Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten toimisit, jos lapsesi olisi tällainen?
11.04.2026 |
Miten vanhempana toimisit, jos aikuinen, muualla asuva lapsesi olisi pikkurikollinen, päihdeongelmainen tai muuten vain ei yhteiskunta nappaa?
Ajatusleikkinä vain. Ajatellaan, ettei hän ole ilkeä sinua kohtaan eikä pyydä rahaa.
Soittelisitko hänelle ja pyytäisit syömään - vai päästäisit irti ajatellen, että hän elää elämää, joka ei liity mitenkään sinuun?
Yrittäisitkö käyttäytyä hntä kohtaan samoin kuin muita lapsiasi kohtaan (synttärit, joulut) - Vai tekisitkö antaisit lapsen ottaa sinuun yhteyttä ensin eli itse olisit passiivinen?
Varakkaana et tekisi testamenttia - vai antaisit tälle lapselle vain lakiosan?
Mietin vain, että miten ollaan yhteydessä ihmisen kanssa, joka ei yhtään elä samanlaista elämää kuin sinä, mutta kyse on kuitenkin omasta lapsesta. Josta tietty on erkauduttu erilaisten arvojen vuoksi.
Kommentit (31)
Todennäköisesti lapsen elämänrytmi olisi niin erilainen, että hän jäisi yksin sen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua olla tekemisissä rikollisen lapsen kanssa.
Hän olisi minulle rakas joka tapauksessa. Olisin yhteydessä. Kohtelisin tasapuolisesti kaikkia lapsiani.
Mietin tätä usein. Lapseni on 9-vuotias. Ongelmia on, vaikka on ollut rakastava koti, rajat ja rakkautta. Hän on impulsiivinen, itsekeskeinen ja välillä suorastaan ilkeä. Hyviä kausia ja hyviä hetkiä toki on, mutta silti mietin. Joka päivä. Mutta tuntuu oikeasti, että olen tehnyt kaikkeni ja enemmänkin. Mutta riittääkö se.
Lapsihan olisi psykopaatti tai epäsosiaalinen, tai jotenkin synnynnäisesti toisin ajatteleva (koska perheemme on normaali eikä syrjäytynyt). Tällainen ihminen ei kiinnity edes vanhempiinsa. Hän on jo valinnut puolensa. En lähtisi maanittelemaan häntä minun puolelleni, vaan jättäisin vastuun hänelle. Ottaa yhteyttä, jos haluaa. Ruokaa saa. Mutta testamentin puolesta rajaisin hänet ulos. En halua, että rahojani väärinkäytetään edes kuolemani jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En mä erkaantuisi lapsesta, vaikka häntä ei "yhteiskunta nappaisi".
Saisi aika todella paljon enemmän tapahtua, että lapseni hylkäisin. Enkä ole varmaan koskaan kuullut tai lukenut tuollaisesta, että vanhemmat olisivat hylänneet aikuisen lapsensa, koska lapsella on päihdeongelmia tai muutoin syrjäytynyt?
Vierailija kirjoitti:
Mietin tätä usein. Lapseni on 9-vuotias. Ongelmia on, vaikka on ollut rakastava koti, rajat ja rakkautta. Hän on impulsiivinen, itsekeskeinen ja välillä suorastaan ilkeä. Hyviä kausia ja hyviä hetkiä toki on, mutta silti mietin. Joka päivä. Mutta tuntuu oikeasti, että olen tehnyt kaikkeni ja enemmänkin. Mutta riittääkö se.
Otan osaa. Meillä oli myös vaikeaa. Teininä lapseni ihannoi Pablo Escobaria ja jengikulttuuria. En tiedä, mihin tie vie, koska hän ei välitä ihmisistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsihan olisi psykopaatti tai epäsosiaalinen, tai jotenkin synnynnäisesti toisin ajatteleva (koska perheemme on normaali eikä syrjäytynyt). Tällainen ihminen ei kiinnity edes vanhempiinsa. Hän on jo valinnut puolensa. En lähtisi maanittelemaan häntä minun puolelleni, vaan jättäisin vastuun hänelle. Ottaa yhteyttä, jos haluaa. Ruokaa saa. Mutta testamentin puolesta rajaisin hänet ulos. En halua, että rahojani väärinkäytetään edes kuolemani jälkeen.
Miten niin ei kiinnity?
Minulla on lapsuudenkaveri, jolla oli 18-24-vuotiaana päihde- ja pikkurikollisuusperiodi, eikä hänen vanhempansa koskaan hylänneet häntä. Enkä minäkään, vaikka se vaikutti toki väleihin jonkin verran.
Varmaan vahvan läheisten tuen ansiosta hän sai kuitenkin opiskeltua ja tehtyä töitä, vaikka olikin tuo vaihe päällä. Ja kun vaihe loppui, ei tippunut tyhjän päälle ja lähti hyvin nopeasti nousukiitoon.
Vierailija kirjoitti:
En mä erkaantuisi lapsesta, vaikka häntä ei "yhteiskunta nappaisi".
Saisi aika todella paljon enemmän tapahtua, että lapseni hylkäisin. Enkä ole varmaan koskaan kuullut tai lukenut tuollaisesta, että vanhemmat olisivat hylänneet aikuisen lapsensa, koska lapsella on päihdeongelmia tai muutoin syrjäytynyt?
Aloituksess ei kuvata hylkäämistä, vaan passiivisuutta lasta kohtaan: jättääkö yhteydenpitovastuun lapselle,vai itse pyrkii elämään hänen kanssaan normaalia elämää. Ostaako ruokaa kuten muillekin lapsille, vaikka tietää rahan menevän huumeisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mä erkaantuisi lapsesta, vaikka häntä ei "yhteiskunta nappaisi".
Saisi aika todella paljon enemmän tapahtua, että lapseni hylkäisin. Enkä ole varmaan koskaan kuullut tai lukenut tuollaisesta, että vanhemmat olisivat hylänneet aikuisen lapsensa, koska lapsella on päihdeongelmia tai muutoin syrjäytynyt?
Aloituksess ei kuvata hylkäämistä, vaan passiivisuutta lasta kohtaan: jättääkö yhteydenpitovastuun lapselle,vai itse pyrkii elämään hänen kanssaan normaalia elämää. Ostaako ruokaa kuten muillekin lapsille, vaikka tietää rahan menevän huumeisiin.
Ostaisin ruokaa ja ottaisin yhteyttä, tuppautuisin elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsihan olisi psykopaatti tai epäsosiaalinen, tai jotenkin synnynnäisesti toisin ajatteleva (koska perheemme on normaali eikä syrjäytynyt). Tällainen ihminen ei kiinnity edes vanhempiinsa. Hän on jo valinnut puolensa. En lähtisi maanittelemaan häntä minun puolelleni, vaan jättäisin vastuun hänelle. Ottaa yhteyttä, jos haluaa. Ruokaa saa. Mutta testamentin puolesta rajaisin hänet ulos. En halua, että rahojani väärinkäytetään edes kuolemani jälkeen.
Miten niin ei kiinnity?
Minulla on lapsuudenkaveri, jolla oli 18-24-vuotiaana päihde- ja pikkurikollisuusperiodi, eikä hänen vanhempansa koskaan hylänneet häntä. Enkä minäkään, vaikka se vaikutti toki väleihin jonkin verran.
Varmaan vahvan läheisten tuen ansiosta hän sai kuitenkin opiskeltua ja tehtyä töitä, vaikka olikin tuo vaihe päällä. Ja kun vaihe loppui, ei tippunut tyhjän päälle ja lähti hyvin nopeasti nousukiitoon.
Tunnen erään, joka alkoi sekoilemaan 17-vuotiaana. Hänellä oli kaikki tuki vanhemmista, isovanhemmistä ja yhteiskunnalta. Nyt asuu asumisyksikössä ja on 28-vuotias, ja sama meno jatkuu. Äitinsä osti jouluksi Oral b:n pahaimman hammasharjan. Näin pojan taannoin ja ne hampaat oli niin törkyset, ettei ole joulun jälkeen pesty.
Hän oli jo vauvana erilainen kuin muut. Olen sitä mieltä, että kaikkia ei voi auttaa. Vanhemmat tekevät turhaa työtä, jos lasta itseään ei mikään nappaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toimisin näin, askel askeleelta.
Pitäisin kaksi asiaa yhtä aikaa totta mielessä
Lapsi on edelleen minun lapseni, mutta en voi elää hänen elämäänsä hänen puolestaan.
Tavoite olisi säilyttää ihmisyhteys ilman, että alan mahdollistamaan haitallista käytöstä.
Erottaisin ihmisen ja teot toisistaan
En leimaisi häntä kokonaan “pikkurikolliseksi” tai “päihdeongelmaiseksi”, vaan ajattelisin, että hän tekee huonoja tai vaarallisia valintoja.
Tämä auttaa pitämään yhteyden lämpimänä, vaikka rajat olisivat tiukat.
Päättäisin, että yhteys saa jäädä auki
En yleensä katoaisi kokonaan hänen elämästään, jos hän ei ole väkivaltainen, manipuloiva tai tuhoa minua.
Soittaisin tai viestittäisin välillä itsekin. Esimerkiksi:
“Ajattelin sinua. Olet tervetullut syömään ensi viikolla, jos haluat.”
Pitäisin yhteyden yksinkertaisena
En aloittaisi joka kontaktia moraalisaarnalla, päihteistä tai rikoksista tivaamisella.
Puhuisin tavallisista asioista myös: ruoka, arki, vointi, muistot, synttärit, juhlat.
Moni ihminen kestää yhteyttä paremmin, kun hän ei koe olevansa vain ongelma.
Asettaisin selvät rajat
Esimerkiksi:
en anna rahaa
en valehtele hänen puolestaan
en suojele rikoksien seurauksilta
en päästä kotiini päihtyneenä, jos se tekee tilanteesta turvattoman
en anna muiden sisarusten tai perheen kärsiä kohtuuttomasti
Rajat pitäisi myös sanoa ääneen rauhallisesti:
“Rakastan sinua ja haluan nähdä sinua, mutta rahaa en anna.”
Kohtelisin häntä perheenjäsenenä, en ulkopuolisena
Kutsuisin yleensä synttäreille, jouluksi ja muihin perhejuttuihin, jos se on muille turvallista.
Tämä viestii: “Kuulut edelleen perheeseen.”
Samalla voisi olla ehtoja, jos tarve vaatii:
“Tervetuloa jouluksi, kun tulet selvin päin.”
En olisi täysin passiivinen
Minusta “odotan että hän ottaa yhteyttä” on usein käytännössä hiljainen hylkääminen, vaikka sitä ei tarkoitettaisi niin.
Olisin ennemmin aktiivinen mutta kevyt: satunnainen viesti, kutsu, muistaminen merkkipäivinä.
Ei painostusta, ei jatkuvaa perässä juoksemista.
Ottaisin arvoerot realistisesti
Ei ole pakko teeskennellä, että maailma näyttäisi samalta.
Voi sanoa:
“Me ajattelemme elämästä eri tavoin, mutta olet silti minulle tärkeä.”
Se on usein rehellisempi kuin väkinäinen läheisyys.
Tarjoaisin apua, mutta vain sellaista joka oikeasti auttaa
En antaisi rahaa, mutta voisin auttaa näin:
etsin hoitopaikan tai palvelun tietoja
lähden mukaan tapaamiseen
tarjoan ruoan
autan käytännön asioissa silloin kun hän yrittää päästä eteenpäin
Eli en pelasta, mutta en myöskään sulje ovea.
Suojelisin myös itseäni
Vanhempi ei saa hajota tähän.
Pitäisin omat rajat, puhuisin asiasta jonkun luotettavan kanssa ja hyväksyisin, että syyllisyys ei ole sama asia kuin vastuu.
Lapsen elämä ei ole kokonaan vanhemman mittari.
Perintöasiassa tekisin harkitun, en tunnekuohussa syntyneen ratkaisun
En käyttäisi testamenttia hetken rangaistuksena.
Miettisin:
pahentaako iso perintö hänen tilannettaan
onko oikeudenmukaista muita lapsia kohtaan
haluanko suojata varoja jollain tavalla
Moni päätyisi antamaan vain lakiosan, jos on perusteltu pelko, että rahat tuhoavat häntä lisää. Se ei ole välttämättä hylkäämistä vaan realismia. Tässä kannattaa käyttää juristia, jotta ratkaisu on rauhallinen ja kestävä.
Hyväksyisin, ettei täydellistä ratkaisua ole
Tässä tilanteessa usein paras linja on:
lämmin sydän, kylmä pää, selkeät rajat.
Eli yhteys säilyy, mutta vanhempi ei ala kannatella sellaista elämäntapaa, joka vie lasta syvemmälle.
Oma tiivis vastaukseni olisi tämä:
en päästäisi irti ihmisenä, mutta päästäisin irti kontrollin kuvitelmasta.
Pitäisin yhteyttä, kutsuisin mukaan, kohtelisin edelleen lapsena muiden joukossa niin pitkälle kuin turvallisesti voi, mutta en rahoittaisi, peittelisi tai mahdollistaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toimisin näin, askel askeleelta.
Pitäisin kaksi asiaa yhtä aikaa totta mielessä
Lapsi on edelleen minun lapseni, mutta en voi elää hänen elämäänsä hänen puolestaan.
Tavoite olisi säilyttää ihmisyhteys ilman, että alan mahdollistamaan haitallista käytöstä.Erottaisin ihmisen ja teot toisistaan
En leimaisi häntä kokonaan “pikkurikolliseksi” tai “päihdeongelmaiseksi”, vaan ajattelisin, että hän tekee huonoja tai vaarallisia valintoja.
Tämä auttaa pitämään yhteyden lämpimänä, vaikka rajat olisivat tiukat.Päättäisin, että yhteys saa jäädä auki
En yleensä katoaisi kokonaan hänen elämästään, jos hän ei ole väkivaltainen, manipuloiva tai tuhoa minua.
Soittaisin tai viestittäisin välillä itsekin. Esimerkiksi:
“Ajattelin sinua. Olet tervetullut syömään ensi viikolla, jos haluat.”Pitäisin yhteyden yksinkertaisena
En aloittaisi joka kontaktia moraalisaarnalla, päihteistä tai rikoksista tivaamisella.
Puhuisin tavallisista asioista myös: ruoka, arki, vointi, muistot, synttärit, juhlat.
Moni ihminen kestää yhteyttä paremmin, kun hän ei koe olevansa vain ongelma.Asettaisin selvät rajat
Esimerkiksi:en anna rahaa
en valehtele hänen puolestaan
en suojele rikoksien seurauksilta
en päästä kotiini päihtyneenä, jos se tekee tilanteesta turvattoman
en anna muiden sisarusten tai perheen kärsiä kohtuuttomasti
Rajat pitäisi myös sanoa ääneen rauhallisesti:
“Rakastan sinua ja haluan nähdä sinua, mutta rahaa en anna.”
Oletpa tylsä
Tekoälyvastaukset on kyllä todella turhia keskustelupalstoilla.
Vierailija kirjoitti:
Käyttääkö lapsesi siis huumeita?
Jos minulta kysyt, niin ei käytä. Eikä tietääkseni ole rikollinenkaan. Ihan koulussa käy.
Ap
Omalla nuorella hyvin haastava elämänvaihe menossa. Monenlaisia haasteita on.
Seison lapseni rinnalla läpi tämän, apuna ja tukena. Katsotaan sitten mikä on lopputulos kun kasvaa ja kehittyy.
Isänsä on heittänyt lapsensa ulos kodistaan jo kahdesti. Ja tämä aina pahentaa tilannetta.
Toki, haasteet isäsuhteessa on pitkälti se syy, miksi haasteita on.
Olisi kamala ajatella,, että hylkäisi oman lapsen. Tekoja ei tarvitse hyväksyä ollakseen rakastava ja kannatteleva, tukena ja apuna. On oltava kallio mihin tietää voivansa nojautua kun elämä riepottelee. Eikä se tarkoita puolesta elämistä eikä paapomista.
Alue: Aihe vapaa
Pitäisin yhteyttä, on kuitenkin oma lapsi.