Miten terapia on auttanut sua?

Vierailija kirjoitti:

Minulla on auttanut siten, että olen saanut terapeutilta paljon tietoa siitä mikä minua vaivaa (minulle on selvästi sopiva jokseenkin analyyttinen lähestyminen) ja sitten ihan konkreettisia toimintaohjeita vaikeisiin tilanteisiin. Lisäksi olen oppinut jonkin verran olemaan myötätuntoinen itseäni kohtaan. Nykyään pystyn aina silloin tällöin ajattelemaan, että kaikki vaikeuteni eivät ole johtuneet siitä, että olen niin huono ihminen vaan siitä, että minulla on mielenterveysongelmia. 

Pahoittelut, tästä jäi uupumaan terapian laatu ja kesto. Kävin siis alkuun traumaterapiassa muistaakseni noin puoli vuotta ja sen jälkeen aloitin suosituksesta psykoterapian, mutta se minulta jäi kesken jo ensimmäisen kuukauden jälkeen. Meillä ei oikein toiminut yhteistyö terapeutin kanssa. Tarkoituksena on kyllä etsiä itselleni sopivampi terapeutti ja kokeilla uudestaan.

Uskon, että näissä asioissa itselleen sopivan terapiamuodon lisäksi miltei vielä tärkeämpää on löytää itselleen sopiva terapeutti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole saanut mitään apua. Ehkä se johtuu siitä että käyntieni syy on ennemminkin läheisen hankalassa ja raskaassa käyttäytymisessä kuin omassani. Enkä tiedä sitten onko kyse ennemmin terapialajista vai terapeutin taidosta ja persoonallisuudesta, olisin toivonut analyyttisempaa otetta ja terävämpiä huomioita omasta käytöksestäni, sen sijaan vastaanotto on ollut "juu ja jaa ja kuulostaa raskaalta olis hyvä jos pystyisit nukkumaan"

Jep, pitkälti sama kokemus. Ehkä tämmönen suuntaus toimii joillekin, jonka on vaikea edes avata suutaan asioistaan, mutta mua on alkanut ärsyttää se "juu jaa joo" myötäily. Tietenkään ei voi sormia napsauttamalla korjata mua eikä näe mun pään sisään että mitä tarvitsen, mutta en oikeasti ymmärrä miten näiden meidän juttutuokioiden pitäisi auttaa mua auttamaan itseäni. Ei mitään suunnitelmaa, ei haasta mun ajatuksia, sama kuvio pyörii vaan eli tunnistetaan että asia x on mulle ongelma, voi voi. 

Se terapeutin juu-jaa-joo, on myös yksi keino selvittää asiakkaan rajoja. Milloin asiakas oikeasti nostaa kissan pöydälle, ärsyyntymisen tunne on itsesuojelun ensi aste. Terapeutti hurraa sisäsäisesti kun terapiassa asiakas ensimmäistä kertaa puolustaa itse itseään. Ja kun varsinkin tapauksissa jossa on ollut kaltoinkohtelua ja traumoja, se sisäsyntyinen "nyt riittää" -hetki pitää tulla asiakkaalta itseltään. Koska jos vielä täysin vereslihalla olevalle asiakkaalle alkaa neuvomaan mitä itsessään voisi muuttaa, se vain lyö lyötyä alemmas ahdinkoon, kun pitäisi saada vain vielä tukea ja turvallista läsnäoloa.

Jatkoa vielä edelliselle, terapiassa todellakin ollaan harjoittelemassa omien tunteiden tuuletusta. Itsensä rehellistä ilmaisua kaikissa tilanteissa. Ensin on tärkeintä saada ne kaikki ulos, esille, ja siitä alkaa harjoittelu niiden terveeseen ilmaisemiseen. Eli luultavasti olet vielä ns. "hyvien tapojen mukaisten normien kahleissa" ja et sen takia kehtaa puolustaa itseäsi ja tarpeitasi, edes sille terapeutillesi, joka todella on siellä sitä varten että pystyt tätä harjoittelemaan :)

Terapeutti pelasti elämäni. Oli tukenani vaikeassa eroprosessissa. Pääsin väkivaltaisesta suhteesta ja sain koottua itseni melko ehjäksi. On todella vaikea ammatti,  joten hyviä terapeutteja on vähän. Minä jonotin tuolle erittäin hyväksi tietämälleni kaksi vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on auttanut siten, että olen saanut terapeutilta paljon tietoa siitä mikä minua vaivaa (minulle on selvästi sopiva jokseenkin analyyttinen lähestyminen) ja sitten ihan konkreettisia toimintaohjeita vaikeisiin tilanteisiin. Lisäksi olen oppinut jonkin verran olemaan myötätuntoinen itseäni kohtaan. Nykyään pystyn aina silloin tällöin ajattelemaan, että kaikki vaikeuteni eivät ole johtuneet siitä, että olen niin huono ihminen vaan siitä, että minulla on mielenterveysongelmia. 

Pahoittelut, tästä jäi uupumaan terapian laatu ja kesto. Kävin siis alkuun traumaterapiassa muistaakseni noin puoli vuotta ja sen jälkeen aloitin suosituksesta psykoterapian, mutta se minulta jäi kesken jo ensimmäisen kuukauden jälkeen. Meillä ei oikein toiminut yhteistyö terapeutin kanssa. Tarkoituksena on kyllä etsiä itselleni sopivampi terapeutti ja kokeilla uudestaan.

Uskon, että näissä asioissa itselleen sopivan terapiamuodon lisäksi miltei vielä tärkeämpää on löytää itselleen sopiva terapeutti. 

Näinhän se on.

Terapeuttinen allianssi tarkoittaa asiakkaan ja terapeutin välistä luottamuksellista yhteistyösuhdetta. Se on yksi tutkitusti tärkeimmistä yksittäisistä hoidon onnistumiseen vaikuttavista tekijöistä terapian muodosta riippumatta. 

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa vielä edelliselle, terapiassa todellakin ollaan harjoittelemassa omien tunteiden tuuletusta. Itsensä rehellistä ilmaisua kaikissa tilanteissa. Ensin on tärkeintä saada ne kaikki ulos, esille, ja siitä alkaa harjoittelu niiden terveeseen ilmaisemiseen. Eli luultavasti olet vielä ns. "hyvien tapojen mukaisten normien kahleissa" ja et sen takia kehtaa puolustaa itseäsi ja tarpeitasi, edes sille terapeutillesi, joka todella on siellä sitä varten että pystyt tätä harjoittelemaan :)

Todellakin tunnistan itseni tästä ja olen yrittänyt vuosia harjoitella tarpeideni tunnistamista ja itseni puolustamista omassa elämässä. Se on se vaikea osa, ei niinkään terapeutille juttelu (on jo entuudestaan kokemusta ammattilaisille puhumisesta aika runsaasti, lääkärit, hoitajat ja psykologit juttukumppaneina aiemmin) niin koen aika hyödyttömiksi sessiot, joiden aikana en saa mitään uutta irti tilanteista. En jälkikäteen koe hyvää oloa tai onnistumisen tunnetta tai oikeastaan kummemmin mitään. Nyt on alkanut ärsyttää ja harmittaa enkä asiasta keskustelusta huolimatta luota prosessiin enää. Ehkä oli liian suuret odotukset tälle hoitomuodolle tai terapeutin vaihto voisi auttaa.

Siten, että ymmärsin miten turhaa sontaa se on ja kuinka kuka tahansa voisi olla terapeutti. Senkun kuuntelet, hymistelet ja takerrut epäoleellisuuksiin. Konkreettista apua sen verran, että lopetin koko pskan ja rupesin polttamaan säännöllisesti pilveä. Auttaa huomattavasti paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Siten, että ymmärsin miten turhaa sontaa se on ja kuinka kuka tahansa voisi olla terapeutti. Senkun kuuntelet, hymistelet ja takerrut epäoleellisuuksiin. Konkreettista apua sen verran, että lopetin koko pskan ja rupesin polttamaan säännöllisesti pilveä. Auttaa huomattavasti paremmin.

Alan kyllä olemaan tässä pisteessä myös, kieltämättä. Hiton helppo työ (ainakin tällä mun palveluntuottajalla. 

Ei tarvi miettiä mihin rahaa käyttäs ku ne menee terapistille.

Vierailija kirjoitti:

Siten, että ymmärsin miten turhaa sontaa se on ja kuinka kuka tahansa voisi olla terapeutti. Senkun kuuntelet, hymistelet ja takerrut epäoleellisuuksiin. Konkreettista apua sen verran, että lopetin koko pskan ja rupesin polttamaan säännöllisesti pilveä. Auttaa huomattavasti paremmin.

Sienet auttavat vielä paremmin. Yksi neljän tunnin trippi auttoi mua enemmän kuin neljän vuoden terapia.

Tekoäly ja kestävyysurheilu. Siinä mun terapeutit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrinen sairaanhoitaja tai lääkäri vaan kuuntelevat, ja kirjaavat ylös mitä sanon.

 

Kukaan ei reagoi mitenkään, tai sano mitään.

 

Ei mitään hyötyä.

Mitä terapiaa tämä on? 

Psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi, kun kyseenalaistin hommaa, että onhan tämä yhdenlaista terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole saanut mitään apua. Ehkä se johtuu siitä että käyntieni syy on ennemminkin läheisen hankalassa ja raskaassa käyttäytymisessä kuin omassani. Enkä tiedä sitten onko kyse ennemmin terapialajista vai terapeutin taidosta ja persoonallisuudesta, olisin toivonut analyyttisempaa otetta ja terävämpiä huomioita omasta käytöksestäni, sen sijaan vastaanotto on ollut "juu ja jaa ja kuulostaa raskaalta olis hyvä jos pystyisit nukkumaan"

Jep, pitkälti sama kokemus. Ehkä tämmönen suuntaus toimii joillekin, jonka on vaikea edes avata suutaan asioistaan, mutta mua on alkanut ärsyttää se "juu jaa joo" myötäily. Tietenkään ei voi sormia napsauttamalla korjata mua eikä näe mun pään sisään että mitä tarvitsen, mutta en oikeasti ymmärrä miten näiden meidän juttutuokioiden pitäisi auttaa mua auttamaan itseäni. Ei mitään suunnitelmaa, ei haasta mun ajatuksia, sama kuvio pyörii vaan eli tunnistetaan että asia x on mulle ongelma, voi voi. 

Se terapeutin juu-jaa-joo, on myös yksi keino selvittää asiakkaan rajoja. Milloin asiakas oikeasti nostaa kissan pöydälle, ärsyyntymisen tunne on itsesuojelun ensi aste. Terapeutti hurraa sisäsäisesti kun terapiassa asiakas ensimmäistä kertaa puolustaa itse itseään. Ja kun varsinkin tapauksissa jossa on ollut kaltoinkohtelua ja traumoja, se sisäsyntyinen "nyt riittää" -hetki pitää tulla asiakkaalta itseltään. Koska jos vielä täysin vereslihalla olevalle asiakkaalle alkaa neuvomaan mitä itsessään voisi muuttaa, se vain lyö lyötyä alemmas ahdinkoon, kun pitäisi saada vain vielä tukea ja turvallista läsnäoloa.

Minä haastaisin jo ensimmäisellä tapaamisella. Miten terapeutti siihen reagoisi?

Vierailija kirjoitti:

Siis se että selvisi aivovamma ja pitkäaikainen psykoosi. 

Toisaalta jatkohoitoa on tosi vaikea saada itsenäisesti ja huoltajiakaan ei ole, niin olen aina vähän heitteillä. Sellainen sairaseläke olisi se juttu eikä että kykenisin hakemaan lääkärin aikaa ja pyytämään joka vuosi b-lausuntoja ja sun muuta paperihommaa, kun ei onnistu enää aivovammaisena nämä asiat-

Miksi hoitava lääkäri ja sairaalan sossu eivät auta sinua noissa asioissa? 

Vierailija kirjoitti:

Auttanut alkuun persoonani eri osien integroimisessa. En mene lapsitilaan enää yhtä usein kuin aiemmin.

Teen vaativaa asiantuntijatyötä, jossa olen paljon esillä. Pidän integroitumista tärkeänä, sillä persoonallisuuden  osien sattumanvaraisen vaihtelu on varsin kuormittavaa (tai sen peittäminen).

Terapiaa takana nyt reilu puoli vuotta, josta puolet omakustanteisesti ja jatko Kelan osittain kustantamana.

Mihin lapsitilaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttanut alkuun persoonani eri osien integroimisessa. En mene lapsitilaan enää yhtä usein kuin aiemmin.

Teen vaativaa asiantuntijatyötä, jossa olen paljon esillä. Pidän integroitumista tärkeänä, sillä persoonallisuuden  osien sattumanvaraisen vaihtelu on varsin kuormittavaa (tai sen peittäminen).

Terapiaa takana nyt reilu puoli vuotta, josta puolet omakustanteisesti ja jatko Kelan osittain kustantamana.

Tämä kuulostaa jotenkin samaistuttavalta, vaikka en ole asiaa aiemmin osannut sanoittaa. Kertoisitko miten tuo integroituminen tapahtuu...? Kiva kuulla, että sulla on ollut hyvä kokemus.

AP

Eri, mutta mulla oli tätä samaa ongelmaa. Eli että välillä vallan kaappasi "lapsi", jolloin koin yhtäkkiä itseni avuttomaksi, yksinäiseksi, surulliseksi, kyvyttömäksi työhöni. Sitten välillä taas vallan vei juhlimishaluinen "party animal", sellainen pelkkää nopeaa nautintoa hakeva puoli jota tulevaisuus ei kiinnosta. Sen vallassa sitten ylensyöntiä ja juontia ja perusasioiden laiminlyömistä. Oman sävynsä soppaan toi erittäin ankara sisäinen kriitikko, joka säksätti pääni sisällä taustalla, jatkuva jäkätys ja häpeällä "kasvattaminen". 

 

Mä kävin IFS eli Internal Family System terapiassa, jossa ideana on juuri noiden osien kanssa työskentely. Ensin ne tunnistettiin, sitten niiden välillä alettiin rakentaa dialogia. Ja löydettiin sieltä taustalta se todellinen minä, joka pystyy havainnoimaan osia ja toimimaan ikään kuin puheenjohtajana osien neuvostolle. Sanomaan esim. lapselle, jos se hätääntyy, että ei hätää, minä olen aikuinen ja olen täällä paikalla, sun ei tarvi hoitaa tätä asiaa. Tai party animalille, että kyllä, sä saat hauskuutta ja juhlaa myöhemmin, mutta nyt on hoidettava ensin nämä aikuisten asiat kuten työ. Mulla oli ennen tosiaan se Self eli syvempi itse kokonaan hukassa, elin vaan niin että vuorotellen eri puolet itseä piti valtaa, ja elämä meni sitten ääripäästä toiseen. Terapia auttoi löytämään tuon Self tason ja saamaan osat hallintaan.

Hienoa, että sait apuja ja välineitä osiesi hallintaan :) kuulostaa hyvältä kokemukselta. Tämä on kai sitä itsensä vanhempana toimimista, mikä itsellä on myös usein hukassa. Joko elän kuin pellossa välittämättä seurauksista ja tulevaisuudesta (kuten lapsena) tai odotan itseltä sellaista kuria ja täydellisyyttä, jota en voi saavuttaa. Mulle on sanottu, että mun perus identiteetti on "heikko" eli varmaan just se oma self-taso hukassa. On vaan tuskaista olla hirveän tietoinen ongelmistaan ja niiden juurisyistä, mutta terapiassa tähän en ole saanut apua. Kerron vain itsestäni, tunteistani ja taustastani, terapeutti hymistelee mukana, sessio loppuu ja jään näiden asioiden kanssa yksin.

 

AP

Jos kiinnostaa tuo IFS-lähestymistapa, niin tämä oli mun terapeutti. Hän on myös psykiatri koulutukseltaan sen lisäksi että on laillistettu psykoterapeutti. Pystyy käymään myös etänä, kuten itsekin tein koska hän on Tampereella ja minä Helsingissä https://www.viisassusi.fi/palvelut

Miksi edes odotetaan terapian auttavan jokaista. Ei varmaan ole yhtään hoitomuotoa mihinkään fyysiseen tai psyykkiseen vaivaan, joka auttaa jokaista ihmistä juuri heidän toivomallaan tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siten, että ymmärsin miten turhaa sontaa se on ja kuinka kuka tahansa voisi olla terapeutti. Senkun kuuntelet, hymistelet ja takerrut epäoleellisuuksiin. Konkreettista apua sen verran, että lopetin koko pskan ja rupesin polttamaan säännöllisesti pilveä. Auttaa huomattavasti paremmin.

Sienet auttavat vielä paremmin. Yksi neljän tunnin trippi auttoi mua enemmän kuin neljän vuoden terapia.

Kiinnostaisi tietää lisää. Millä tavalla se auttoi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrinen sairaanhoitaja tai lääkäri vaan kuuntelevat, ja kirjaavat ylös mitä sanon.

 

Kukaan ei reagoi mitenkään, tai sano mitään.

 

Ei mitään hyötyä.

Mitä terapiaa tämä on? 

Psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi, kun kyseenalaistin hommaa, että onhan tämä yhdenlaista terapiaa.

Varmaan onkin yhdenlaista. Psykoterapiasta kuitenkin todennäköisesti kaukana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrinen sairaanhoitaja tai lääkäri vaan kuuntelevat, ja kirjaavat ylös mitä sanon.

 

Kukaan ei reagoi mitenkään, tai sano mitään.

 

Ei mitään hyötyä.

Mitä terapiaa tämä on? 

Psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi, kun kyseenalaistin hommaa, että onhan tämä yhdenlaista terapiaa.

Varmaan onkin yhdenlaista. Psykoterapiasta kuitenkin todennäköisesti kaukana. 

Ei se ole kyllä minkäänlaista terapiaa.