PINO KOULUKIUSATUILLE

Mulla on aivan sama kokemus tuon ulkoisen olemuksen tarkkuuden suhteen. Mietin edelleen tietyissä tilanteissa tarkasti, mitä sanon, korjailen sanomisiani jne. Ulkonäöstäni ja vaatteista olen aika tarkka, kun ulkonäöstä kiusattiin, lähinnä siis laihuudesta ja ihosta sekä yleisetä rumuudesta.. Minua haukuttiin rumilukseksi, oksettavaksi... Koen, että on tosi tärkeää olla miellyttävän näköinen etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa ollaan vieraampien ihmisten kanssa tekemisissä. Meikkaan töihin huolellisesti sellaisen meikittömän meikin. Myös vaatteiden suhteen olen aika tarkka, en tosin kotona tai tutummissa piireissä. Toisaalta nautin suuresti kauniista vaatteista, kun siinä parin kympin tienoilla aloin hieman löytää itseäni ja tyyliäni.



Mä luulen, että esim. mun työkaverit ei koskaan voisi arvata tätä taustaa. paitsi ihan muutama, joille olen itsestäni puhunut. Musta taitaa olla töissä kuva tasapainoisena, itseensä luottavana, ja apua, kollegoiden mukaan kauniina, tyylikkäänä naisena. (Toisaalta vanhemmat kollegat ovat ihmetelleet tapaani pohtia asioita paljon ja pintaa syvemmältä. Eipä ollut nuorena paljon mahdollisuutta tehdä muuta kuin käydä itsekseen kävelyllä, lukea ja pohtia. ) Mä toki olenkin suht tasapainoinen ja itseluottamustakin olen oppinut, mutta luulen silti, että tuo huonommuudentunne säilyy jossain taustalla häivähdyksenä menneestä.

Just noin ne sanoi. Ja nyt näen melkein itseni sun kommentissa, ajattelemassa kans noin että eihän tällaista kannata tosissaan ottaa.. voi ei. Yläasteella todellakin otin valitettavan tosissaan, kun kukaan ei välitunnilla voinut jutella mun kanssa ja ikinä ei kutsuttu yksiinkään bileisiin.



t. uusi tässä ketjussa

Ensin kiusataan ja sitten vähätellään. Sehän oli vain leikkiä, se on tosikko, se ottaa kaiken todesta. Jos kiusaaja nauttii itse siitä, että hänen heikkoihin kohtiinsa isketään, siitä vaan. Se verran kuitenkin täytyy olla sosiaalista älyä, että ymmärtää, mikä oikeasti tuntuu toisesta pahalta.

Nyt alkaa tasapaino löytymään.

Aluksi olin lyöty. Pillahdin itkuun pienimmästäkin kritiikistä, arka, kaikkea muuta kuin sanavalmis.

Sitten menin toiseen ääripäähän. Kova, liian teräväkielinen (yhä taipumusta tähän), hyökkäävä.



Opettajana kiusaamistaustastani on ehkä hyötyä. Uskon aistivani kiusaamistilanteet nopeammin kuin keskimäärin ei-kiusattu opettaja (joskin kokemus ja ammattitaito (joita minulla ei vielä ole) vaikuttavat asiaan). Puutun kiusaamiseen hyvin tiukasti enkä suvaitse sitä yhään. Tässä asiassa minulla on vielä kasvamista, puutun ehkä liian tiukasti myös siihen oikeasti viattomaan leikinlaskuun.

Omaa pahaa oloaan osittain purin ja osittain elä tai tule tapetuksi -periaatteen mukaan menin. Olin se pää jehu, jota ei koskaan kiusattu.

Lievemmissä tapaksissa tällainen yhteydenotto voi hyvinkin toimia. Kuitenkin liian usein kuulee, että oppilas ei yksinkertaisesti uskalla puhua kiusaamisesta, koska tietää, että se vain pahenee aikuisten selän takana. Itse asiassa se voi muuttua vain rajummaksi, ainakin murrosikäisten nuorten keskuudessa. Sitten kiusattu ei uskalla enää puhua sitäkään vähää, ette ole se nynny marisija, jonka oikein piti äidille kertoa. Eivät kiusaajien vanhemmat ole jatkuvasti vahtimassa lapsiaan eivätkä välttämättä voi taikaiskusta asiaa parantaa. Tosin on niitäkin, joilla on vahva vaikutusvalta ja luottamukselliset välit lapsiinsa. Tällöin se voi ehkä onnistua. Kiusaamisessakin on erilaisia asteita. On myös niitä tapauksia, että kiusaaja ei ole ymmärtänyt pienen naljailun satuttavan.





35, puhuit siitä, että täytyisi parantaa kiusatun vuorovaikutustaitoja. Tämä kommentti viittaa (jälleen kerran) siihen, että kiusattu itse olisi syyllinen kiusaamiseen. Eikö koulussa jokainen saa olla sellainen kuin on? Eivät kaikki ole sanavalmiita, äänekkäitä ja rohkeita.



opettaja

En muista mistä kaikesta minua haukuttiin. Ulkoisista seikoista pääasiassa. Minua kiusattiin ihan ala-asteelta lukioon asti. Koko ajan kiusaaminen väheni ja minulla oli kuitenkin paljon kavereitakin. En koskaan näyttänyt kiusaajilleni että heidän " viattomat ivansa" oikeasti sattuivat helvetisti. Tämän vuoksi varmaan kiusaamiseni oli paljon vähäisempää kuin monien muiden kohdalla, mutta toisaalta kiusaamiseni ei myöskään lakannut toisin kuin joidenkin kohdalla.

Vaikkei se ollut kiusaamista, niin se on loukannut ja vaikuttanut vieläkin, että kaverini sanoi joskus minun laulavan nuotin vierestä. En uskalla laulaa julkisesti tämän takia. Tai oikeammin en uskaltanut. Pari viikkoa sitten työpaikan saunaillassa oli karaokelaite ja aluksi laulelin muiden mukana, myöhemmin muiden kannustuksesta jo ihan yksinkin. Tuntui hyvältä saada positiivista palautetta omasta äänestä ja laulamisesta.

Positiiviseen huomioon ei muuten totu koskaan, jotenkin tuntuu että seläntakana kuitenkin nauravat (järki sanoo että tuskin). Kaipaan myös miesten hyväksyntää vähän liikaakin. Oma mies ei ikävä kyllä ole sellainen kehuja, joka sanoisi kuinka kaunis tai seksikäs olen, joten kaipaan sitä sitten muilta. Äärimmillään tämä on johtanut lyhyeen suhteeseen silloin kun miehen kanssa meni todella huonosti. En ole sellaista pettävää tyyppiä, joten tämä todella kolkuttaa omaatuntoani rankasti :(

Vierailija:

Toisen ketjun innoittamani...

Millaisia tuntemuksia teillä muilla nykyään on? Näkyykö kiusaustausta jotenkin? Miksi teitä kiusattiin?

Itselläni kokemuksia peruskouluaikaisesta kiusaamisesta. Lähinnä kiusaaminen oli sellaista mitätöintiä, julkista nöyryytystä, ulkonäön hakkumista (oli yläasteella iho-ongelmia, olin todella laiha ja ehkä hieman arka ja yliherkkä, en välittänyt silloin vielä kauniista vaatteista...)

Nyt aikuisena minua on kehuttu varsin paljon itse asiassa. Minua on sanottu kauniiksi, fiksuksi ja empaattiseksi. Elämäni on järjestyksessä, mutta silti taustalla on välillä outo huonommuudentunne, joka aika ajoin nostaa päätään. Olen oppinut sanomaan vastaan jne..., mutta silti pelkään toisinaan muiden reaktioita. Minulle saattaa toisinaan tulla sellainen nolo tunne, ikään kuin olisin toiminut väärin ja odottaisin vain muiden naurua. Etsin myös yleensä vikaa aina itsestäni. Ehkä koulussa totuin siihen, että minusta etsittiin vikoja ja aloin itsekin uskoa siihen, että olen jotenkin viallinen.

Toivoisin, että voisin elää ilman jatkuvaa miettimistä, miltä näytän ja vaikutan muiden silmissä.

Mutta..



Olen toisaalta ajatellut niin, että ihminen, joka ei koskaan joudu kiusatuksi vaan on aina se suosittu, ihana ja kaikkien palvoma, ei ehkä koskaan voi oppia ymmärtämään miltä syrjintä tuntuu. Eli persoona ehkä kehittyy narsistisemmaksi ja on vaikeampi asettua toisen ihmisen asemaan. Kiusaustausta (silloin kun se ei ole ollut ihan kamalaa, murskaavaa) voi antaa ihmiselle tietynlaista herkkyyttä huomata asioita eri tavalla (mistä Morrekin puhui) ja näin koen tapahtuneen omallakin kohdalla.

johtuen perheeni uskonnosta. Varsinkin luokat 3-6 oli yhtä helvettiä. Kolmannen luokan opettaja oli minua kohtaan nuiva koska suhtautui tähän uskontotaustaan itsekin inhoten ja salli poikien kiusaavan siis ei puuttunut siihen mitenkään.



Jos opettaja olisi tuolloin ollut toisenlainen kenties koko ala-aste olisi ollut helpompaa aikaa.



Oppilaana olin aina hyvä ja yleensä luokan paras. Sain stipendejäkin yläasteella.



Kiusaaminen lapsuusaikana on haavoittanut minut loppuelämäkseni. Huononmuuden tunne seuraa aina ja olen aina puolustuskannalla.



Tämä on heijastunut myös työelämään ja ihmissuhteisiini.



Ps. Lapsi ei voi valita uskontoaan ja on vanhempien tahdosta yhteisössä ei omasta valinnastaan. Joten suosittelen puhumaan kotonanne näistä asioista lastenne kanssa ja selittämään tämän asian. Toivon ettei ketään kiusattaisi minkään asian vuoksi.

en uskaltanut puhua lapsuudenaikaisesta uskontotaustasta kenellekään yli vuosikymmeneen.



Opiskelin toisella paikkakunnalla samoin myöhemmin tein töitä muualla. Kotipaikkakunnalleni en palaa asumaan. Toki siellä käyn.



Lapsiani ei kiusata ja tästä on puhuttu etteivät hekään kiusaa ketään. Ovat yleisessä uskonnonopetuksessa, en halua että he leimautuisivat mitenkään. Itse en kuulu mihinkään uskontoon ja olisin voinut lapset laittaa elämänkatsomustietoon mutten voinut koska pekäsin että siitä kiusataan.

Mutta en pääjehu vaan sellaisen mukaan joutunut.

Jos et ollut kaveri ja mukana kuvioissa sait olla seuraava " kohde" .....



Nykyään saan olla yhden näistä kiusatuksitulleiden hyvä ystävä, asiasta on puhuttu monesti ja tämä ihminen kuuluu rakkaimpiin ihmisiin elämässäni.



Mutta mikään asia tai teko ei saa korvattua tehtyä, ei minun eikä hänen puolesta :(



Häpeän tätä.

Kiusaaminen on kamalaa ja jättää jälkensä. Mutta sille on usein vaikea panna pistettä. Miksi yhtä kiusataan ja toista ei, onko vanhemmilla jokin vastuu tässä? Miksi yksi kiusaa ja toinen ei, mikä on vanhempien rooli? Itseäni kypsyttää syyllisten hakeminen koulun aikuisista, kun aina ei vain kerta kaikkiaan ole taikapölyä, jota sirottelisi lasten ja vanhempien ylle, jotta kaikki kääntyisi hyväksi. Usein olisi tärkeämpää harjoitella kiusatun kanssa vuorovaikutustaitoja kuin panna kiusaaja jalkapuuhun, mistä hän ottaa onkeensa vain kiusaajan identiteetin ja toimii jatkossakin sen mukaan. Sori vaan. Enkä ole koulussa töissä, mutta läheltä kyllä seurailen.

Vain ilkeillä kommenteilla esim. sukunimestäni, joka oli erittäin outo monien mielestä. Minua pidettiin outona, olin hyvin hiljainen tarkkailija yläaste aikoina varsinkin. Siihen ehkä syynä paikkakunnan muutos, äidin uusi avioliitto, uusi koulu jne. Oli pari poikaa, jotka olivat koko ajan minun ns. niskaan huohottamassa. Toinen oli ehkä kiinnostunut ja toinen seurasi perässä toisen tekoja. On ollut vaikea kasvaa ja aikuistua, nyt sitä jo on varmempi ja ei anna toisten hyppiä silmille ihan pienestä. Olen edelleen tietyissä tilanteissa ujo, mutta itsetunto on vahvistunut kovasti. Kerran näin ' aikuisena' monien vuosien jälkeen yhtä ' huutelijaa' työpaikallani ihan vahingossa. Sama vanha virnistys oli päällä ja näytti kuin ei olis mies koskaan kasvanut aikuiseksi.



Kannatan ehdottomasti kiusatun ja kiusaajan vanhempien + kys. koululaisten kanssa keskustelua koulussa rehtorin kanssa. Luulin, että tämä toimii Suomessa, mutta joku sanoi aikaisemmin, että ei, outoa miksi ei. Yhdysvalloissa se on ihan normaali käytäntö kouluarkipäivässä.

Pakko vastata tähän ketjuun vaikka itseäni ei ole koskaan kiusattu. Onnistuin jotenkin luovimaan ala/yläasteesta siten että tunsin porukkaa " molemmista leireistä" eli sekä kiusatuista että kiusaajista, enkä täten kuulunut kumpaankaan. MUTTA kauheinta oli katsoa sivusta kun 6 vuotta nuorempaa siskoani rääkättiin koko ala- ja varsinkin yläaste. Yritä siinä sitten sanoa toiselle että älä välitä tai löysää pipoa helvetti sentään kun se tuli itkien kotiin ties mitä kamoja pöllittynä/mustelmilla. Järkytti se miten kukaan ei puuttunut asiaan vaikka opettajat tasan näkivät asioita. Olisin antanut mitä vaan että meillä olisi ollut vähemmän ikäeroa, että olisimme olleet samaan aikaan koulussa, olisin voinut edes jotenkin puolustaa häntä. Vieläkin kun nään muutamia tyyppejä joiden tiedän kiusanneen siskoani, alan täristä raivosta. Katkeran tilitystä mutta ihanaa huomata kyseisten henkilöiden edenneen elämässään nolla askelta, eli koulut kesken, teiniraskauksia ja työttömiä suunnilleen kaikki. Ehkä se äly kulkee kuitenkin muualla kun koulukiusaajien leirissä. Ja vielä pakko mainita että nykyään siskoni on nätti, pitkä ja hoikka, valmistuu koulusta ja työpaikka valmiina. Itsetunto on korjaantunut onnistumisten myötä. Joten tsemppiä teille kiusatut, ja kiusaajat... enpä viitsi edes sanoa.

Ajattelin nuorena, että aika parantaa ja pääsen kiusaajistani eroon minkä tapahtuikin mutta haavoistapa en päässytkään. On jokapäiväistä kamppailua, että pystyn ja jaksan elää ja jotenkin selviän päivästä toiseen. Useimmat asiat olen unohtanut mutta sitä pahaa oloa mikä jäi sisälle ei saa millään pois. Kuin väliaikaisesti.



Kiusaaminen, tapahtui se sitten koulussa tai missä vaan, on niin hirveää henkistä väkivaltaa, että sitä on vaikea käsittää. Se syö ihmisen niin hajalle, ettei ole ihme vaikka monet eivät jaksakaan.



Itse vierittäisin pallon koulukiusaamisen suhteen opettajille. Vaikka vanhemmat kuinka tukisivat lapsiaan, he eivät ole koulussa mukana puolustamassa lastaan. Opettajat ovat niitä aikuisia, jotka ovat avainasemassa. He joko tuomitsevat koulukiusaamisen ja tekevät kaikkensa estääkseen sitä tai hiljaisesti hyväksyvät ja tukevat. Opettajilla on vastuu siitä mitä koulupäivän aikana tapahtuu.