Ujot taaperot

on myös ujon puoleinen. (nyt tosin vasta vähän yli vuoden :) )vieraiden tullessa/kyläillessä tahtoo eka tutkia tilannetta äidin sylistä ennenkuin rohkaistuu leikkimään lattialle tms.



itse olin myös pienenä ujon sorttinen, ja muistan miten pahalta tuntui kun vanhemmat sekä isovanhemmat syyllistivät kun en ollut niin reipas kuten esimerkiksi serkut tai työkaverin lapset...joten minusta viimeinen teko olisi syyllistää lasta ujoudesta tai tehdä siitä numeroa! ei sitä tarvitse kellekkään selitellä/puolustella jos lapsi on alkuun varautunut. kyllä se siitä, itsekkin olen kaikkea muutakuin ujo tänäpäivänä ;) lasta pitää tukea sellaisena kuin hän on...

Esikoisemme on " aina" ollut reipas, rohkea ja ulospäinsuuntautunut. Osallistunut nopeasti leikkiin, pyrkinyt toisten lasten (leikki)seuraan jo alle sitä maagisen kolmen vuoden ikää, jolloin kait leikit toisten kanssa alkavat enemmän kiinnostaa/sujumaan. Nyt tytär on neljä ja puoli vuotias, ja ujous on iskenyt todella. Muskarin päättäjäisissä seisoi paikallaan kuin halvaantuneena, kun muut leikkivät/lauloivat, todistuksen hakeminen sai punan poskille ja edestä piti juosta äidin syliin.



Eli perustemperamentti voi muotoutua/ilmetä lapsuudessa hyvinkin monenlaisilla tavoilla. Ihminen -lapsikaan - ei ole yhdestä puusta veistetty, ja eri kehutysvaiheetkin vaikuttavat ujouteen/ulospäinsuuntautuneisuuteen.



Kakkonen taas on alusta asti ollut selkeästi varautuneempi ja ujompi kuin isosiskonsa samanikäisenä. Saa nähdä, pysyykö " peruspiirre" jatkossakin.



Minäkään en tekisi ujoudesta numeroa. Herkkyys ja ujous ovat hyviä piirteitä, siitä olen samaa mieltä edellisten kirjoittajien kanssa. Itsetuntoa voi tietysti vahvistaa jatkossa, mutta ei hitaasti lämpiävän tarvitse silti salamasanteriksi muuttua.

omaa ujon tempperamentin. Olen itse samanluontoinen, joten tiedän mistä luonteenpiirre on periytynyt.



Anna lapsesi juosta ihan rauhassa piiloon kun vieraita tulee. Pakottamalla hänet esiin aiheutat vain pakokauhua hänelle.



Äläkä kuuntele neuvoja, joita yleensä sosiaalisesti ulospäinsuuntautuneiden lasten vanhemmat antavat: että " sinne vai toisten joukkoon. Eihän se lapsi ikinä uskalla mennä mihinkään jos annat roikkua helmassa kiinni."



Ujo lapsi tarvitsee aikaa eikä ujous karise karaisemalla. Kannustusta ujo toki tarvitsee rohkaistaakseen mielensä.



Oma lapsellani ainakin uudet sosiaaliset tilanteet ovat pelottavia ja pitkään olin huolissani kun hän tuntui aristavan erityisesti toisia lapsia. Nykyisin toisten lasten seura kiinnostaa jo kovasti ja lapsi on välillä jopa raisu muuallakin kuin kotioloissa.



Tärkeintä on että tiedostat oman lapsesi luonteenpiirteet etkä yritä sovittaa häntä väkisin " yleisesti toivottuun" muottiin.

Hei!



Älä huolehdi!

Omani ei ole ujo lapsi, paitsi hetkittäin jos mennään johonkin ihan uuteen paikkaan. Poika saattaa piiloutua selkäni taakse, mutta en tee asiasta numeroa.



Sinuna antaisin lapsesi olla piilossa niin kauan kuin haluaa tai voithan varovasti käydä rohkaisemassa, mutta varmaan tulee itsekin piilosta pois, sitten kun on siihen valmis.



JOskus tuntui kurjalta, kun eräs äiti aina ääneen selitteli kuinka ujo hänen lapsensa oli. Siis samalla kun tämä lapsi kiehnäsi äidin sylissä ja kuuli äidin sanat. Silloin varmasti leimautuu ujoksi. Luulen, että tätä äitiä jotenkin nolotti lapsensa ujous.

Miltähän aikuisesta tuntuisi, jos vaikka puoliso sanoisi juhlissa ääneen, että kun toi mun vaimo on niin kamalan ujo.. :)



Ujous on osa temperamenttia ja hyvä sellainen.

Asiasta on muuten lisää Liisa Keltinkangas-Järvisen Temperamentti-kirjassa.

Meillä on kaksi ihan eriluonteisa poikaa, esikoinen 6v, on aina ollut hyvin sosiaalinen ja ollut kiinnostunut muista lapsista. Meidän ihana pikkukakkonen taas on ihan erilainen, ikää hänellä on 2v.



Kuopus on ujo, jos meille tulee vieraita, poika tulee heti syliin, eikä lähde leikkimään kenenkään kanssa, ennenkuin on aikansa saanut katsella äidin turvallisesta sylistä. Toisaalta kun hän on aikansa saanut olla äidin/isin lähellä ja katsella tilannetta, menee hän leikkimään mielellään, kunhan vaan vieraat ymmärtävät kunnioittaa pojan ujotta, eivätkä tunge heti naamaa kiinni pojan naamaan Kerhot yms. on kauhistus meidän pojalle.



Me elämme hyvin sosiaalista elämään, vieraita käy ja me itse käymme ystävillämme, joten ei luulisi, että ujos johtuu siitä, ettei koskaan näe muita ihmisia.



Ujous on luonteenpiirre, jota on kunnioitettava, siinä missä reippautta ja sosiaalisuuttakin. Meidän yhteiskunnassa vaan valitettvasti arvotetaan nimenomaan reippaita ja sosiaalisia lapsia (ainakin oman kokmuksen mukaan)



Mareila+Pojat 6v ja 2v

En ihan sanoisi että alle 2v luonteenpiirteistä pystyy vielä sanomaan mitään niin tarkkaa. Kyllä se luonnekin vielä voi muuttua, ainakin lapsen käsityskyvyn kehityksen myötä.



Meillä esikoinen oli todella ujo juuri 2v:na ja muistan ajan jolloin sai hirveän itkukohtauksen kun piti mennä kylään (onneksi julkisissa tiloissa, kuten kaupoissa ei ollut samaa). Useampi ihminen ihmetteli sitä ja kuinka kukaan lapsi voi olla niin ujo. No lapsi " reipastui" kasvaessa ja reilu 3v:na oli ihan normaalisti vain hitaasti lämpiävä. Nyt ekaluokkalaisena ei ole ujo eikä tippaakaan hitaasti lämpiävä. Viime vuosina sama lapsi on ollut aina ensimmäisenä kaikkialla, ei ujostele tippaakaan, hitaudesta ei ole tietoakaan. Mutta silti ei ole mitenkään " ylitsepursuavan" sosiaalinen, eli on oppinut yleiset rajat missä toimitaan.



Ja vastaavasti muistan niitä saman ikäisiä lapsia kuin esikoiseni jotka saattoivat olla todella reippaita ja mennä uusiin tilanteisiin ja olla toisten lasten kanssa todella suvereenisti, tai kiivetä vieraan aikuisen syliin. Yhdestä tälläisestä lapsesta tuli vastaavasti todella ujo isompana ja itkulla lähdettiin kouluunkin. Mutta tietenkin pikkuhiljaa tuokin helpottaa, mutta hänestä voi sanoa että on ujo, vaikkei sitä ollut tippaakaan pienenä.



Noista ajatellen ei 2v:sta vielä voi sanoa luonteen ujoudesta aina mitään varmaksi. Sen ikäinen lapsi vasta opettelee maailmaa ja voi pelätä mitä uskomattomimpia asioita (esim. joku sen ikäinen pelkää vielä vaikka tosi paljon imuria, mutta tuskin enää isompana), varsinkin jos ei käsitä niitä. Kun asioita tehdään yhdessä lapsen kanssa ja hän saa rauhassa tutustua niihin, niin asiat eivät tunnukaan enää niin pelottavilta. Ehkä vasta tuossa 3v-4v tuntuu paremmin osaavan sanoa lapsen ujoudesta jotain, kun lapsi jo ymmärtää paremmin syy-seuraussuhteita ja ympäröivää maailmaa.



Toisaalta kun täällä on siteerattu Liisa Keltinkangasta ja temperamentteja, niin tulisi mieleen että rauhalliset lapset voivat varmaankin säilyä rauhallisena ja nopeatempoiset lapset nopeatempoisina. Mutta ujoudesta en vielä 2v kohdalla pystyisi sanomaan mitään, edes omien lasten kohdalla. Meillä tuo esikoinen oli tosiaan aikanaan hirveän ujon oloinen 2v, mutta ujoa hänestä ei tullut. Kakkonen oli ehdottomasti aika reipas 2v:na, mutta hän on oikeasti vähän ujohko ja se alkoi hahmottua vasta tuossa 3-4v:na. Mutta nyt pian 6v lapsen kanssa se ei ole mitenkään häiritsevää kun toimitaan hänelle sopivalla tavalla (annetaan aikaa ja kerrotaan asioista etukäteen ja ei odoteta samaa käytöstä kuin esim. esikoiselta). Esikoisen kohdalla ei tarvitse taas tippaakaan miettiä miten toimitaan uusissa tilanteissa (muuta kuin että muistutetaan olemaan edes vähän " vieraskorea" ). Kolmas lapsi meillä 2v ja vielä ei osaa sanoa tuleeko hänestä ujoa vai ei, se selviää myöhemmin.



Itse en siis allekirjoita että ujous 2v:lla on pysyvä temperamenttiominaisuus: Onkohan ujous muuten oikeasti temperamenttikysymys?

Meidän poika - nyt jo yli 4-vuotias - oli taaperoiässä tosi ujo ja hitaastilämpenevä. Muistan silloin useinkin pohtivani pojan pärjäämistä, kun niin kovasti takertui meihin vanhempiin ja herkästi toisia lapsia pelästyi. Poika aloitti päivähoidon 2-vuotiaana ja pikkuhiljaa on siitä lähtien reipastunut. Nykyisin on varsin rohkea ja sosiaalinen pikkumies. Ehkä vähän liiankin rohkea. Ujous taaperoiässä ei siis vältämättä tarkoita, että lapsi olisi luonteeltaan ujo.