Miten toimisit, jos lapsesi olisi tällainen?

Vierailija kirjoitti:

Pitäisin yhteyttä, on kuitenkin oma lapsi. 

Eli tuet rikollista elämäntapaa. Joutaisit sinäkin selliin.

Vierailija kirjoitti:

Omalla nuorella hyvin haastava elämänvaihe menossa. Monenlaisia haasteita on. 

Seison lapseni rinnalla läpi tämän, apuna ja tukena. Katsotaan sitten mikä on lopputulos kun kasvaa ja kehittyy. 

Isänsä on heittänyt lapsensa ulos kodistaan jo kahdesti. Ja tämä aina pahentaa tilannetta. 

Toki, haasteet isäsuhteessa on pitkälti se syy, miksi haasteita on. 

Olisi kamala ajatella,, että hylkäisi oman lapsen. Tekoja ei tarvitse hyväksyä ollakseen rakastava ja kannatteleva, tukena ja apuna. On oltava kallio mihin tietää voivansa nojautua kun elämä riepottelee. Eikä se tarkoita puolesta elämistä eikä paapomista. 

Aloituksessani mietin aikuista lasta, en keskenkasvuista. Siis lasta, joka on tehnyt omat valintansa, miten aikoo elää. 
Oletan, että kaikki tukisivat lasta, jota elämä heittelee. Mutta mites sitten, kun hän on päättänyt ryhtyä jengiläiseksi tms. Tai päättänyt, että tekee ihan mitä itse lystää ja yhteiskunnan säännöt ei häneen päde.

Ap

Ymmärtäisin hyvin jos ei nappaa. Normaalia. Silloin ei hätää. Ihan ok kysyä rahaa. Mutta taas narkomaania tai sekakäyttäjää pelkäisin ehkä, riippuen miten paha tila. Ja pelkäisin että kuolee ellei se saa avun yksityiseltä joskus.

Vierailija kirjoitti:

Kohtelisin häntä perheenjäsenenä, en ulkopuolisena
Kutsuisin yleensä synttäreille, jouluksi ja muihin perhejuttuihin, jos se on muille turvallista.
Tämä viestii: “Kuulut edelleen perheeseen.”
Samalla voisi olla ehtoja, jos tarve vaatii:
“Tervetuloa jouluksi, kun tulet selvin päin.”

En olisi täysin passiivinen
Minusta “odotan että hän ottaa yhteyttä” on usein käytännössä hiljainen hylkääminen, vaikka sitä ei tarkoitettaisi niin.
Olisin ennemmin aktiivinen mutta kevyt: satunnainen viesti, kutsu, muistaminen merkkipäivinä.
Ei painostusta, ei jatkuvaa perässä juoksemista.

Ottaisin arvoerot realistisesti
Ei ole pakko teeskennellä, että maailma näyttäisi samalta.
Voi sanoa:
“Me ajattelemme elämästä eri tavoin, mutta olet silti minulle tärkeä.”
Se on usein rehellisempi kuin väkinäinen läheisyys.

Tarjoaisin apua, mutta vain sellaista joka oikeasti auttaa
En antaisi rahaa, mutta voisin auttaa näin:

etsin hoitopaikan tai palvelun tietoja

lähden mukaan tapaamiseen

tarjoan ruoan

autan käytännön asioissa silloin kun hän yrittää päästä eteenpäin

Eli en pelasta, mutta en myöskään sulje ovea.

Suojelisin myös itseäni
Vanhempi ei saa hajota tähän.
Pitäisin omat rajat, puhuisin asiasta jonkun luotettavan kanssa ja hyväksyisin, että syyllisyys ei ole sama asia kuin vastuu.
Lapsen elämä ei ole kokonaan vanhemman mittari.

Perintöasiassa tekisin harkitun, en tunnekuohussa syntyneen ratkaisun
En käyttäisi testamenttia hetken rangaistuksena.
Miettisin:

pahentaako iso perintö hänen tilannettaan

onko oikeudenmukaista muita lapsia kohtaan

haluanko suojata varoja jollain tavalla

Moni päätyisi antamaan vain lakiosan, jos on perusteltu pelko, että rahat tuhoavat häntä lisää. Se ei ole välttämättä hylkäämistä vaan realismia. Tässä kannattaa käyttää juristia, jotta ratkaisu on rauhallinen ja kestävä.

Hyväksyisin, ettei täydellistä ratkaisua ole
Tässä tilanteessa usein paras linja on:
lämmin sydän, kylmä pää, selkeät rajat.
Eli yhteys säilyy, mutta vanhempi ei ala kannatella sellaista elämäntapaa, joka vie lasta syvemmälle.

Oma tiivis vastaukseni olisi tämä:
en päästäisi irti ihmisenä, mutta päästäisin irti kontrollin kuvitelmasta.
Pitäisin yhteyttä, kutsuisin mukaan, kohtelisin edelleen lapsena muiden joukossa niin pitkälle kuin turvallisesti voi, mutta en rahoittaisi, peittelisi tai mahdollistaisi.

PAINUKAA NYT S AA T A NA N TYHJÄT IHMISET HELVETttTTIIN KESKUSTELUPALSTOILTA NÄIDEN CHATGPT-VASTAUSTENNE KANSSA!!

Kokeilkaa ajatella ja kirjoittaa aivan itse, jos ette pois osaa pysyä. Hemmetin vajukkkki.

Ajattelisin, että olen hoitanut vanhemmuuteni huonosti ja lapsi on siksi ajautunut päihdekierteeseen ja sitä kautta rikollisuuteen. Tietysti pitäisin yhteyttä. Perinnön suhteen pitäisi miettiä seurauksia päihdeasioihin, mutta muuten sama suhde kuin muihinkin lapsiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla nuorella hyvin haastava elämänvaihe menossa. Monenlaisia haasteita on. 

Seison lapseni rinnalla läpi tämän, apuna ja tukena. Katsotaan sitten mikä on lopputulos kun kasvaa ja kehittyy. 

Isänsä on heittänyt lapsensa ulos kodistaan jo kahdesti. Ja tämä aina pahentaa tilannetta. 

Toki, haasteet isäsuhteessa on pitkälti se syy, miksi haasteita on. 

Olisi kamala ajatella,, että hylkäisi oman lapsen. Tekoja ei tarvitse hyväksyä ollakseen rakastava ja kannatteleva, tukena ja apuna. On oltava kallio mihin tietää voivansa nojautua kun elämä riepottelee. Eikä se tarkoita puolesta elämistä eikä paapomista. 

Aloituksessani mietin aikuista lasta, en keskenkasvuista. Siis lasta, joka on tehnyt omat valintansa, miten aikoo elää. 
Oletan, että kaikki tukisivat lasta, jota elämä heittelee. Mutta mites sitten, kun hän on päättänyt ryhtyä jengiläiseksi tms. Tai päättänyt, että tekee ihan mitä itse lystää ja yhteiskunnan säännöt ei häneen päde.

Ap

En kyllä tunne yhtään aikuista ihmistä joka aikuisena tekisi päätöksen heittäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle, kyllä jotain merkkejä on ollut jo nuoruudessa tai sitten on puhjennut esim skitsofrenia 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla nuorella hyvin haastava elämänvaihe menossa. Monenlaisia haasteita on. 

Seison lapseni rinnalla läpi tämän, apuna ja tukena. Katsotaan sitten mikä on lopputulos kun kasvaa ja kehittyy. 

Isänsä on heittänyt lapsensa ulos kodistaan jo kahdesti. Ja tämä aina pahentaa tilannetta. 

Toki, haasteet isäsuhteessa on pitkälti se syy, miksi haasteita on. 

Olisi kamala ajatella,, että hylkäisi oman lapsen. Tekoja ei tarvitse hyväksyä ollakseen rakastava ja kannatteleva, tukena ja apuna. On oltava kallio mihin tietää voivansa nojautua kun elämä riepottelee. Eikä se tarkoita puolesta elämistä eikä paapomista. 

Aloituksessani mietin aikuista lasta, en keskenkasvuista. Siis lasta, joka on tehnyt omat valintansa, miten aikoo elää. 
Oletan, että kaikki tukisivat lasta, jota elämä heittelee. Mutta mites sitten, kun hän on päättänyt ryhtyä jengiläiseksi tms. Tai päättänyt, että tekee ihan mitä itse lystää ja yhteiskunnan säännöt ei häneen päde.

Ap

En kyllä tunne yhtään aikuista ihmistä joka aikuisena tekisi päätöksen heittäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle, kyllä jotain merkkejä on ollut jo nuoruudessa tai sitten on puhjennut esim skitsofrenia 

Hmm, totta, varmaan on näkynyt jo nuirempana. Mutta Nuorena kaiken voi laittaa sekoilun piikkiin, mutta kun järkeä tulee päähän, niin kyllä aikuinen ihan itse sen valinnan tekee.

Eli mitä jos olet vanhempana tukenut ja tukenut sekoilevaa nuorta, mutta tuloksetta. Sitten aikuisena lapsi itse päättää, ettei ryhdy veronmaksajaksi vaan tekee, mitä huvittaa. Loppuuko tukeminen ja auttaminen?

Ap

Kohtele toista niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Omalla lapsella on ADD ja se on juuri syy moniin asioihin. Välillä väsyy häneen, mutta en hylkää häntä ongelmista huolimatta. Ja perinnön hän tulee saamaan siinä missä muutkin lapset, tietää siitä sitten, että on ihan yhtä arvokas kuin muutkin. En ole täällä enää kaitsemassa häntä, kun olen kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla nuorella hyvin haastava elämänvaihe menossa. Monenlaisia haasteita on. 

Seison lapseni rinnalla läpi tämän, apuna ja tukena. Katsotaan sitten mikä on lopputulos kun kasvaa ja kehittyy. 

Isänsä on heittänyt lapsensa ulos kodistaan jo kahdesti. Ja tämä aina pahentaa tilannetta. 

Toki, haasteet isäsuhteessa on pitkälti se syy, miksi haasteita on. 

Olisi kamala ajatella,, että hylkäisi oman lapsen. Tekoja ei tarvitse hyväksyä ollakseen rakastava ja kannatteleva, tukena ja apuna. On oltava kallio mihin tietää voivansa nojautua kun elämä riepottelee. Eikä se tarkoita puolesta elämistä eikä paapomista. 

Aloituksessani mietin aikuista lasta, en keskenkasvuista. Siis lasta, joka on tehnyt omat valintansa, miten aikoo elää. 
Oletan, että kaikki tukisivat lasta, jota elämä heittelee. Mutta mites sitten, kun hän on päättänyt ryhtyä jengiläiseksi tms. Tai päättänyt, että tekee ihan mitä itse lystää ja yhteiskunnan säännöt ei häneen päde.

Ap

En kyllä tunne yhtään aikuista ihmistä joka aikuisena tekisi päätöksen heittäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle, kyllä jotain merkkejä on ollut jo nuoruudessa tai sitten on puhjennut esim skitsofrenia 

Hmm, totta, varmaan on näkynyt jo nuirempana. Mutta Nuorena kaiken voi laittaa sekoilun piikkiin, mutta kun järkeä tulee päähän, niin kyllä aikuinen ihan itse sen valinnan tekee.

Eli mitä jos olet vanhempana tukenut ja tukenut sekoilevaa nuorta, mutta tuloksetta. Sitten aikuisena lapsi itse päättää, ettei ryhdy veronmaksajaksi vaan tekee, mitä huvittaa. Loppuuko tukeminen ja auttaminen?

Ap

Ainahan sitä voi selittää, että on tukenut. Ongelmat alkavat usein jo lapsuudessa ja kärjistyvät. Ongelma voi olla myös se, että vanhemman/vanhempien yrittäminen voi aidosti ollakin kovaa, mutta omat ihmissuhde- tai kasvatustaidot eivät vain kertakaikkiaan riitä. Saattaa olla myös vanhemman persoonallisuuden aiheuttavaa ongelmaa, esim. epävakaus, väkivaltaisuus, kykenemättömyys läsnäoloon tms.

Vierailija kirjoitti:

Kohtele toista niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Omalla lapsella on ADD ja se on juuri syy moniin asioihin. Välillä väsyy häneen, mutta en hylkää häntä ongelmista huolimatta. Ja perinnön hän tulee saamaan siinä missä muutkin lapset, tietää siitä sitten, että on ihan yhtä arvokas kuin muutkin. En ole täällä enää kaitsemassa häntä, kun olen kuollut.

Onko lapsesi narkkari tai rikollinen?

Juo alkoholia + polttelee kannabista joskus. Ei ole rikollinen. Nyt on pikkuhiljaa alkanut tajuamaan, että tuossa touhussa ei ole järkeä.