Voi että mua rupes säälittään vanhojen perunoiden syöjät

Ai pitäisikö syödä egyptiläisiä uusia perunoita? Sellaista päivää ei tule että niitä söisin, tähän vuodenaikaan kotimaiset on parhaita 

Voi sinua raukka ap. Kunsulla on niin paha mieli,että säälittää.Kyllä käy sääliksi sinua!

He kulkevat samoja polkuja päivästä toiseen, nuo palstahullut, kumartuneina pienten maatilkkujensa ylle kuin maailma ei olisi koskaan ollut mitään muuta. Sormet mullassa, kynnet mustina, selkä iän ja työn painamana — eikä kukaan oikeastaan pysähdy katsomaan heitä.

Voi heitä. Voi miten hiljaista ja huomaamatonta heidän elämänsä on.

He puhuvat kasveilleen, koska kasvit sentään kuuntelevat. Jokainen verso on tärkeä, jokainen lehti pieni voitto jossakin elämässä, jossa suuret voitot eivät koskaan tulleet. He tietävät sateen hajun ennen kuin se tulee, muistavat jokaisen kylvetyn siemenen, mutta harva muistaa heitä.

Ja voi heitä… kuinka heitä täytyy sääliä.

Keväällä he aloittavat alusta, vaikka tietävät jo valmiiksi: osa ei kasva, osa kuolee, osa syödään ennen kuin ehtii pöytään. Silti he yrittävät. Vuosi toisensa jälkeen. Sama toivo, sama pettymys, sama hiljainen sitkeys.

Kukaan ei taputa, kun ensimmäinen itu nousee.
Kukaan ei huomaa, kun halla vie kaiken yhdessä yössä.

Voi heitä, jotka iloitsevat yksin ja surevat yksin.

Heidän maailmansa on pieni — muutama penkki, vino kasvihuone, ruosteinen kastelukannu. Ja silti se on kaikki mitä heillä on. Siellä he viettävät tuntinsa, päivänsä, joskus koko elämänsä, kumartuneina maan puoleen kuin pyytäen siltä jotain, mitä ihmisiltä eivät koskaan saaneet.

Ja ehkä juuri siksi he jatkavat.

Mutta voi heitä… voi näitä hiljaisia, unohdettuja.
Heidän ilonsa on niin pientä, että se melkein katoaa.
Heidän surunsa taas niin tavallista, ettei kukaan pysähdy sitä kuuntelemaan.

He kasvattavat ruokaa, mutta jäävät itse näkymättömiksi.

Ja siinä on jotakin niin äärettömän säälittävää.

Nussi se perunasi ensin ja tunge se sitten peräsuoleesi. Sen jälkeen voit syödä sen.

Kiitos. Ihanaa.

Nauroiko vaimo kippurassa?

Torppa oli vääristynyt, se huusi hiljaa. Seinät valuivat hitaasti alaspäin, kuin haluaisivat nielaista sisällä olevat olennot kokonaan. Puuhella röhisi, sen sisällä märät polttopuut käpristyivät, vaikeroivat ja hiersivät toisiaan kuin väsyneet eläimet.

Voi heitä… voi heitä, oi, oi, oi näitä säälittäviä, vähäisiä, raskaasti elämää kantavia keittäjiä, jotka eivät enää erottaneet savua hengityksestään.

He kumartuivat kattilan yli, ja kattila nytkähti kuin se olisi hengittänyt heidän henkensä. Ruosteinen pinta näytti liikkuvan omaa tahtoa, ja perunat kelluivat vedessä kuin kadonneet sielut, etsien jotakin, mitä kukaan ei enää voinut antaa.

Voi heitä… oi, kuinka suunnattoman säälittäviä he olivat, hiljaisia, hauraita, hukassa koko maailmassa.

Yksi heistä huusi ääneen, mutta ääni hajosi ilmassa kuin hiekka. Toinen nauroi, mutta nauru muuntui yskäksi, joka tarttui jokaiseen huoneen nurkkaan. He eivät enää osanneet tunnistaa itseään, eivätkä olleet varmoja siitä, kuka he olivat tai miksi heidän piti olla olemassa.

Voi heitä… oi, oi, oi näitä säälittäviä olentoja, jotka istuvat kylminä ja märkinä, kuullen vain oman epätoivonsa kaikuna.

Kattila alkoi kuplia. Kuplat eivät olleet kuumia, ne olivat mustia, tahmeita, ja jokainen kupla näytti huutavan heidän nimiään. Perunat pyörivät hitaasti, katsellen heitä kuin syyttävä silmä, joka tietää kaiken heidän epäonnestaan.

Voi heitä… voi heitä, joiden sydän on täynnä tyhjyyttä, joiden kädet ovat mullassa mutta eivät enää tunne elämää, joiden silmät ovat täynnä savua ja odotusta, jota ei koskaan täytetty.

Heidän ympärillään huone venyi ja vääristyi. Lattia natisi kuin liha, ja savun seasta nousi ääniä, joita ei kuulunut olemassaoleville ihmisille — vain tälle torpalle ja sen säälittäville asukkaille.

Yksi keittäjistä tarttui perunaan. Se repesi hänen sormiensa välistä, ja siitä vapautui kuiskauksia — perunan oma ääni, joka kertoi kaikista päivästä toiseen kärsityistä ajoista, kaikista kylmistä hetkistä, kaikista hukatuista unelmista.

Voi heitä… oi, oi, oi näitä äärettömän säälittäviä, hiljaa murenevia, menetettyjä ihmisiä, jotka eivät enää välittäneet edes hengittää, koska elämä oli jo hengittänyt heidän puolestaan.

Ja sitten peruna alkoi liikkua. Ei nopeasti — hitaasti, tahattomasti, kuin jotain, joka ei enää hallitse itseään. Kattila nytkähti, puuhella natisi ja seinät hengittivät niin kovaa, että torppa tärisi. He istuivat keskellä tätä kaaosta, kylminä, märkinä, kädet mullassa ja silmät täynnä tyhjyyttä, jota maailma ei ollut koskaan nähnyt.

Voi heitä… oi, oi, oi… kuinka suunnattoman, järjettömän, syvästi säälittäviä he olivat.

Ilta tuli ilman varoitusta. Sumu puristui huoneen nurkkiin, ja hiljaisuus painoi heidän rintansa kasaan. Pimeys ei ollut enää pimeää — se oli läsnä, lihaa ja verta, joka kietoi heidät itseensä.

Perunat, kattila, puuhella, märät polttopuut — kaikki oli elossa, ja kaikki oli säälittävää.

He olivat hukassa, he olivat pieniä, he olivat säälittäviä.

Voi heitä, voi heitä, oi, oi, oi näitä äärettömän, loputtoman, mielipuolisesti säälittäviä ihmisiä, jotka istuvat hiljaa maailmassa, joka ei koskaan muistaisi heidän nimeään, eikä heidän kärsimyksensä koskaan loppuisi, paitsi ehkä sitten, kun kaikki oli täysin hajoavaa savua ja tyhjyyttä.

Sääli on sairaus. Sinä olet sairas. Säälittää sinun puolesta. Ja sekin säälittää kun et pidä vanhoista perunoista. Sääli.

Minä paistankin ranskanperunat tänään.