Äitini on ollut koko muistini ajan vakavasti masentunut. Mitä mahdan tuntea hänen kuollessaan?

Vierailija kirjoitti:

Mietin myös, että suhde äitiini on ollut todella elämääni dominoiva asia. Tuleeko erittäin  tyhjä aukko, kun hän kuolee. Olen aina tunnollisesti pitänyt paljon yhteyttä. Mutta en ole osannut olla rakastavan tyttären roolissa. Hän olisi janonnut sitä pohjattomasti ja ilmeisesti koen, että hukkuisin siihen kaivoon. 

Ap

Riippuu parista asiasta. Tärkeintä on se miten päätät suhtautua siihen. Se tyhjä aukko saattaa tuntua kauhealta, tai se saattaa olla parasta mitä sinulle on tapahtunut pitkään aikaan. 

Toistakin voit miettiä jo ennalta. Ehkä olennaisin kysymys, jonka voit itsellesi esittää, on: Pelkäänkö vapautta? Jos edellinen kysymys ei avaudu sinulle, niin kysy: Mitä tarvetta/tarpeita tämä äitini passaaminen ja miellyttäminen minussa täyttää? Sen jälkeen kysy: Miksi minulla on sellainen tarve? Voisinko luopua siitä tai täyttää sen tarpeen itse jollakin sellaisella asialla, joka parantaa elämääni eikä pahenna sitä? Sen jälkeen mieti sitä vapautta uudestaan.

Sama

Onkohan tuo edes pelkkää masennusta? Vaikuttaa jotenkin tosi epävakaalta. Oma äitini oli kymmeniä vuosia enemmän tai vähemmän masentunut, mutta ei se tuollainen ollut. Tosin maaennus hänellä oli luultavasti seurausta muista asioista, niin vaikea sanoa mikä on normaalia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinun tarvitse pakottaa itseäsi halaamaan äitiäsi. Minä tunsin samoin.  Älä tunne siitä syyllisyyttä. Mieti yhteydenpidon muotoja: olisiko hyvä jos tapaisitte harvemmin? Voisiko joku muu olla läsnä kun tapaatte? Tämä toimi omalla kohdallani. Elä rohkeasti omaa elämääsi. Et ole äitisi lääkäri. 

Miksi ihmeessä en pysty (vapaaehtoisesti) halaamaan äitiäni. (Halatessa äiti nauttii niin överisiti, että koen tulevani imetyksi jonnekin. Hän haluaisi valtavasti hellyyttä ja tukea. Enemmän ja enemmän. Toisaalta hän on aina halunnut määräillä mua liikaa.)

 

Olen äitini seurassa nykyään todella paljon, koska hän tarvitsee jo oikeasti apua asioiden hoidossa, kun muisti on alkanut reistailla. (Aiemmin, kun vielä isänikin eli, häneltä tuli hätääntyneitä viestejä, että jompikumpi voi huonosti, mutta en jaksa puhua enempää. Kun yritin kysellä tarkemmin tilannetta, niin luuri korvaan. Minä sitten sinne katsomaan tilannetta kaukaakin ja kaikki oli kunnossa. Halusiko hän vain kokea, että välitän.)

 

Ap

Sun täytyy laittaa rajat. Et lennä sinne heti, kun käsky käy. Äitisi on oppinut manipuloimaan sinua ja vaikka se saattaa olla äidiltäsi tiedostamatonta eikä mitenkään pahantahtoista, niin se on silti rajatonta. Ihan sama mikä se syy tai tarve äidilläsi siellä taustalla on. Et ole enää määräiltävä lapsi. 

 

Määritä, mikä on sopiva määrä olla tekemisissä. Kuinka usein puhut hänen kanssaan puhelimessa tai viestittelet, ja kuinka usein käyt. Otetaan esimerkiksi käynnit 2x kuussa, toinen käynti max. tunti, toinen max. 2 tuntia. Lisäksi max. 30 min puhelut niinä viikkoina, kun et käy. Lisäksi saatat vastata viesteihin iltaisin klo 18-19 välillä. Joka viikko vähintään yksi päivä, kun et ole missään tekemisissä, mieluiten kaksi. Tämä siis esimerkki. Mieti oman elämäsi, työsi, perheesi, jaksamisesi, haluamisesi ja aikataulujesi mukaan. 

 

Sitten laitat nuo ajat kalenteriin, laitat puhelimen äänettömälle tai jos se ei ole mahdollista, niin ainakin viestisovellukset äänettömälle ja yötila käyttöön. Äidillesi tästä ei tarvitse kertoa. Jos hänellä on ongelma, katsot kalenterista seuraavan tapaamisajan ja vastaat viestiin, että tulen selvittämään sen torstaina klo 16, sitä ennen en millään ehdi. Älä selittele yhtään tarkemmin. Syyt ovat aina korkeintaan en ehdi, on kiirettä, on menoja jne. 

 

Opettele tunnistamaan milloin on ihan oikea hätä (yleensä ei koskaan). Kun tarpeeksi paljon tulee vääriä hälytyksiä, niin pitää vain kovettaa itsensä ja jättää vastaamatta puhelimeen. Jonain päivänä se hätä voi ollakin oikea, mutta pitää jo etukäteen päättää, että en aio tuntea syyllisyyttä siitä, koska en voi elää niin, että hyppään ehkä vielä 10 vuotta joka risauksen perässä aivan turhaan, palan loppuun ja oma elämä jää elämättä, ja stressin vuoksi saatan kuolla jo ennen äitiäni. 

 

Yksi hyvä periaatepäätös ihan kaikkien hyppyyttäjien kanssa on, että älä vastaa puhelimeen ikinä. Soita takaisin aikaisintaan parin tunnin kuluttua, tai älä soita ollenkaan. Hyppyytyksen "elintärkeä" syy on siinä välissä haihtunut. Sama viestien kanssa. Älä lue niitä heti. Lopeta reagoiminen. Ymmärrä, että se välittömän reagoimisen tarve johtuu siitä, että hermostosi on opetettu siihen. Vastusta sitä, vaikka se on aluksi vaikeaa. Hengitä se tarve pois. Normaaleille ihmisille voit edelleen vastata heti, koska on tympeää odottaa ja odotuttaa turhaan, mutta näiden rajattomien kohdalla se on sitä rajanvetoa. 

 

Toisen luennon voisin pitää munankuorilla kävelystä, mutta se on periaatteessa sama asia, mutta ilmenee monimutkaisemmin ja on vähän vaikeampi työstettävä. Laita nyt nämä rajat ensin. 

 

Milloin on aika laittaa itsesi etusijalle? Paras aika meni jo. Toiseksi paras aika on nyt. Onnistut kyllä. Been there done that.

Tuo on järkevää puhetta, mutta tuo olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. 

Nyt äitini on jo huonossa kunnossa ja on alkava muistisairaus kaiken päälle. Saa paniikkeja ja soittelee turhia puheluja hätänumeroon, pankkiin, lakimiehelle jne, kun ei enää täysin ymmärrä tai muista asioita. Joudun pitämään nyt hänen puhelintaan hallussani, jotta sekaannuksilta vältytään. 

Hän tarvitsee nyt oikeasti apua, kun aiemmin tarvitsi lähinnä rakastamista ja kannattelua. Eli nyt autan häntä kyllä. Varsinkin, kun ei isäni ole enää hänen tukenaan. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tuo edes pelkkää masennusta? Vaikuttaa jotenkin tosi epävakaalta. Oma äitini oli kymmeniä vuosia enemmän tai vähemmän masentunut, mutta ei se tuollainen ollut. Tosin maaennus hänellä oli luultavasti seurausta muista asioista, niin vaikea sanoa mikä on normaalia. 

Olet luultavasti oikeassa. Tuossa täytyy olla jotain epävakautta mukana. Diagnoosi hänelle on annettu kauan sitten ja siinä on vain, että vakava masennus. 

Hänellä on siihen lääkitys ja hoitokontakti. On ollut jo kauan. 

Luulen, että nyt on yhteisvaikutus: aivovamma masennus ja alkava dementia. 

Ap

ei kukaan voi sitä ennakolta tietää, mutta saatat tuntea jopa helpotusta ja mahdollisesti kyseisen tunteen tunnistamisen jälkeen iskee syyllisyys siitä, että onko ok tuntea helpotusta siitä, että itselle vaikea suhde on päättynyt.

Kannattaa ennenkaikkea muistaa hyväksyä kaikki tunteet mitä tulee. Ne ovat vain tunteita ja kertovat kaikesta siitä, mitä olet kokenut, muta et ole voinut syystä tai toisesta käsitellä. Se on ihan okei. 

Yleensä kaikissa kuolemantapauksissa, tai niistä selviämissä tärkeää on myös se, että jatkaa omaa arkeaan. Ei pidä pelätä surua, tai sitä, että joku vieraampi voi nähdä surun ja sen eri ilmenemsmuodot. Arjen jatkaminen takaa sen, että lähtee pois kotoa ja tekee asioita: saa näin vähän kuin pakolla huilia siitä suremisesta. Se auttaa monia. 

Jokin aloituksessa nyt haiskahtaa. Ensinäkään liukasrumisesta harvoin saa aivovammaa. Useimmiten aivovamman saa vaikkapa autokolarissa jolloin on myös pieni hetki täysin tajuttomuutta. Oliko äidilläsi tätä? Kai asia on tutkittu eikä vain omaa spekulaatiotasi. 

Vierailija kirjoitti:

Jokin aloituksessa nyt haiskahtaa. Ensinäkään liukasrumisesta harvoin saa aivovammaa. Useimmiten aivovamman saa vaikkapa autokolarissa jolloin on myös pieni hetki täysin tajuttomuutta. Oliko äidilläsi tätä? Kai asia on tutkittu eikä vain omaa spekulaatiotasi. 

Äidilläni on todettu pään kuvauksissa aivovamma. Hänellä on tuon vamman jälkeen ollut vielä 2 pientä aivoinfarktia, joiden takia on otettu uusia kuvia. Myös näissä uusissa magneettikuvissa on tuo aiempi aivovamma nähtävillä. 

Kyllä, hän oli tajuton hetken aikaa vamman jälkeen. (Isäni oli paikalla ja havaitsi tuon.)

Ap

Vierailija kirjoitti:

ei kukaan voi sitä ennakolta tietää, mutta saatat tuntea jopa helpotusta ja mahdollisesti kyseisen tunteen tunnistamisen jälkeen iskee syyllisyys siitä, että onko ok tuntea helpotusta siitä, että itselle vaikea suhde on päättynyt.

 

Kannattaa ennenkaikkea muistaa hyväksyä kaikki tunteet mitä tulee. Ne ovat vain tunteita ja kertovat kaikesta siitä, mitä olet kokenut, muta et ole voinut syystä tai toisesta käsitellä. Se on ihan okei. 

 

Yleensä kaikissa kuolemantapauksissa, tai niistä selviämissä tärkeää on myös se, että jatkaa omaa arkeaan. Ei pidä pelätä surua, tai sitä, että joku vieraampi voi nähdä surun ja sen eri ilmenemsmuodot. Arjen jatkaminen takaa sen, että lähtee pois kotoa ja tekee asioita: saa näin vähän kuin pakolla huilia siitä suremisesta. Se auttaa monia. 

Joo, tuota tosiaan mietin, että tunnenko helpotusta ja sitten syyllisyyttä siitä. 

Vierailija kirjoitti:

Jokin aloituksessa nyt haiskahtaa. Ensinäkään liukasrumisesta harvoin saa aivovammaa. Useimmiten aivovamman saa vaikkapa autokolarissa jolloin on myös pieni hetki täysin tajuttomuutta. Oliko äidilläsi tätä? Kai asia on tutkittu eikä vain omaa spekulaatiotasi. 

Liukastumisesta voi saada hyvinkin helposti aivovamman, jos pää kolahtaa maahan (tai mihin nyt voikaan kolahtaa) liukastuessa. Lievin aivovamma lienee aivotärähdys ja ne ovat varsin yleisiä (maallikko olen, joten siksi "lienee")

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ei kukaan voi sitä ennakolta tietää, mutta saatat tuntea jopa helpotusta ja mahdollisesti kyseisen tunteen tunnistamisen jälkeen iskee syyllisyys siitä, että onko ok tuntea helpotusta siitä, että itselle vaikea suhde on päättynyt.

 

Kannattaa ennenkaikkea muistaa hyväksyä kaikki tunteet mitä tulee. Ne ovat vain tunteita ja kertovat kaikesta siitä, mitä olet kokenut, muta et ole voinut syystä tai toisesta käsitellä. Se on ihan okei. 

 

Yleensä kaikissa kuolemantapauksissa, tai niistä selviämissä tärkeää on myös se, että jatkaa omaa arkeaan. Ei pidä pelätä surua, tai sitä, että joku vieraampi voi nähdä surun ja sen eri ilmenemsmuodot. Arjen jatkaminen takaa sen, että lähtee pois kotoa ja tekee asioita: saa näin vähän kuin pakolla huilia siitä suremisesta. Se auttaa monia. 

Joo, tuota tosiaan mietin, että tunnenko helpotusta ja sitten syyllisyyttä siitä. 

Tuo tunnepari läheisen kuollessa on hyvin yleinen, etenkin, jos suhde on ollut jollain lailla hankala. Sitä siis ei tarvitse säikähtää. Et ole huono lapsi etkä tunteeton tapaus, jos huomaat kokevasi helpotusta. 

 Jos taloudellinen tilanteesi sallii, niin ehkä kannattaisi mennä jo etukäteen (jos taloudellinen tilanteesi sallii)  juttelemaan psyologin tai terapeutin kanssa aiheesta ja vaikka käymään siellä läpi suhdetta. Voi auttaa sitten, kun vanhempasi menetät, että olet jo työstänyt vähän asioita etkä sitten ole täysn tyhjän päällä. (en ole lukenut koko ketjua, joten mahdolist, että tuosta on jo täällä mainittu) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ei kukaan voi sitä ennakolta tietää, mutta saatat tuntea jopa helpotusta ja mahdollisesti kyseisen tunteen tunnistamisen jälkeen iskee syyllisyys siitä, että onko ok tuntea helpotusta siitä, että itselle vaikea suhde on päättynyt.

 

Kannattaa ennenkaikkea muistaa hyväksyä kaikki tunteet mitä tulee. Ne ovat vain tunteita ja kertovat kaikesta siitä, mitä olet kokenut, muta et ole voinut syystä tai toisesta käsitellä. Se on ihan okei. 

 

Yleensä kaikissa kuolemantapauksissa, tai niistä selviämissä tärkeää on myös se, että jatkaa omaa arkeaan. Ei pidä pelätä surua, tai sitä, että joku vieraampi voi nähdä surun ja sen eri ilmenemsmuodot. Arjen jatkaminen takaa sen, että lähtee pois kotoa ja tekee asioita: saa näin vähän kuin pakolla huilia siitä suremisesta. Se auttaa monia. 

Joo, tuota tosiaan mietin, että tunnenko helpotusta ja sitten syyllisyyttä siitä. 

Tuo tunnepari läheisen kuollessa on hyvin yleinen, etenkin, jos suhde on ollut jollain lailla hankala. Sitä siis ei tarvitse säikähtää. Et ole huono lapsi etkä tunteeton tapaus, jos huomaat kokevasi helpotusta. 

 

 Jos taloudellinen tilanteesi sallii, niin ehkä kannattaisi mennä jo etukäteen (jos taloudellinen tilanteesi sallii)  juttelemaan psyologin tai terapeutin kanssa aiheesta ja vaikka käymään siellä läpi suhdetta. Voi auttaa sitten, kun vanhempasi menetät, että olet jo työstänyt vähän asioita etkä sitten ole täysn tyhjän päällä. (en ole lukenut koko ketjua, joten mahdolist, että tuosta on jo täällä mainittu) 

Kävin jo vuosia sitten puhumassa äitisuhteestani terapeutille. Se ei oikein auttanut, kun hän lähinnä kuunteli. Siinä olisi kai itse pitänyt saada ahaa-elämyksiä. 

Ap

Tuntuu siltä, että saan tästä ketjusta enemmän irti kuin sain terapiasta. 

Ap

Vaikea sitä on etukäteen tietää, mutta helpotuksen tunne on ihan ok.

Isäpuoli oli just sellainen krooninen masennus, masennuksen lisäksi oli varmaan jotain, myös luonteeltaan itsekäs, arvaamaton ja ilkeä. Ei oikeastaan mitenkään osallistunut perhe-elämään, sai kauheita raivareita mitättömistä asioista, käyttäytyi itsekkäästi ja arvaamattomasti ja uhkaili itsemurhalla lastenkin kuullen. Oli myös lääkeriippuvainen lääkkeiden väärinkäyttäjä. Kuoli sydäriin kun oltiin veljen kanssa lapsia ja hyvä niin, kotona oli taas normaalia ja turvallista olla. Epäilemättä tilanne olisi ollut ihan toinen jos tätä olisi jatkunut koko ajan. Veli taitaa pitää minun isääni enemmän isänään kuin omaansa, ei heillä ollut sellaista lapsen ja vanhemman välistä suhdetta biologisen isänsä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokin aloituksessa nyt haiskahtaa. Ensinäkään liukasrumisesta harvoin saa aivovammaa. Useimmiten aivovamman saa vaikkapa autokolarissa jolloin on myös pieni hetki täysin tajuttomuutta. Oliko äidilläsi tätä? Kai asia on tutkittu eikä vain omaa spekulaatiotasi. 

Äidilläni on todettu pään kuvauksissa aivovamma. Hänellä on tuon vamman jälkeen ollut vielä 2 pientä aivoinfarktia, joiden takia on otettu uusia kuvia. Myös näissä uusissa magneettikuvissa on tuo aiempi aivovamma nähtävillä. 

Kyllä, hän oli tajuton hetken aikaa vamman jälkeen. (Isäni oli paikalla ja havaitsi tuon.)

Ap

Minulta ei näitä haiskahdus-spekulaatioita,

omani oli siellä aiemmin ketjussa.

Isän poismeno on edessäni, toivottavasti 

old man säilyy äärimmäisen terävänä ja

vikkeläjalkaisena vielä 15 vuotta. En haluaisi isästä vielä luopua vuosiin.

Omia lapsia ei ole, joten eipä ole tyttärelle eikä pojalle minusta riesaa mummoiässä minuuttiakaan. Olemme sopineet veljeni

kanssa, että pidämme todella hyvän

huolen toisistamme sitten seniori-iässä -

ja jo nyt, keski-iässä.. vaikka kuinka astuisin

vielä vakavaan suhteeseen - veljeni kanssa 

tehty sopimus pitää. x

Kun masentunut läheinen kuolee, joku voi ajatella että nyt se pääsi sinne (pois, Jumalan luo, jne)

Toivottavasti itselläni vielä edessä pitkä, onnellinen elämä plus ysikymppiseksi.

Kosijoitakin riittää, ei tuossa siis ole mamacitalla kuin valita mieluisin ihminen joukosta. 🥰

Ulkomaille muutto stimuloiviin, inspiroiviin

sydän-Euroopan energioihin.. Erittäin 

lupaavalta näyttää. Kiitos yläkertaan

ja lojaaleille läheisilleni. x

Ajattelen että voisi ehkä auttaa se että tiedät että äiti oli sairas. Käytös oli arvaamatonta mutta oli sekä fyysinen että psyykkinen sairaus. Kirjoituksen mukaan pyysi anteeksi huonoa käytöstään. Plussaa myös se että ei juonut. Aivovamma voi vaikuttaa ihmisen käytökseen, muistisairaus myös, minkä kerroit toisessa kommentissa. Äitisi on varmasti ollut ja on edelleen työläs ihminen. Onneksi sinulla on ollut toinen vanhempi tukenasi. 

Huomenna sitten uusi tarina.

Keep up the good work, Ap. 🖐

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tuo edes pelkkää masennusta? Vaikuttaa jotenkin tosi epävakaalta. Oma äitini oli kymmeniä vuosia enemmän tai vähemmän masentunut, mutta ei se tuollainen ollut. Tosin maaennus hänellä oli luultavasti seurausta muista asioista, niin vaikea sanoa mikä on normaalia. 

Olet luultavasti oikeassa. Tuossa täytyy olla jotain epävakautta mukana. Diagnoosi hänelle on annettu kauan sitten ja siinä on vain, että vakava masennus. 

Hänellä on siihen lääkitys ja hoitokontakti. On ollut jo kauan. 

Luulen, että nyt on yhteisvaikutus: aivovamma masennus ja alkava dementia. 

Ap

Tarkista lääkkeiden tuoteselosteet ja haittavaikutukset. Ne voi myös pistää pään sekaisin. Pyydä uudelta lääkäriltä lääkityksen tarkistusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinun tarvitse pakottaa itseäsi halaamaan äitiäsi. Minä tunsin samoin.  Älä tunne siitä syyllisyyttä. Mieti yhteydenpidon muotoja: olisiko hyvä jos tapaisitte harvemmin? Voisiko joku muu olla läsnä kun tapaatte? Tämä toimi omalla kohdallani. Elä rohkeasti omaa elämääsi. Et ole äitisi lääkäri. 

Miksi ihmeessä en pysty (vapaaehtoisesti) halaamaan äitiäni. (Halatessa äiti nauttii niin överisiti, että koen tulevani imetyksi jonnekin. Hän haluaisi valtavasti hellyyttä ja tukea. Enemmän ja enemmän. Toisaalta hän on aina halunnut määräillä mua liikaa.)

 

Olen äitini seurassa nykyään todella paljon, koska hän tarvitsee jo oikeasti apua asioiden hoidossa, kun muisti on alkanut reistailla. (Aiemmin, kun vielä isänikin eli, häneltä tuli hätääntyneitä viestejä, että jompikumpi voi huonosti, mutta en jaksa puhua enempää. Kun yritin kysellä tarkemmin tilannetta, niin luuri korvaan. Minä sitten sinne katsomaan tilannetta kaukaakin ja kaikki oli kunnossa. Halusiko hän vain kokea, että välitän.)

 

Ap

Sun täytyy laittaa rajat. Et lennä sinne heti, kun käsky käy. Äitisi on oppinut manipuloimaan sinua ja vaikka se saattaa olla äidiltäsi tiedostamatonta eikä mitenkään pahantahtoista, niin se on silti rajatonta. Ihan sama mikä se syy tai tarve äidilläsi siellä taustalla on. Et ole enää määräiltävä lapsi. 

 

Määritä, mikä on sopiva määrä olla tekemisissä. Kuinka usein puhut hänen kanssaan puhelimessa tai viestittelet, ja kuinka usein käyt. Otetaan esimerkiksi käynnit 2x kuussa, toinen käynti max. tunti, toinen max. 2 tuntia. Lisäksi max. 30 min puhelut niinä viikkoina, kun et käy. Lisäksi saatat vastata viesteihin iltaisin klo 18-19 välillä. Joka viikko vähintään yksi päivä, kun et ole missään tekemisissä, mieluiten kaksi. Tämä siis esimerkki. Mieti oman elämäsi, työsi, perheesi, jaksamisesi, haluamisesi ja aikataulujesi mukaan. 

 

Sitten laitat nuo ajat kalenteriin, laitat puhelimen äänettömälle tai jos se ei ole mahdollista, niin ainakin viestisovellukset äänettömälle ja yötila käyttöön. Äidillesi tästä ei tarvitse kertoa. Jos hänellä on ongelma, katsot kalenterista seuraavan tapaamisajan ja vastaat viestiin, että tulen selvittämään sen torstaina klo 16, sitä ennen en millään ehdi. Älä selittele yhtään tarkemmin. Syyt ovat aina korkeintaan en ehdi, on kiirettä, on menoja jne. 

 

Opettele tunnistamaan milloin on ihan oikea hätä (yleensä ei koskaan). Kun tarpeeksi paljon tulee vääriä hälytyksiä, niin pitää vain kovettaa itsensä ja jättää vastaamatta puhelimeen. Jonain päivänä se hätä voi ollakin oikea, mutta pitää jo etukäteen päättää, että en aio tuntea syyllisyyttä siitä, koska en voi elää niin, että hyppään ehkä vielä 10 vuotta joka risauksen perässä aivan turhaan, palan loppuun ja oma elämä jää elämättä, ja stressin vuoksi saatan kuolla jo ennen äitiäni. 

 

Yksi hyvä periaatepäätös ihan kaikkien hyppyyttäjien kanssa on, että älä vastaa puhelimeen ikinä. Soita takaisin aikaisintaan parin tunnin kuluttua, tai älä soita ollenkaan. Hyppyytyksen "elintärkeä" syy on siinä välissä haihtunut. Sama viestien kanssa. Älä lue niitä heti. Lopeta reagoiminen. Ymmärrä, että se välittömän reagoimisen tarve johtuu siitä, että hermostosi on opetettu siihen. Vastusta sitä, vaikka se on aluksi vaikeaa. Hengitä se tarve pois. Normaaleille ihmisille voit edelleen vastata heti, koska on tympeää odottaa ja odotuttaa turhaan, mutta näiden rajattomien kohdalla se on sitä rajanvetoa. 

 

Toisen luennon voisin pitää munankuorilla kävelystä, mutta se on periaatteessa sama asia, mutta ilmenee monimutkaisemmin ja on vähän vaikeampi työstettävä. Laita nyt nämä rajat ensin. 

 

Milloin on aika laittaa itsesi etusijalle? Paras aika meni jo. Toiseksi paras aika on nyt. Onnistut kyllä. Been there done that.

Tuo on järkevää puhetta, mutta tuo olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. 

Nyt äitini on jo huonossa kunnossa ja on alkava muistisairaus kaiken päälle. Saa paniikkeja ja soittelee turhia puheluja hätänumeroon, pankkiin, lakimiehelle jne, kun ei enää täysin ymmärrä tai muista asioita. Joudun pitämään nyt hänen puhelintaan hallussani, jotta sekaannuksilta vältytään. 

Hän tarvitsee nyt oikeasti apua, kun aiemmin tarvitsi lähinnä rakastamista ja kannattelua. Eli nyt autan häntä kyllä. Varsinkin, kun ei isäni ole enää hänen tukenaan. 

Ap

Muista kuitenkin että jos poltat itsesi loppuun, niin ei susta ole hyötyä enää sille äidillekään. Jotkut rajat on oltava. Päätä ne.