtaan. Päähän mahtui vain että tuokaa mulle ruokaa ja sitten antakaa mun nukkua.
Äidinrakkaus heräsi vasta vasta toisena päivänä lapsen syntymän jälkeen. Kätilö tuli kertomaan että lapsen verikoe (siitä mikä otetaan kaikilta vastasyntyneiltä napaverestä) näyttäisi kilpirauhasen vajaatoimintaa. Silloin se jysähti kerralla päälle, tuntui että jalat menee alta. Pelkäsin että lapseni kuolee, vaikka sehän on lääkkeillä hoidettavissa. Testi oli sitten ollut väärässä ja lapsi on terve, mutta enpä haluaisi kokea tuollaista useammin.
en muutenkaan itke ilosta koskaan, vain ja ainoastaan surusta, haikeudesta tai muusta myötätunnosta
syntymä on noin periaatteessa iloinen asia!
Koko synnytys tapahtui vähän etuajassa ja yllättäen ja päällimmäisenä oli vaan sellainen vähän pöllämystynyt olo, että hupsista, tämmöinen nyt sitten tuli. Pian synnytyksen jälkeen vauva joutui valvontaosastolle tarkkailuun sokerien vuoksi ja silloin jotenkin vaan masennuin ja itkin. Olin tosi masentunut ainakin 2 viikkoa synnytyksen jälkeen (siis myös kotiintullessani ja kotona), oli sellainen olo, että oma elämä on ohitse, eikä koskaan enää saa levätä jne (vaikka vauva oli erittäin hartaasti toivottu).
valuivat varmaan 10 minuuttia. En ole ikinä aikaisemmin kokenut vastaavaa tunnetta. Todella ihmeellinen tunne.