Miten terapia on auttanut sua?

Antoi varmistuksen siitä, että maailma on pska paikka eikä täällä apua saa vaikka miten huutaa ja anelee ja päädyin yrittämään its aria. 

Auttanut alkuun persoonani eri osien integroimisessa. En mene lapsitilaan enää yhtä usein kuin aiemmin.

Teen vaativaa asiantuntijatyötä, jossa olen paljon esillä. Pidän integroitumista tärkeänä, sillä persoonallisuuden  osien sattumanvaraisen vaihtelu on varsin kuormittavaa (tai sen peittäminen).

Terapiaa takana nyt reilu puoli vuotta, josta puolet omakustanteisesti ja jatko Kelan osittain kustantamana.

Ei mitenkään. Tekoälykin on parempi juttukaveri.

Olen terapiassa oppinut ymmärtämään paremmin omaa psykiatrista sairauttani ja tekijöitä, jotka vaikuttavat oireiden pahemiseen. En tule tästä koskaan parantumaan, mutta terapia auttaa tulemaan toimeen sen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään. Tekoälykin on parempi juttukaveri.

No tätä samaa just oon miettinyt... oon maksanu tuhottomasti ja saman tuloksen saisin tekoälylle avautumalla. Ajattelin aina, että terapia on mun viimeinen toivo ymmärtää itseäni ja oppia olemaan, mutta eipä sittenkään. 

Vierailija kirjoitti:

Auttanut alkuun persoonani eri osien integroimisessa. En mene lapsitilaan enää yhtä usein kuin aiemmin.

Teen vaativaa asiantuntijatyötä, jossa olen paljon esillä. Pidän integroitumista tärkeänä, sillä persoonallisuuden  osien sattumanvaraisen vaihtelu on varsin kuormittavaa (tai sen peittäminen).

Terapiaa takana nyt reilu puoli vuotta, josta puolet omakustanteisesti ja jatko Kelan osittain kustantamana.

Tämä kuulostaa jotenkin samaistuttavalta, vaikka en ole asiaa aiemmin osannut sanoittaa. Kertoisitko miten tuo integroituminen tapahtuu...? Kiva kuulla, että sulla on ollut hyvä kokemus.

AP

Minulla on auttanut siten, että olen saanut terapeutilta paljon tietoa siitä mikä minua vaivaa (minulle on selvästi sopiva jokseenkin analyyttinen lähestyminen) ja sitten ihan konkreettisia toimintaohjeita vaikeisiin tilanteisiin. Lisäksi olen oppinut jonkin verran olemaan myötätuntoinen itseäni kohtaan. Nykyään pystyn aina silloin tällöin ajattelemaan, että kaikki vaikeuteni eivät ole johtuneet siitä, että olen niin huono ihminen vaan siitä, että minulla on mielenterveysongelmia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttanut alkuun persoonani eri osien integroimisessa. En mene lapsitilaan enää yhtä usein kuin aiemmin.

Teen vaativaa asiantuntijatyötä, jossa olen paljon esillä. Pidän integroitumista tärkeänä, sillä persoonallisuuden  osien sattumanvaraisen vaihtelu on varsin kuormittavaa (tai sen peittäminen).

Terapiaa takana nyt reilu puoli vuotta, josta puolet omakustanteisesti ja jatko Kelan osittain kustantamana.

Tämä kuulostaa jotenkin samaistuttavalta, vaikka en ole asiaa aiemmin osannut sanoittaa. Kertoisitko miten tuo integroituminen tapahtuu...? Kiva kuulla, että sulla on ollut hyvä kokemus.

AP

Eri, mutta mulla oli tätä samaa ongelmaa. Eli että välillä vallan kaappasi "lapsi", jolloin koin yhtäkkiä itseni avuttomaksi, yksinäiseksi, surulliseksi, kyvyttömäksi työhöni. Sitten välillä taas vallan vei juhlimishaluinen "party animal", sellainen pelkkää nopeaa nautintoa hakeva puoli jota tulevaisuus ei kiinnosta. Sen vallassa sitten ylensyöntiä ja juontia ja perusasioiden laiminlyömistä. Oman sävynsä soppaan toi erittäin ankara sisäinen kriitikko, joka säksätti pääni sisällä taustalla, jatkuva jäkätys ja häpeällä "kasvattaminen". 

Mä kävin IFS eli Internal Family System terapiassa, jossa ideana on juuri noiden osien kanssa työskentely. Ensin ne tunnistettiin, sitten niiden välillä alettiin rakentaa dialogia. Ja löydettiin sieltä taustalta se todellinen minä, joka pystyy havainnoimaan osia ja toimimaan ikään kuin puheenjohtajana osien neuvostolle. Sanomaan esim. lapselle, jos se hätääntyy, että ei hätää, minä olen aikuinen ja olen täällä paikalla, sun ei tarvi hoitaa tätä asiaa. Tai party animalille, että kyllä, sä saat hauskuutta ja juhlaa myöhemmin, mutta nyt on hoidettava ensin nämä aikuisten asiat kuten työ. Mulla oli ennen tosiaan se Self eli syvempi itse kokonaan hukassa, elin vaan niin että vuorotellen eri puolet itseä piti valtaa, ja elämä meni sitten ääripäästä toiseen. Terapia auttoi löytämään tuon Self tason ja saamaan osat hallintaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttanut alkuun persoonani eri osien integroimisessa. En mene lapsitilaan enää yhtä usein kuin aiemmin.

Teen vaativaa asiantuntijatyötä, jossa olen paljon esillä. Pidän integroitumista tärkeänä, sillä persoonallisuuden  osien sattumanvaraisen vaihtelu on varsin kuormittavaa (tai sen peittäminen).

Terapiaa takana nyt reilu puoli vuotta, josta puolet omakustanteisesti ja jatko Kelan osittain kustantamana.

Tämä kuulostaa jotenkin samaistuttavalta, vaikka en ole asiaa aiemmin osannut sanoittaa. Kertoisitko miten tuo integroituminen tapahtuu...? Kiva kuulla, että sulla on ollut hyvä kokemus.

AP

Eri, mutta mulla oli tätä samaa ongelmaa. Eli että välillä vallan kaappasi "lapsi", jolloin koin yhtäkkiä itseni avuttomaksi, yksinäiseksi, surulliseksi, kyvyttömäksi työhöni. Sitten välillä taas vallan vei juhlimishaluinen "party animal", sellainen pelkkää nopeaa nautintoa hakeva puoli jota tulevaisuus ei kiinnosta. Sen vallassa sitten ylensyöntiä ja juontia ja perusasioiden laiminlyömistä. Oman sävynsä soppaan toi erittäin ankara sisäinen kriitikko, joka säksätti pääni sisällä taustalla, jatkuva jäkätys ja häpeällä "kasvattaminen". 

 

Mä kävin IFS eli Internal Family System terapiassa, jossa ideana on juuri noiden osien kanssa työskentely. Ensin ne tunnistettiin, sitten niiden välillä alettiin rakentaa dialogia. Ja löydettiin sieltä taustalta se todellinen minä, joka pystyy havainnoimaan osia ja toimimaan ikään kuin puheenjohtajana osien neuvostolle. Sanomaan esim. lapselle, jos se hätääntyy, että ei hätää, minä olen aikuinen ja olen täällä paikalla, sun ei tarvi hoitaa tätä asiaa. Tai party animalille, että kyllä, sä saat hauskuutta ja juhlaa myöhemmin, mutta nyt on hoidettava ensin nämä aikuisten asiat kuten työ. Mulla oli ennen tosiaan se Self eli syvempi itse kokonaan hukassa, elin vaan niin että vuorotellen eri puolet itseä piti valtaa, ja elämä meni sitten ääripäästä toiseen. Terapia auttoi löytämään tuon Self tason ja saamaan osat hallintaan.

Hienoa, että sait apuja ja välineitä osiesi hallintaan :) kuulostaa hyvältä kokemukselta. Tämä on kai sitä itsensä vanhempana toimimista, mikä itsellä on myös usein hukassa. Joko elän kuin pellossa välittämättä seurauksista ja tulevaisuudesta (kuten lapsena) tai odotan itseltä sellaista kuria ja täydellisyyttä, jota en voi saavuttaa. Mulle on sanottu, että mun perus identiteetti on "heikko" eli varmaan just se oma self-taso hukassa. On vaan tuskaista olla hirveän tietoinen ongelmistaan ja niiden juurisyistä, mutta terapiassa tähän en ole saanut apua. Kerron vain itsestäni, tunteistani ja taustastani, terapeutti hymistelee mukana, sessio loppuu ja jään näiden asioiden kanssa yksin.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttanut alkuun persoonani eri osien integroimisessa. En mene lapsitilaan enää yhtä usein kuin aiemmin.

Teen vaativaa asiantuntijatyötä, jossa olen paljon esillä. Pidän integroitumista tärkeänä, sillä persoonallisuuden  osien sattumanvaraisen vaihtelu on varsin kuormittavaa (tai sen peittäminen).

Terapiaa takana nyt reilu puoli vuotta, josta puolet omakustanteisesti ja jatko Kelan osittain kustantamana.

Tämä kuulostaa jotenkin samaistuttavalta, vaikka en ole asiaa aiemmin osannut sanoittaa. Kertoisitko miten tuo integroituminen tapahtuu...? Kiva kuulla, että sulla on ollut hyvä kokemus.

AP

En oikeastaan osaa selittää, miten integroituminen on tapahtunut ja tapahtuu... Ainakin siten, että eri osat keskustelevat nyt paremmin keskenään. Minulla osia noin viisi. Jotkin niistä kommunikoivat keskenään paremmin kuin jotkut toiset.

Keholliset harjoitukset ovat auttaneet. Lapsuuden tapahtumien (väkivalta, kaltoinkohtelu, kuoleman vaara lapsuudenperheessä, myöhemmin koulukiusaamista 9 vuotta) systemaattinen läpikäyminen terapiassa on auttanut. Aikuisuudessa, ikävuosina 18-44v manipuloinnin, kontrolloinnin ja henkisen väkivallan laajuuden käsittäminen ja kaltoinkohtelijoista irtautuminen (itsenäisesti, ennen terapian aloittamista) on auttanut.

Mutta olen vasta alussa. Etenemistä kuitenkin tapahtuu koko ajan.

Burnoutin jälkeen kävin vuoden psykoanalyytikolla. Halusin ymmärtää juurisyyt miksi näin pääsi tapahtumaan, miksen välittänyt varoitusmerkeistä ja päästin itseni siihen pisteeseen. Paljon tulee lapsuudesta, opituista tavoista ja malleista, omasta persoonasta. Oli aika myllytystä. On vaikeaa olla itselleen rehellinen, pukea ikäviä asioita sanoiksi ja myöntää, etten rakasta itseäni tarpeeksi, enkä siksi usko kelpaavani muillekaan, annan luvan ylittää rajojani terveytenikin uhalla. Terapian tuloksena annoin itselleni anteeksi ja opin paljon, kuinka kaikki nivoutuu kaikkeen, miksi olen valinnut sellaisen puolison kuin minulla on, miksi ihanteeni ovat mitä ovat... ja toivottavasti tulevaisuudessa tunnistan uupumisen merkit ajoissa.

Siis se että selvisi aivovamma ja pitkäaikainen psykoosi. 

Toisaalta jatkohoitoa on tosi vaikea saada itsenäisesti ja huoltajiakaan ei ole, niin olen aina vähän heitteillä. Sellainen sairaseläke olisi se juttu eikä että kykenisin hakemaan lääkärin aikaa ja pyytämään joka vuosi b-lausuntoja ja sun muuta paperihommaa, kun ei onnistu enää aivovammaisena nämä asiat-

Minä en ole saanut mitään apua. Ehkä se johtuu siitä että käyntieni syy on ennemminkin läheisen hankalassa ja raskaassa käyttäytymisessä kuin omassani. Enkä tiedä sitten onko kyse ennemmin terapialajista vai terapeutin taidosta ja persoonallisuudesta, olisin toivonut analyyttisempaa otetta ja terävämpiä huomioita omasta käytöksestäni, sen sijaan vastaanotto on ollut "juu ja jaa ja kuulostaa raskaalta olis hyvä jos pystyisit nukkumaan"

Opin tunnistamaan tunteita, ahdistuksen hallintakeinoja ja mielen joustavuutta. Nämä taidot tekevät elämästä rennompaa.

Kaikki keskusteluapu ei ole terapiaa. Kaikki terapia ei ole psykoterapiaa. Psykoterapiassa on lisäksi monenlaisia suuntauksia. Ja paykoterapeutteja. 

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole saanut mitään apua. Ehkä se johtuu siitä että käyntieni syy on ennemminkin läheisen hankalassa ja raskaassa käyttäytymisessä kuin omassani. Enkä tiedä sitten onko kyse ennemmin terapialajista vai terapeutin taidosta ja persoonallisuudesta, olisin toivonut analyyttisempaa otetta ja terävämpiä huomioita omasta käytöksestäni, sen sijaan vastaanotto on ollut "juu ja jaa ja kuulostaa raskaalta olis hyvä jos pystyisit nukkumaan"

Jep, pitkälti sama kokemus. Ehkä tämmönen suuntaus toimii joillekin, jonka on vaikea edes avata suutaan asioistaan, mutta mua on alkanut ärsyttää se "juu jaa joo" myötäily. Tietenkään ei voi sormia napsauttamalla korjata mua eikä näe mun pään sisään että mitä tarvitsen, mutta en oikeasti ymmärrä miten näiden meidän juttutuokioiden pitäisi auttaa mua auttamaan itseäni. Ei mitään suunnitelmaa, ei haasta mun ajatuksia, sama kuvio pyörii vaan eli tunnistetaan että asia x on mulle ongelma, voi voi. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikki keskusteluapu ei ole terapiaa. Kaikki terapia ei ole psykoterapiaa. Psykoterapiassa on lisäksi monenlaisia suuntauksia. Ja paykoterapeutteja. 

Olen psykoterapiassa. Vuosien kokemus lääkärien, hoitajien ja psykologien kanssa keskustelusta. Kysyin terapeutilta työskentelytavastaan ja miten se toimii, mutta en kyllä vieläkään näe sitä keskusteluissa. Se on kuulemma prosessi.

AP

4 kuukautta ei ole kovin paljon vielä, mutta toisaalta usein juuri alku tuntuu lupaavalta, vaikka työskentely arkipäiväistyisikin myöhemmin. Onhan sinulle selvää, mikä terapeuttisi koulutus, kokemus ja soveltuvuus juuri sinun ongelmiesi kaltaisiin asioihin on? Ellei, niin olisi tärkeää selvittää ja ottaa puheeksi hänen kanssaan.

Entisenä 'kympin tyttönä', joka mieluummin kuolee kuin kertoo ongelmista lähipiirille tai ystäville, koska kuvittelee sen vievän heidän aikaansa, terapeutille on ollut helpompi avautua koska sille maksetaan siitä. Ja toki heillä on myös koulutus ja ovat tavanneet paljon kaltaisiani. Ja myös ulkopuolinen näkökulma, jossa ei ole tunnesiteitä.

Vierailija kirjoitti:

4 kuukautta ei ole kovin paljon vielä, mutta toisaalta usein juuri alku tuntuu lupaavalta, vaikka työskentely arkipäiväistyisikin myöhemmin. Onhan sinulle selvää, mikä terapeuttisi koulutus, kokemus ja soveltuvuus juuri sinun ongelmiesi kaltaisiin asioihin on? Ellei, niin olisi tärkeää selvittää ja ottaa puheeksi hänen kanssaan.

Kiitos vastauksesta! Olen nyt jonkin aikaa vakuutellut itselleni, että terapeutilla vie aikaa tutustua muhun ja saada joku yleiskuva ja ehkä oon vaan liian kärsimätön, pitäisi muka parantua nyt heti äkkiä... mutta usko on koetuksella.

Tutustumiskäynnillä juteltiin näistä asioista ja pitäisi olla yhteensopiva teemojen perusteella. Nettisivuillaan kaikki kuulostaa hienolta ja kiinnostavalta, mutta itse sessioiden aikana ei tapahdu mitään näistä sivuilla mainituista asioista. Viimeksi alkoi ahdistaa, kun selitin jotain asiaa eikä terapeutilla tuntunut olevan mitään sanottavaa. Pitkä hiljaisuus, saatan jatkaa tarinaa kun menee niin pitkä aika. Jos pysyn hiljaa, hän hakee sanoja pitkään mietiskellen, pystyn ennakoimaan mitä sanaa hakee odottaessani.